Kaikille jo etukäteen, oon kiitollinen jos jaksatte lukea ja kaikenlisäksi vielä kertoa mielipiteenne.
Mulla on ystävä joka sai lapsen sellasen puolivuotta sitten. Lapsi on tietenkin pieni ja vanhemmilleen kaikki kaikessa, ymmärrän sen kyllä. Itselläni ei ole vielä lapsia. Jo silloin kun sain kuulla että ystäväni odottaa lasta, olin aika ihmeissäni koska iältämme olemme vielä melko nuoria, 20-vuotiaita. Siihen asti oltiin oltu kun sisarukset, aina menossa ja tekemässä ja puhuttiin niin ilot kun surut. Raskauden myötä tää kaikki vaan katos. Yritin koko ajan pitää yllä ystävyyssuhdetta, olin/olen kiinnostunut lapsen asioista ja tietenkin tästä ystävästäni. Soitin ja viestitin, sovittiin tapaamisia. Suurin osa tästä kaikesta oli kuitenkin täysin mun "ansiota". Tiesin kyllä että meidän ystävyyssuhde tulee muuttumaan jollakin tapaa. Loppuraskaudesta olin jo niin ikävissäni tästä välinpitämättömyydestä että ajattelin antaa olla. Meni kuukausi enkä kuullut hänestä mitään, seuraavan kerran sain joulun toivotukset ja hän toi minulle joululahjan. Ovella ei vaihdettu sanoja, vaikka odotin jonkinlaista pahoittelua, selitystä tai edes ehdotusta tapaamisesta. Jollain tavalla skarppasin ja ajattelin taas kerran että mä yritän. Saatto hän pari kertaa itse jotenkin yhteyttä ottaa mutta siinä se. Lapsi syntyi eikä se tilannetta ainakaan parempaan suuntaan muuttanut. Hänellä ei tunnu olevan aikaa eikä mielenkiintoa tavata eikä ottaa yhteyttä. Vastaa kyllä kun viestitän tms ja tietenkin tulee aina tapaamisiin. Ei ole kovin tärkeä olo itsellä, lähinnä tuntuu että hän on tekemisissä kanssani jonkin pakon takia. Oon yrittänyt monta kertaa puhua näistä asioista niin raskauden aikana kun lapsen syntymän jälkeen. Joskus saan pahoitteluja mutta aika usein myös loukkaantuu ja suuttuu. Oon yrittänyt tulla vastaan, oon tarjonnut apua ihan kaikessa, hyväksyny että lapsi tulee aina mukana, suostunut puhuun kakkavaipoista ja puklusta jne. Mutta silti tuntuu että hän näkee mussa vaan sen kaiken huonon, sen että vaadin jonkinlaista ystävyyttä myös takaisinpäin. Eikä tämä ole mielestäni vaatimus, lähinnä itsestäänselvyys. Vaikka kuinka olisi lapsi, ei ystäviä sovi unohtaa eikä se voi olla syy sille ettei ehdi koskaan ikinä ollenkaan. Vaikka elämäntilanteet meillä ovatkin erilaiset, tosiysvyyden pitäisi kestää ja vahvistua, ei rapistua. Heitäkin kumminkin kaksi ihmistä, isä ja äiti, eikä äidillä enää mitää mahdollisuutta elää omaa elämää? Ei koskaan lähteä minnekään, hengailla ystävien kanssa ja pitää hauskaa myös ilman lasta? Onko lapsi syy myös siihen että ystäväni ei enään voi ottaa minuun yhteyttä? Kertokaa rakkaat ihmiset, sillä minä en ymmärrä.
Mulla on ystävä joka sai lapsen sellasen puolivuotta sitten. Lapsi on tietenkin pieni ja vanhemmilleen kaikki kaikessa, ymmärrän sen kyllä. Itselläni ei ole vielä lapsia. Jo silloin kun sain kuulla että ystäväni odottaa lasta, olin aika ihmeissäni koska iältämme olemme vielä melko nuoria, 20-vuotiaita. Siihen asti oltiin oltu kun sisarukset, aina menossa ja tekemässä ja puhuttiin niin ilot kun surut. Raskauden myötä tää kaikki vaan katos. Yritin koko ajan pitää yllä ystävyyssuhdetta, olin/olen kiinnostunut lapsen asioista ja tietenkin tästä ystävästäni. Soitin ja viestitin, sovittiin tapaamisia. Suurin osa tästä kaikesta oli kuitenkin täysin mun "ansiota". Tiesin kyllä että meidän ystävyyssuhde tulee muuttumaan jollakin tapaa. Loppuraskaudesta olin jo niin ikävissäni tästä välinpitämättömyydestä että ajattelin antaa olla. Meni kuukausi enkä kuullut hänestä mitään, seuraavan kerran sain joulun toivotukset ja hän toi minulle joululahjan. Ovella ei vaihdettu sanoja, vaikka odotin jonkinlaista pahoittelua, selitystä tai edes ehdotusta tapaamisesta. Jollain tavalla skarppasin ja ajattelin taas kerran että mä yritän. Saatto hän pari kertaa itse jotenkin yhteyttä ottaa mutta siinä se. Lapsi syntyi eikä se tilannetta ainakaan parempaan suuntaan muuttanut. Hänellä ei tunnu olevan aikaa eikä mielenkiintoa tavata eikä ottaa yhteyttä. Vastaa kyllä kun viestitän tms ja tietenkin tulee aina tapaamisiin. Ei ole kovin tärkeä olo itsellä, lähinnä tuntuu että hän on tekemisissä kanssani jonkin pakon takia. Oon yrittänyt monta kertaa puhua näistä asioista niin raskauden aikana kun lapsen syntymän jälkeen. Joskus saan pahoitteluja mutta aika usein myös loukkaantuu ja suuttuu. Oon yrittänyt tulla vastaan, oon tarjonnut apua ihan kaikessa, hyväksyny että lapsi tulee aina mukana, suostunut puhuun kakkavaipoista ja puklusta jne. Mutta silti tuntuu että hän näkee mussa vaan sen kaiken huonon, sen että vaadin jonkinlaista ystävyyttä myös takaisinpäin. Eikä tämä ole mielestäni vaatimus, lähinnä itsestäänselvyys. Vaikka kuinka olisi lapsi, ei ystäviä sovi unohtaa eikä se voi olla syy sille ettei ehdi koskaan ikinä ollenkaan. Vaikka elämäntilanteet meillä ovatkin erilaiset, tosiysvyyden pitäisi kestää ja vahvistua, ei rapistua. Heitäkin kumminkin kaksi ihmistä, isä ja äiti, eikä äidillä enää mitää mahdollisuutta elää omaa elämää? Ei koskaan lähteä minnekään, hengailla ystävien kanssa ja pitää hauskaa myös ilman lasta? Onko lapsi syy myös siihen että ystäväni ei enään voi ottaa minuun yhteyttä? Kertokaa rakkaat ihmiset, sillä minä en ymmärrä.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Meille kun syntyi lapsi ei se tarkoittanut etteikö ystävät olisi olleet tärkeitä, ja uskon että olisimme arvostaneet jotakuta joka pitää yhteyttä. Mutta jos öitään ei saa nukuttua tms. ei ehkä jaksa olla aktiivinen, jotkut jopa masentuvat.
Äidille voi olla hyvä päästä joskus ilman lastaan liikkeelle, mutta monelle se ei käy, he eivät suostu antamaan lastaan toisen hoitoon (suorituskeskeisyys). Joskus ongelmana on sekin etteivät äiti ja isä enää saa kahden aikuisen keskeistä aikaa.
Tilanne on monimutkainen, mutta lapsen kasvaessa tilanne muuttuu ja äiti saa kokemusta uudesta elämäntilanteestaan. Muutos on joka tapauksessa merkittävä tilanteeseen ennen lasta. Jos sinulle tulee joskus lapsi voivat lapset leikkiä keskenään.
Pidä yhteyttä, mutta kuten muissakin suhteissa voi aika, eli päivät, viikot, ja kuukaudet jolloin ette tapaa viilentää sen lämpöä.
Ymmärrän hyvin sinua, mutta raskausaika ei ole aina helppoa. Joillakin on pahoinvointia, turvotuksia, väsymystä ja valtava etureppu kannettavana loppuraskaudessa, unohtamatta niitä huonosti nukuttuja öitä ja pissalla ravaamista miljoona kertaa yössä.
Lapsen syntymä muuttaa elämää paljon, ei mikään ole niinkuin ennen minkä ymmärrät varmasti. Lapsi on nyt ystäväsi ykkösasia ja hän ajattelee aina ensin lastaan. Eikä sitä lasta niin vain hoitoon viedä, itsellä esimerkiksi äitini oli niin sairas ettei aikoinaan voinut edes vauvan pyllyä pestä, kun ei kädet kestäneet, aviomies teki reissutöitä ja oli aina 3 viikkoa poissa ja 3 viikkoa kotons, jne. Joten jos ystäviä näin niin vauva kulki aina mukana, paitsi tietysti silloin kun aviomies oli kotona. Tilanteeni on sillä tavalla erilainen että muillakin ystävilläni oli lapsia, mikä ei taida olla näin ystäväsi kohdalla(?).
Äideillä harvoin on muuta puhuttuvaa kuin se elämä mitä pyörii lapsen ympärillä. Ehkä sinuna puhuisin vaan paljon muista asiosta, niin ettei puhe pääse menemään lapseen.
Ystäväsi suostuu tapaamisiin ja vastaa viesteihin on mielestäni hyvä ja hän on kiinnostunut myös sinusta. Ajattele, jos hän ei vastaisi ollenkaan, eikä tulisi koskaan tapaamisiin. Mikä tässä on ongelma?
Toiset ovat huonompia kuin toiset yhteydenpidossa. Mutta aika parantaa, kun lapsi tuosta vielä kasvaa.
Yksi parhaista ystävistäni raskaana ja tiedän, että lapsen syntymän jälkeen kaveruutemme tulee muuttumaan, onhan se jo nyt muuttunut jonkin verran. Ja ennenkin näin käynyt. Itsestään selvä asia, että omasta lapsesta tulee tärkein asia elämässä, joka on takaraivossa 24/7.. Itse olen hankkinut uusia ystäviä, joilla ei ole lapsia ja lapsellisten kanssa vietän aikaa muulloin ja vähemmän. Suosittelen :) Ainakin tästä oppii millaista tulee olemaan kun on omia lapsia ja silloin taatusti ymmärtää lapsen omaavia ystäviänsä paremmin :)
Tosi ystävät ei valita, vaikka olisi pitkäkin aika yhteydenpidosta. Mielestäni olet kohtuuton vaatimuksissasi. Voisithan sinä mennä ystäväsi kotiin ja auttaa häntä jaksamaan vauva-arkea. Ystäväsi varmasti arvostaisi, jos viettäisit päivän hänen kanssaan hänen omassa kodissaan. Saisi väsynyt äiti käydä rauhassa suihkussa ym. sellaista mitä lapsen kanssa ei voi tehdä. Ja mikäli ystäväsi esim. imettää vauvaa vielä niin ei vauvaa niin vain jätetä mummuille tai edes isälle. Ja oletko varma, että isä on aina kotona auttamassa. Onhan isiä jotka tekevät reissuhommia ym. sellaista. Itsekkin 20-vuotiaana sain ensimmäisen lapseni ja en todellakaan kokenut olevani liian nuori. Kyllä sitä railakasta baari ym elämää jo kahdessa vuodessa ehti harrastaa ihan riittävästi. Olisi surullista ,jos menetät ystäväsi turhan kiukuttelun takia. Sitten kun sinä joskus saat omia lapsia niin ymmärrät asian paremmin. Enkä kyllä usko, että ystäväsi kovin iloinen on niistä sinun valitus viesteistä. Ainakin itseäni olisi satuttanut jos omat ystäväni olisi niin tehnyt. Mutta onneksi omat tosi ystäväni on pysyneet ystävinäni, vaikka olinkin ainut jolla oli lapsia. Joten älä pilaa ystävyyttäsi olemalla mustasukkainen lapselle ja lapsen isälle. Auta ystävääsi ja jätä narinat naulakkoon. Mieti onko ystäväsi sinulle tärkeä oikeasti vai vain rillutteluseurana. Tosi ystävä on ystävä kaikissa elämäntilanteissa.
Mä olen erittäin hyvä odottaja ja raskaus ei häiritse mitään,oon vaivaton.Silti en saa kavereita.
Minulla on helppo raskaus,vaikka olen vammainen.Edelliset lapseni otettiin huostaan.
Kaveripiirini ainoana äitinä voin antaa oman näkemykseni: raskaanaoleminen ja pienen lapsen äitinä oleminen on tosi rankkaa, ei pelkästään fyysisesti vaan henkisesti ja psyykkisesti. Päässä liikkuu sellaisia asioita mitä ei osannut yhtään odottaa ennen raskaaksituloa. Itselläni esim. on sellainen olo, etten raaski vaivata ystäviäni joilla ei ole lapsia. Usein on sellainen olo, ettei heitä kuitenkaan kiinnosta minä. Mitä minulla on muuta tarjottavaa, kun kuulumiset lapsestani...
Lapsen saaminen on myös joilleki parisuhteille (kuten meille) todella pommi. MEillä tilanne on/oli niin paha, että se alkoi jo vaikuttaa omaan työssäkäymiseeni ja ystävyyssuhteisiin. Parisuhde vei niin paljon voimia, ettei muuhun riittänyt energiaa. Kun kuvioissa on pieni lapsi, kynnys kertoa parisuhdeongelmista etenkin lapsettomille ystäville on todella suuri. Lapseton ei voi ikinä oikeasti ymmärtää millaista on olla äiti.
Tiedän että on rankkaa olla lapsettomana äidin kaveri, koska elämäntilanteet on niin erilaiset. Äiti ymmärtää sinua koska on elänyt kanssasi samaa elämää, mutta sinä et ole elänyt hänen elämäntilannettaan niin et millään voi ymmärtää.
Suosittelen teidän molempien kannalta (ystävyys on aina säilyttämisen arvoinen) että yhden kerran istut alas hänen kanssaan, kysy suoraan mistä on kysymys. Kysy että haluaako hän olla vielä ystävä, onko jotain mikä teidän väleissä häntä vaivaa, tai onko hänen omassa elämässän jotain niin raskasta ettei hän jaksa nähdä ystäviä. Sano, että olet huolissasi. Jos et saa hänestä mitään irti, niin älä katoa kuitenkaan. Tiedän että se tuntuu roikkumiselta, mutta en millään jaksa uskoa että hän haluaisi arvokkaasta ystävästä eroon. Laita hänelle viestiä/puhelua silloin tällöin ja ehdota tapaamista, tai että menisit kylään. Hän arvostaa sitä ettei häntä ole unohdettu vaikka hän ei kykenisi nyt ylläpitämään ihmissuhteita.
Tsemppiä! Ystävyyttä koetellaan aina kun elämäntilanteet muuttuu :)
puuta heinää.....olen lapseton nainen, sinkku. oLen ollut lastenhoitotyössä , ja todellakin tiedän mitä on olla äiti. Myös oma sisareni sai lapsia nuorena ja olin aina hänen elämässän mukana, ja hoitamassa lapsiaan. joten älä puhu roskaa, etteikö sinkku tietäisi mitä on ollla äiti.
AP:neuvoni: hanki uusia ystäviä, tässä kyse ei ole lapsen saamisesta, vaan jostain muusta. Oma kokemukseni on että tilanne ei tule paranemaan vaan hononee vaan. Aika ei muuta asiaa, koskaa kohta on muita lapsia sin' ja heidän koulut, harrastukset jne.
Itse jäin "odottamaan" jotain tulevaa kunnes ystäväni muistaisi myös minut, sitä päivää ei tullut koskaan. .Älä jää odottamaan, vaan hae heti uusia parempia ystäviä jotka jakaa oman koko elämänsä kanssasi.
Just,just.. Että tämmöstä
Hyvä ystäväni sai lapsen tänä syksynä ja jo raskausaikana loppui kiinnostus minun elämääni. Ymmärrän että lapsi vie paljon aikaa ja energiaa ja että vanhat tyttöjen menot eivät enää ole mahdollisia tai edes niin kiinnostavia kuin ennen. Olenkin monesti tarjoutunut tulemaan kylään, tuomaan pullaa ja eväät jne yrittänyt keksiä jotain kivaa kevyttä hommaa missä voisin autella ystävääni kotona mutta ei.
Tämä ei kuitenkaan mielestäni ole pahinta vaan se että ystäväni ei ole enää lainkaan kiinnostunut minun asioistani. Kuinka vaikeaa on kysyä mitä minun elämääni kuuluu? Vaikkei ehdittäisi nähdä, olisi kiva jos ystäväni joskus kysyisi edes viestissä että miten menee. Vaikkei minulla ole lasta, on minunkin elämässäni paljon meneillään. Tulee olo että minun elämäni on ihan merkityksetöntä hänen mielestään.
Aina kun juttelemme, keskustelu on vain hänestä ja vauvasta. Vauva kakkasi ja vauva pissasi, puklasi ja huusi. Isoja juttuja toki mutta minun työpaikanvaihdokseni, graduni, maailmanympärysmatkani ym eivät koskaan päädy jutunaiheiksi. Alkaa vähän tympiä. Olen mielestäni ollut tosi kiinnostunut vauvasta koska yritämme mieheni kanssa vauvaa ja vauva-asiat kiinnostavat kovasti. Haluaisin silti vähän vastakaikua.
Mielestäni ei ole kohtuutonta vaatia ystävältä kiinnostusta. Minulla on ainakin mitta kohta täynnä yksipuolista ystävyyttä.
olen samaa mieltä. ÄLÄ tee sitä virhettä että alat paapoa tätä raskaana olevaa tai lapsen saanutta jonain erityistapauksena. Sellaisiai ei ole olemassa. Samat ystävyys säännöt pätee lapsellisiin ja lapsettomiin. jos oikeasti haluaa pitää kiinni ystävästä niin kyllä sen tekee, ja maksaa ystävyyden ystävyydellä, eikä muulla.
Oma bestis ei kyennyt antamaan mitään takaisin heti kun löysi miehen ja sai lapsia. Koko elämä oli siinä hänellä sitten. Ilmeisesti oli saavuttanut jonkun unelman ja alkoi vähentää yhteydenpitoa, ei muistanut merkkipäiviä, kunnes kaikki yhteydenpito oli minun varassa. Aaikaa kului näin vuosia. Vihdoin olen nähnyt tarpeeksi, en enää ole hänelle ystävä koska en saa mitään takaisin. kyseessä on narsisti luonne, todennäköisesti sosiopaatti joka käyttää vaan ihmiisä hyväkseen niin kauan kun on saanut heistä mitä tarvitsee. Sitten ulos!
Olen samaa mieltä kuin yllä oleva henkilö!
Minulla on lapsi ja olen jo työelämäänkin palannut. Koko äitiysloman yritin olla aktiivinen, nähdä ystäviä ja lähteä kotoa ihmisten ilmoille. Toki se on haasteellisempaa kun pitää roudata mukana vauva ja muut tykötarpeet mutta jos asenne on kohdillaan niin ei vauva mikään este ole ystävien tapaamiselle! Nyt muutkin ystäväni ovat saaneet lapsia ja kas kummaa eräät heistä ovat lopettaneet yhteydenpidon. Tervemenoa sitten vaan, jos äiti on niin pälli että unohtaa itsensä sinne vauva-arjen alle. Ymmärrän jos äiti on masentunut ja nukkuu huonosti, mutta sekin kestää max sen ekan vauvavuoden ajan.
Mikäs sussa on sit vikana? Tunnut mollaavan nyt ystävää minkä ehdit, mitä jos tekisit jotain toisin? Sinua taitaa vain ärsyttää että ystävä ei mene samaa polkua itsesi kanssa.
Ystävälläsi kuitenkin on elämäntilanne muuttunut ja muuttuu tosi radikaalisti. Ja äitiys ei katso ikää..