Oletteko harkinneet naimisiin menemistä? Minä olen aina ajatellut, etten koskaan haluaisi naimisiin ja ikääkin on kertynyt jo yli 40 v. Nty olen seurustellut 3 v miehen kanssa ja asumme yhdessä. Mies ei ole kosinut vaan vaikuttaa tyytyväiseltä näin, mutta itse olen alkanut yllättäen kaivata naimisiin menoa suhteen sinetiksi. Mitkä ovat oikeita syitä mennä naimisiin? Älkää vastatko että "rakkaus", sitähän voi rakastaa muutenkin. Yhdessäkin voi olla muutenkin vaikka avoliitossa koko loppuelämän.
Analysoituani tilannetta olen nyt tulut siihen tulokseen, että haluaisin naimsiin siksi, että miehen olisi silloin edes hivenen vaikeampaa jättää ja lopettaa suhde. Siis niin naurettavasta syystä kuin epävarmuudesta. Meillä ei ole mitään taloudellisisa siteitäkään, asunto on toisen oma, mikään ei tällä hetkellä estäisi häntä nostamasta kytkintä milloin vain. Eroamiseen menisi vain pari sanaa ja kamojen muualle siirtämiseen yksi päivä. Jos olisi naimisissa, olisi edes jotain oikeustoimia tehtävä eron eteen, joka toisi harkinta-aikaa.
Tiedän että kyse on omasta epävarmuudestani. Meillä menee nykyään oikein hyvinkin, eikä ole tavallaan perusteita tälle. Ja suhdetta takana jo joitain vuosia ja ikää myös molemmIla. Miehellä on kuitenkin takanaan monia pitkiä suhteita (ilman avioliittoa), joista kaikista on tullut joskus ero. En pysty ajattelemaan, että miksi minä olisin poikkeus sarjassa. Vaikka tänään menisi hyvin, kuka tietää huomisesta ilman virallista sitoutumista toisiinsa?
Onko muilla näin kummallinen syy haluta avioliittoa? Kukaan ei ainakaan missään julkisesti tunnusta sellaista, mutta anonyymisti netissä ehkä?. Vai olenko ainoa?
Analysoituani tilannetta olen nyt tulut siihen tulokseen, että haluaisin naimsiin siksi, että miehen olisi silloin edes hivenen vaikeampaa jättää ja lopettaa suhde. Siis niin naurettavasta syystä kuin epävarmuudesta. Meillä ei ole mitään taloudellisisa siteitäkään, asunto on toisen oma, mikään ei tällä hetkellä estäisi häntä nostamasta kytkintä milloin vain. Eroamiseen menisi vain pari sanaa ja kamojen muualle siirtämiseen yksi päivä. Jos olisi naimisissa, olisi edes jotain oikeustoimia tehtävä eron eteen, joka toisi harkinta-aikaa.
Tiedän että kyse on omasta epävarmuudestani. Meillä menee nykyään oikein hyvinkin, eikä ole tavallaan perusteita tälle. Ja suhdetta takana jo joitain vuosia ja ikää myös molemmIla. Miehellä on kuitenkin takanaan monia pitkiä suhteita (ilman avioliittoa), joista kaikista on tullut joskus ero. En pysty ajattelemaan, että miksi minä olisin poikkeus sarjassa. Vaikka tänään menisi hyvin, kuka tietää huomisesta ilman virallista sitoutumista toisiinsa?
Onko muilla näin kummallinen syy haluta avioliittoa? Kukaan ei ainakaan missään julkisesti tunnusta sellaista, mutta anonyymisti netissä ehkä?. Vai olenko ainoa?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Ei avioliittokaan mitään takaa. Parhaiten suhteen säilymisen takaa jos itse on hyvä puoliso.
Epävarmuus on juurikin ongelma. Sen sijaan, että itse tekisi jotain mielekästä ja kivaa suhteen eteen, epävarma ihminen rupeaa vaativaksi ja hallitsevaksi, niinkuin sinäkin nyt alat vaatimaan avioliittoa laittaaksesi puolisollesi ikäänkuin kahlepallon jalkaan.
Epävarmuutesi vuoksi sinun avioliittoajatus perustuu enemmän pakkoon, ei iloiseenahtoon ja toiveeseen jossa molemmat haluavat viettää lopuelämänsä yhdessä.
Melkeinpä tuntuu, että olet ainoa. Siis jos nyt jo olet epävarma niin miksi sitten naimisiin, eihän se siitä muutu miksikään ja ero tulee. Parasta vain nyt nauttia niin kauan kuin saat, niin minä ainakin ajattelen siitä huomisesta ei tosiaan tiedä. Minulla myös epävarma olo ei tulis kuuloonkaan naimisiin meno nyt. "Miksi minä olisin poikkeus sarjassa" ?
Lääke epävarmuuteen löytyy itsestäsi, avioliitto ei ratkaise sitä. Ei mikään parisuhde toimi väkisin, vaan vapaasta ja aidosta tahdosta olla suhteessa.
Avioliitto on ennen kaikkiea lainopillinen sopimus, mikä muuttaa puolisoiden oikeutta koskien vaikkapa toistensa omaisuutta ja päätöksentekoa esimerkiksi jos toinen loukkaantuu vakavasti tai kuolee.
Samoista asioista voidaan toki sopia testamentin ja muiden juridisten sopimusten avulla, mutta helpointa se on avioitumalla. Ja halutessaanhan niitä säädöksiä voi sitten avioehdolla ja testamentillä muuttaa.
Minusta se ei siis yhdessä eläessä muuta mitään vaan vasta sen jälkeen. Edellisen johdosta sillä ei ole mitään tekemistä rakkauden kanssa, vaikka monelle sillä on symbolistakin merkitystä. Leskeneläkekään ei ole aivan turha taloudellinen kannustin, vaikkei puolisostaan taloudellisesti olisikaan riippuvainen. Siksihän Suomessa yleisin avioitumisikä on 49 vuotta.
Periaatteessa nykypäivänä jos molempien talous on kunnossa ei tarvitse mennä naimisiin, mutta muutoin siinä on ideaa jos yhdessä maksetaan eläminen ja hankitaan lapsia. Aviorikos on poistunut käsitteenä, mutta yhteistä asuntoa ei voi myydä tuosta vaan vaikkei toinen sitä omistaisikaan.
Avioliitto on lupaus toiselle, ja toistaiseksi sitä ei voi tehdä samalle sukupuolelle.
Mutta se on myös juridisesti este luvata samaa asiaa toiselle, ja vaikuttaa perinnönjaossa siihen saako leski asua asunnossa vai alkaako perikunta perimään vuokraa.
Lapsia jos olisi tulossa ei isäehdokasta tarvitse todistella, aviomies pidetään selvyytenä.
http://finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1929/19290234
Minun tapauksessani avioliitto oli jälkeenpäin tarkisteluna tarpeeton ratkaisu koska eroamisesta tulisi hyvin kallista. "Kämppäkaverin" kiukuttelua pitää vaan sietää (eikä aina vaihtamalla parane), mutta halusin nuorena toimia oikein. Eikä se avioton lapsikaan olisi mikään häpeä nykypäivänä.
Jos kirjaatte avioehdon ja talous on molemmilla kunnossa on tuo avioliitto aika vähämerkityksellinen. Testamentilla voi hoitaa perinnöt yms. Kihlasormuksella voi näyttää olevansa varattu / sitoutunut.
22-vuotiaana menin naimisiin, koska halusin sillä keinoin vakuuttaa epäileväisen mieheni siitä, että aion olla hänen kanssa ikuisesti. Ei se epäily siihen loppunut, ja lopulta paheneva (aiheeton) mustasukkaisuus johti eroon. Ei minusta ollut siihen, että mies katsoi kellosta kauppareissuun kuluvan ajan, ja parin minuutin myöhästyminen "aikataulusta" aiheutti jo kovat kuulustelut.
Nyt nelikymppisenä olen sitä mieltä, että en ole menossa naimisiin. Jos jossain vaiheessa kertyy yhteistä omaisuutta, voisin ajatella avioliittoa juridisena ja taloudellisena järjestelynä.
Rakkaus ja halua olla jonkun kanssa on ainoa oikea syy mennä naimisiin. Toisaalta naimisiinmeno on ihan turhaa. Yhdessä voi olla ilman sormuksiakin.
Laiskuus ja hengenheimolaisen kaipuu. Siinä olivat syyni.
Muutama vuosi levotonta poikamieselämää milloin missäkin paikassa ja porukassa sekä "sen" perässä juokseminen vaihtelevalla menestyksellä kypsyttivät minut kaipaamaan vakiintuneempaa elämää.
Kun kohdalle sattui naisihminen jonka kanssa viihdyin ja tunne oli molemminpuolinen niin parin vuoden kypsyttelyn jälkeen menimme virallisesti yhteen.
Tunnen eläneeni hyvää, antoisaa, tapahtumarikasta elämää eikä vaimonikaan ole valittanut pitkästymistä.
Syksyllä tulee täyteen aviossa 45 vuotta.