Eli, olen nyt jo muutaman kuukauden ollut tavallaan niin kuin riidoissa parhaan ystäväni kanssa. Syynä on etten "osaa välittää" tai "olla ystävä". Asumme noin 100-200 kilometrin päässä toisistamme ja käymme eri kouluja, joten emme voi olla niin kovasti yhessä kuin aikoinaan (tapasimme käydä samaa koulua).
Ensimmäinen asia missä epäonnistuin oli soittaminen. En soitellut, joka näin ollen antoi hänelle tunteen etten välittänyt, eikä hän soittanut koska ei halunnut häiritä. En soittanut, koska en tuntenut tarvetta siihen, eikä se mielestäni ollut iso juttu. Eikä hän myöskään sanonut sen haittaavan ennen kuin aloimme ns. "riidellä". Pyysin anteeksi sitä, etten ollut tajunnut, ja lupasin alkaa pitämään yhteyksiä paremmin. En pystynyt siihen. En todeellakaan tiedä miksi, mutta päähäni ei vain putkahtanut koskaan ajatus "soita". Vaikka haluan hänen olevan ystäväni, en koskaan tavallaan muistanut lupaustani. Sanoin hänelle, että tarve olla yhteyksissä on aivan normaalia parhaille ystäville, mutta jostain syystä en vain tunne samanlaista tarvetta. Enkä tiedä miksi. Häntä on koulukiusattu aikoinaan, joten arvelen ystävyyden tarpeen olevan hänellä suurempi.
Hän harrastaa taidetta kuten minä itsekin, mutta tavallisesti ei paljoa piirrä koska epäilee kykyjään. Yritän aina rohkaista ja kehua häntä, ja olin iloisesti yllättynyt kun hänellä oli projekteja työn alla. En kuitenkaan kysellyt sen enempää, koska en halunnut häiritä, ja hän halusi yllättää minut lopputuloksella. Ilmeisestikin tämän ja jotkin ns. "kommenttieni puutteet" (vaikka mielestäni olen aina reagoinut hyvin positiivisesti) saivat hänet ajattelemaan, etten arvosta hänen töitään. Ärsyynnyin vähän, koska mielestäni asia on aivan toisin. Kuitenkin, kun oikeasti aloin ajattelemaan asiaa, huomasin jotakin häiritsevää - kun ajattelin ettei hän piirtäisi, en tuntenut mitään. En surua tai harmia, en yhtään mitään. Niin kuin en välittäisi.
Siitä päästäänkin tällä hetkellä varmaan suurimpaan ongelmaani. En tiedä, välitänkö oikeasti vai en. En tiedä, mitä ihmiset oikeasti merkitsevät minulle, ja tarvitsenko heitä elämääni vai en. Meinaan, jos läheisistäni ei kuulu mitään vähään aikaan, tietysti tunnen huolta. Mutta muutoin, en oikeastaan tunne mitään. En tunne tarvetta olla yhteyksissä tai välttämättä puhua, mutta molemmat tuottavat minulle silti iloa. Tapahtumien ja kyläilyjen kanssa olen samanlainen - tiedän, että siellä olisi hauskaa, mutta jotenkin en siltikään halua mennä.
En ymmärrä enää itseäni. Onkohan mulla joku ongelma pääkopassa, vai enkö vaan osaa olla ystävä? Pyytäisin ajatuksia toisilta.
Kiitos.
Ensimmäinen asia missä epäonnistuin oli soittaminen. En soitellut, joka näin ollen antoi hänelle tunteen etten välittänyt, eikä hän soittanut koska ei halunnut häiritä. En soittanut, koska en tuntenut tarvetta siihen, eikä se mielestäni ollut iso juttu. Eikä hän myöskään sanonut sen haittaavan ennen kuin aloimme ns. "riidellä". Pyysin anteeksi sitä, etten ollut tajunnut, ja lupasin alkaa pitämään yhteyksiä paremmin. En pystynyt siihen. En todeellakaan tiedä miksi, mutta päähäni ei vain putkahtanut koskaan ajatus "soita". Vaikka haluan hänen olevan ystäväni, en koskaan tavallaan muistanut lupaustani. Sanoin hänelle, että tarve olla yhteyksissä on aivan normaalia parhaille ystäville, mutta jostain syystä en vain tunne samanlaista tarvetta. Enkä tiedä miksi. Häntä on koulukiusattu aikoinaan, joten arvelen ystävyyden tarpeen olevan hänellä suurempi.
Hän harrastaa taidetta kuten minä itsekin, mutta tavallisesti ei paljoa piirrä koska epäilee kykyjään. Yritän aina rohkaista ja kehua häntä, ja olin iloisesti yllättynyt kun hänellä oli projekteja työn alla. En kuitenkaan kysellyt sen enempää, koska en halunnut häiritä, ja hän halusi yllättää minut lopputuloksella. Ilmeisestikin tämän ja jotkin ns. "kommenttieni puutteet" (vaikka mielestäni olen aina reagoinut hyvin positiivisesti) saivat hänet ajattelemaan, etten arvosta hänen töitään. Ärsyynnyin vähän, koska mielestäni asia on aivan toisin. Kuitenkin, kun oikeasti aloin ajattelemaan asiaa, huomasin jotakin häiritsevää - kun ajattelin ettei hän piirtäisi, en tuntenut mitään. En surua tai harmia, en yhtään mitään. Niin kuin en välittäisi.
Siitä päästäänkin tällä hetkellä varmaan suurimpaan ongelmaani. En tiedä, välitänkö oikeasti vai en. En tiedä, mitä ihmiset oikeasti merkitsevät minulle, ja tarvitsenko heitä elämääni vai en. Meinaan, jos läheisistäni ei kuulu mitään vähään aikaan, tietysti tunnen huolta. Mutta muutoin, en oikeastaan tunne mitään. En tunne tarvetta olla yhteyksissä tai välttämättä puhua, mutta molemmat tuottavat minulle silti iloa. Tapahtumien ja kyläilyjen kanssa olen samanlainen - tiedän, että siellä olisi hauskaa, mutta jotenkin en siltikään halua mennä.
En ymmärrä enää itseäni. Onkohan mulla joku ongelma pääkopassa, vai enkö vaan osaa olla ystävä? Pyytäisin ajatuksia toisilta.
Kiitos.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Ei kai tuo mitenkään outoa ole, ei se ettei pidä yhteyttä jatkuvasti, eikä myöskään toisten sanomisten ylitulkintakaan. Toisilla "ongelma" on mustasukkaisuus, eli jatkuva yhteydenpito ja utelu toisen tekemisistä.
Soita kuitenkin joskus, muutoin ystävyys hipuu pois. Nykyään pohditaan liikaa sitä häiritsemistä, mutta on tapana kysyä onko toisella aikaa rupatella vai onko kaupan kassalla. Ja voi pyytää soittamaan takaisin.
Ei oo laisinkaan outoa!Itselläni ei kovasti kavereita!