Tämä saattaa tuntua nyt vähän turhalta vinkumiselta mutta kirjoitanpa kuitenkin. Olen ollut naimisissa miehen kanssa 8 vuotta, josta pidän (rakkaus on minulle turhan voimakas sana tässä). Ennen kuin tapasimme (alle 20-vuotiaana siis), yhden kerran taisin käydä jäätelöllä erään miehen kanssa ja tämän jälkeen tapasin toista miestä, jonka kanssa seurustelin kuukauden (ei seksiä) ja kolmannen miehen 2 kk suhdetta. Tämän enempää seurustelukokemusta ei ollut. Sitten tapasin tämän nykyisen mieheni joka hyvin hanakasti oli sen kannalla että muuttaisimme yhteen asumaan vaikka seurustelua oli kulunut vain vajaa vuosi. Kaikki tapahtui nopealla tahdilla mutta olin kyllä ihastunut mieheen että suostuin. Uusi paikkakunta tuntui vieraalta ehkä juuri senkin takia kun ystävät asuivat niin kaukana minusta. Tilanne johti riitoihin ja oli monesti sellainen vaihe että olisimme eronneet (olin itsekin todella sitä mieltä). Puhumalla kuitenkin saimme asiat kuosiin. Mieheltäni en saanut mielestäni riittävästi henkistä tukea.
Nykyään kaikki on hyvin muttei niin hyvin, että olisin onnellinen. En tiedä enää mitä on onnellisuus. Saattaa johtua siitäkin että minulla on lievää masennustaustaa. Olen miettinyt kuitenkin, että mitä jos minulle olisi annettu mahdollisuus tutustua eri miehiin ja sitä kautta olisin löytänyt minulle sopivan kumppanin. Mieheni päällepäsmäröinti tuntui sekoittavat kuviot. Saatoin olla tarpeeksi läheisriippuvainen, etten osannut päästää miehestäni irti. Miksi sitten menimme naimisiin? Koska "rakkaus" oli osa sitä outoa näytelmää, en halunnut näyttää muille että olen "yksinäinen". Vaikka suhteessa tunnen itseni yksinäiseksi, yksinäisemmäksi kuin koskaan. Niin hölmöltä kuin se kuulostaakin.
Anyways, nyt kun tapaan miehiä esim. netin kautta, mietin mielessäni millaista olisi jos hän olisi aviomieheni, millaista elämämme olisi, olisiko se paljonkin erilaisempaa kuin nykyisessä avioliitossa. Avioliitto on kahle joka vangitsee yhteen eikä muille saa flirttailla (tai saa, mutta salassa). En ole mitenkään pahan näköinen (miellyttävän näköinen), olen suht fiksu, mukava ja rento nainen... uskoisin että moni mies pitäisi minusta. Seksuaalisuus on suhteessa tärkeää, mutta katson kieroon jos seksiä on heti ensitapaamisella. Toki on tullut miehiä vastaan jotka ovat vain seksin perässä, mutten ole niin kevytkenkäinen, että suostuisin niihin ehtoihin.
Seurustelu miespuolisten kanssa (kaverimielessä) tuntuu nykyään vain hankalalta koska jos sanon että olen naimisissa, miehet perääntyvät, vaivaantuvat ja pahimmassa tapauksessa eivät halua olla tekemisissä kanssani. En tiedä johtuuko se olemuksestani vai mistä, pelkäävätkö miehet lankeavan minuun vai johtuuko se siitä että olen "kiellettyä lihaa" vaikka tosiasiassa en ole lähestymässä pettämistarkoituksella. Ihmissuhteet ovat hankalia ja monimutkaisia. Jos joku yhtään ymmärsi tätä kirjoitustani, niin mielelläni lukisin mielipiteitä. Monet tekevät virheitä elämässään ja miettivät mitä olisi voinut tehdä toisin.
Nykyään kaikki on hyvin muttei niin hyvin, että olisin onnellinen. En tiedä enää mitä on onnellisuus. Saattaa johtua siitäkin että minulla on lievää masennustaustaa. Olen miettinyt kuitenkin, että mitä jos minulle olisi annettu mahdollisuus tutustua eri miehiin ja sitä kautta olisin löytänyt minulle sopivan kumppanin. Mieheni päällepäsmäröinti tuntui sekoittavat kuviot. Saatoin olla tarpeeksi läheisriippuvainen, etten osannut päästää miehestäni irti. Miksi sitten menimme naimisiin? Koska "rakkaus" oli osa sitä outoa näytelmää, en halunnut näyttää muille että olen "yksinäinen". Vaikka suhteessa tunnen itseni yksinäiseksi, yksinäisemmäksi kuin koskaan. Niin hölmöltä kuin se kuulostaakin.
Anyways, nyt kun tapaan miehiä esim. netin kautta, mietin mielessäni millaista olisi jos hän olisi aviomieheni, millaista elämämme olisi, olisiko se paljonkin erilaisempaa kuin nykyisessä avioliitossa. Avioliitto on kahle joka vangitsee yhteen eikä muille saa flirttailla (tai saa, mutta salassa). En ole mitenkään pahan näköinen (miellyttävän näköinen), olen suht fiksu, mukava ja rento nainen... uskoisin että moni mies pitäisi minusta. Seksuaalisuus on suhteessa tärkeää, mutta katson kieroon jos seksiä on heti ensitapaamisella. Toki on tullut miehiä vastaan jotka ovat vain seksin perässä, mutten ole niin kevytkenkäinen, että suostuisin niihin ehtoihin.
Seurustelu miespuolisten kanssa (kaverimielessä) tuntuu nykyään vain hankalalta koska jos sanon että olen naimisissa, miehet perääntyvät, vaivaantuvat ja pahimmassa tapauksessa eivät halua olla tekemisissä kanssani. En tiedä johtuuko se olemuksestani vai mistä, pelkäävätkö miehet lankeavan minuun vai johtuuko se siitä että olen "kiellettyä lihaa" vaikka tosiasiassa en ole lähestymässä pettämistarkoituksella. Ihmissuhteet ovat hankalia ja monimutkaisia. Jos joku yhtään ymmärsi tätä kirjoitustani, niin mielelläni lukisin mielipiteitä. Monet tekevät virheitä elämässään ja miettivät mitä olisi voinut tehdä toisin.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Suurin virheesi on tuo ikuinen jossittelu; sitähän voi tehdä läpi elämänsä ja vielä pisteenä iin päälle, syyttää omista vääristä valinnoistaa jota kuta toista, sinun tapauksessasi puolisosi on syntipukki.
Onnellisuuden perusedellytys on ymmärtää, että on itse vastuussa teoistaan, valinnoistaan ja päätöksistään eli vastuu omista tunteista on itsellä, samoin ajatukset ja asenne syntyvät meidän omista tulkinnoistamme.
Toinen virhe on keskittyä jatkuvasti omiin tuntemuksiin ja ajatuksiin, olla välittämättä toisesta muutoin kuin syntipukkina, olla tekemättä mitään oman ja erityisesti toisen hyväolon eteen ja kiinnittämällä huomiota vain niihin asioihin, mitkä ovat huonosti.
Onnellisuus on jokaisen omien korvien välissä. Kysy keneltä tahansa joka on tyytyväinen elämäänsä ja nauttii aidosti siitä.
Ilmainen neuvo: lakkaa tuijottelemasta niitä netin ukkoja. Eikö ole tullut mieleesi, että hekin ovat jo vähintään toisella tai kolmannella kierroksella. Eivät varmaan siis ihan niin täydellisiä kuin antavat ymmärtää tai sinä haluaisit uskoa heidän olevan.
Ja jos välttämättä haluat jossitella menneillä valinoilla, niin mieti vaihteeksi, että huonomminkin olisi voinut käydä.
Hanki jotain muuta sisältöä elämääsi, esim. jotain vapaaehtoistyötä. Siellä voit saada ystäviä, ihan vaikka naispuolisiakin :)
Älä hae ratkaisua muista miehistä, ei tyytyväisyys ja onni sieltä tule. Mitä kaipaat? Huomiota, hyväksytyksi tulemista? Mikä on vialla nykyisessä suhteessa? Voiko sille tehdä jotain? Aina ei voi olla onnellinen eikä se ole miehesi vika vaan fakta. Onko onnellisia hetkiä edes joskus? Mikä sinut tekee tai tekisi onnelliseksi?
Uudessa suhteessa on alkuun jännitystä, ihanaa epävarmuutta, kaikki tiet auki. Mutta ei sekään ole pysyvää. Mitä sitten? Uusi suhde? Aivan kuin kaipaisit miestä täydentämään itseäsi, vaikka ensisijaisesti sinun pitäisi oppia riittämään itsellesi. Riippumatta siitä, jatkatko nykyisen kanssa vai eroatko.
Voi hyvt ihmiset jos tuntuu,erotkaa! Asiantuntijatkin kehoittavat lehtien palstoilla niin tekemään. Monesti tunne on hetken ihanaa,uutuuden viehätys,kas kummaa,elämän murheet tulee eteen uudenkin kanssa.Valinta on aina tekijällä. Kieropalkintona oleminen rikastuttaa elämää ja onnellisuus on taattu. Rakkauden huuma kestää hetken,silloin pitää pohti vaihto uuteen,mutta vain jos tuntuu siltä.Unohda taloudelliset huolet jätä ne edelliselle jos rinnastssa on sellainen syke.
Hahaa, täällä toinen jossittelija!
Naimisissa 10 vuotta miehen kanssa, jota kohtaan en tunne nykyisin juurikaan mitään. Olin kyllä rakastunut (vaikka alkuun olikin sitä että piti olla JOKU). Yhdessäolomme on ollut välillä todella vaikeaa miehen mielenterveysongelmien takia, olen saanut monenlaista turhaa potaskaa niskaan.
Myönnän, että olen katkera miehen käytöksestä. Muka pitäis vain unohtaa ja antaa anteeksi. Hän oli väsynyt. Hän oli kypsymätön. Hän oli sitä ja tätä plää plää.
Unohda en koskaan. Lähes joka yö näen unta toisista miehistä, haaveilen ja mietin millaista olisi elämä sen ja sen kanssa. Kadehdin toisten onnea. Mietin, onko vielä jossain olemassa joku minua varten. Se on asia, jonka avulla jaksan. Henkisesti olen tehnyt jo eron miehestä, ei paljon hetkauttaisi vaikka lähtisi. Karua, mutta totta. Itse vaan en ole vielä pystynyt lähtemään lähinnä lasten ja taloudellisten asioiden takia.