Mistä johtuu elämänväsymys?
Olen 25w, takana 4 enemmän tai vähemmän raskasta seurustelusuhdetta...
(eka oli 19w ikäisenä, hän oli 17w na nymfomaniaa sairastava. Suhde oli raskas ja kesti vuoden)
Toinen 21 vuotiaana, sellainen surusilmäinen haaveksija jolla lapsena oli vaikeaa. Jne... on tullut käytyä 2 muutakin melko kuluttavaa ihmissuhdetta läpi.
Asiani ovat OK... yliopisto-opinnot kohtalaisen hyvin menossa, intti takana ja suht suloinen 21w merkonimi tyttöystävä jonka kanssa olen.
Mutta välillä olen hyvin väsynyt. Hyvin tyhjä.
Tunnen itseni noin 35 ikäiseksi, kuluneeksi. Ajattelen, kohta olen 26...->30 ja nuoruus on takana. Ajattelen vanhenemista, ja sitä miten vaativa, raskas ja pinnallinen tämä yhteiskunta on. Väsyttää.
Opiskeleminen sujuu, muttei innosta. Tyttöystäväni läsnäollessa olen jokseenkin eloisa ja tunnen jotain... mutta välillä oltuamme pidempään yhdessä kaipaan omaa rauhaa. Seksielämäkin sujuu, mutta välillä seksi tuntuu enemmän vain joltain velvoitteelta häntä kohtaan... olen harrastanut sitäkin aiemmin niin paljon, ettei se ole fyysistä hinkkausta ja hetkellistä miellyttävyyttä kummempi asia mulle.
Kaveritkin ovat ok, mutta en jaksa nykyisin tavata heitä niin usein kuin ennen. Juttelen kyllä eloisasti ja vitsaillen heidän kanssaan, mutta omissa oloissani...
Mikä tämä synkkyys ja yhteiskuntaväsymys on?
Olen väsynyt elämään itseensä. Ikäänkuin... sillä, hengittäisikö enää huomenna, ei olisi mulle väliä.
Mikähän piristäisi? Jotain stressiä tämä kait on.
Olen 25w, takana 4 enemmän tai vähemmän raskasta seurustelusuhdetta...
(eka oli 19w ikäisenä, hän oli 17w na nymfomaniaa sairastava. Suhde oli raskas ja kesti vuoden)
Toinen 21 vuotiaana, sellainen surusilmäinen haaveksija jolla lapsena oli vaikeaa. Jne... on tullut käytyä 2 muutakin melko kuluttavaa ihmissuhdetta läpi.
Asiani ovat OK... yliopisto-opinnot kohtalaisen hyvin menossa, intti takana ja suht suloinen 21w merkonimi tyttöystävä jonka kanssa olen.
Mutta välillä olen hyvin väsynyt. Hyvin tyhjä.
Tunnen itseni noin 35 ikäiseksi, kuluneeksi. Ajattelen, kohta olen 26...->30 ja nuoruus on takana. Ajattelen vanhenemista, ja sitä miten vaativa, raskas ja pinnallinen tämä yhteiskunta on. Väsyttää.
Opiskeleminen sujuu, muttei innosta. Tyttöystäväni läsnäollessa olen jokseenkin eloisa ja tunnen jotain... mutta välillä oltuamme pidempään yhdessä kaipaan omaa rauhaa. Seksielämäkin sujuu, mutta välillä seksi tuntuu enemmän vain joltain velvoitteelta häntä kohtaan... olen harrastanut sitäkin aiemmin niin paljon, ettei se ole fyysistä hinkkausta ja hetkellistä miellyttävyyttä kummempi asia mulle.
Kaveritkin ovat ok, mutta en jaksa nykyisin tavata heitä niin usein kuin ennen. Juttelen kyllä eloisasti ja vitsaillen heidän kanssaan, mutta omissa oloissani...
Mikä tämä synkkyys ja yhteiskuntaväsymys on?
Olen väsynyt elämään itseensä. Ikäänkuin... sillä, hengittäisikö enää huomenna, ei olisi mulle väliä.
Mikähän piristäisi? Jotain stressiä tämä kait on.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Mulla on ihan samanlaista.. Tuntuu etten jaksa tämmöstä enkä sovi tähän maailmaan. Enpä tiedä mistä johtuu..
jos olet parisuhteessa tällä hetkellä niin mieti tarkoin että kannattaako sun jatkaa sitä ja kiduttaa itseäsi... ite erosin hetki sitten pitkästä ja raskaasta suhteesta ja vaikka nyt ielä ei ole helppoa niin jo on kumminkin paljon parempi olla...
olen jo yli 35 enkä tunne itseäni lainkaan kuluneeksi! Poikaparalle tullut vissiin se kolomenkympin kriisi etuajassa. Mikä se muuten on se kolomenkympin kriisi? Kertokaapa mullekki.
Hyvä mies.
Elämänväsymys johtuu wanhenemisesta ja mahdollisesti siitä, että piilotajunnan puolella nakertelee kysymys oman kuoleman väistämättömästä lähestymisestä ja rajallisen elämän mielekkyydestä. Podet uskoakseni lievää masennusta ja eksistentiaalista ahdistusta, mikä johtunee elämälle sisältöä antavien arvojen ja uskomusten puutteesta. Masennusta voi hoitaa lääkityksellä, mutta eksistentiaaliseen ahdistukseen ei ole olemassa pilleriä. Ihminen kaipaa elämälleen mielekkyyttä ja merkitystä, eikä tuo tarve tyydyttämättömänä pysy pitkään haudattuna.
Joku fiksu ja filmaattinen henkilö sanoi kerran, että kulttuurimme on parempi lyömään säpäleiksi menneiden sukupolvien arvoja kuin luomaan uusia tuhottujen tilalle. Nyttemmin materialismin ja hyödyntavoittelun läpitunkemassa, perinteisesti ns. henkisiksi nimitettyjä arvoja kaihtavassa kulttuurissamme ihmiselle saattaa tulla tyhjä ja päämäärätön olo, mikäli aineellisen menestymisen tavoittelu ei anna elämään riittävästi sisältöä.
Ateismi ja agnostismi ovat nykyisin yleisesti hyväksyttyjä ja laajalle levinneitä elämänkatsomuksia. Niiden ongelma on kuitenkin siinä, etteivät ne sovi kaikkien ihmisten psyykkiseen rakenteeseen. Kaikki eivät saa niistä elämälleen sisältöä ja näkemyksiä, jotka voisivat taata sielullisen rauhan. Joillekin ihmisille tuntuu sopivan paremmin sellainen "uskon askel tyhjään" (eli jonkinlaisen metafyysisen käsityksen uskominen todeksi huolimatta sitovien todisteiden puuttumisesta), josta Kierkegaard puhuu. Minne tahansa tuo askel suuntautuukaan ja minkälaiseen metafyysiseen käsitykseen se ihmisen sitookaan, minusta sellaisen askelen ottaminen on osoitus huomattavasta siviilirohkeudesta: uskaltaa uskoa jotakin, joka ei välttämättä pidä yhtä massamedioiden markkinoiman materialistisen maailmankuvan kanssa. Eli neuvoisin sinua ottamaan selvää siitä, minkälaiseen metafyysiseen todellisuuteen voisit uskoa ilman sitovia todisteita.
Mikäli päätät lähteä neuvomaani suuntaan, yksi opus jonka lukeminen saattaisi valaista jotakin, on psykoanalyytikko Ana-Maria Rizzuton kirjoittama kirja "The Birth of the Living God". Samoin C.G. Jungin tuotantoon tutustuminen saattaisi auttaa sinua eteenpäin.
Jeps. Enpä turvota tekstiä tällä haavaa enempää. Toivottavasti sinulla on puhtia lähteä etsimään elämällesi mielekkyyttä ja sisältöä, sillä sellaiset on mahdollista löytää. Etsintä ei välttämättä tuota heti tulosta, mutta ajan mittaan jotakin löytyy lähes 100%:n varmasti. Tsemppiä.
- Adolf -
Itse olen 27 ja tuntuu, että vanheneminen on yhtä alaspäin menoa. Kun sitten joskus on 60-vuotias, niin on vanha eikä varmasti ole enää ruumiillisesti siinä kunnossa kuin 25:sena.
No sitten kun on 70 niin on vielä "pahemmassa" jamassa kuin 10 vuotta aiemmin. Siis mitä ihmeen järkeä on elää ja vanhentua, kun aina vain paskempaan päin on menossa ja suuntaa ei voi vaihtaa..
jostain syystä käsitykset vanhenemisesta ovat yhteiskunnassamme kovin negatiivisia!
(ihanteet, ennakkoluulot ja käsitykset)
voit osallistua vaikka kehonrakennuskilpailuun 60nä
usko pois, kyllä ne 60 ja 70 voivat olla elämäsi parhaita aikoja mikäli katsot nyt elämäntapojesi perään!
kokemus, tieto ja tasapainon löytyminen saa sinut tuntemaan suurta mielihyvää vaikka vain sorsia ruokkiessa ja eikö onnellisuuden tunne ole juuri se millä on merkitystä?
kolmenkympin kriisiin suosittelisin filosofian opiskelua koska yhteiskunnastamme puuttuvat ne terveet arvot ja usein henkilöt joiden kanssa keski-ikää lähestyvä voisi rakentavassa vuorovaikutuksessa olla.
Mulla on ollu tollanen vaihe jo 6 vuotta. Johtuu varmaan perintötekijöistä eli masennusta lähipiirissä...
Maailma on ihana ja valoisa paikka. 6 miljardia kärpästä ei voi olla väärässä.