Olen yksinkertaisesti hukassa! En tiedä mitä pitäisi tehdä, kun mikään vaihtoehto ei tunnu hyvältä. Viimeiset 5v on ollut yhtä tahtojen taistelua mieheni ja minun välillä. Tosin meillä on myrskynnyt aina, mutta jokin on pitänyt yhdessä. Menimme naisimiin parikymppisinä. Lapsia on kolme, joista kaksi teini-iässä ja nuorimmainen eskarilainen. Meillä on oma talo ja vakituiset työt. Kaikki pitäisi siis olla hyvin. Muutama vuosi sitten sitten ei ollut. Rakensimme juuri taloa, kun isäni kuoli, nuorimmainen syntyi ja mieheni jäi työttömäksi. Minä olin saanut juuri unelmien opiskelupaikan. Samaan syssyyn kuoli pappa ja huumeet veivät pikkuveljeni. Minä masennuin ja mielialalääkkeiden avulla selvisin pahimman tunnemyräkän yli. Kunnes tajusin, että en tunne juurikaan mitään ja lopetin lääkkeet. Itkeskelin usein salaa ja käytin kaiken mahdollisen ajan opiskeluun ja lapsiin. En halunnut pysähtyä ajattelemaan. Veljeni kohtalo oli minulle kovin paikka. Olin läsnä vain fyysisesti, mutta henkisesti jossain muualla. Päätin selvitä ja kävin opinnot ennätysvauhdissa. Hoidin silti koko ajan tunnollisesti kodin ja avioliiton velvoitteet. En kuitenkaan saanut tarvitsemaani tukea ja ymmärrystä mieheltäni. Hän on myöntänyt sen jälkeenpäin. Mutta minä selvisin ja nyt elämä pitäisi olla hyvin. Nyt on kuitenkin osat kääntyneet. Nyt meillä olisi aikaa toisillemme, mutta mieheni mielestä en huomioi häntä tarpeeksi ja hän suuttuu milloin mistäkin. Hänelle maistuu myös alkoholi mielestäni liian usein. Hänen käytös on ärsyttävää ja loukkaavaa. Riitelemme lähes päivittäin. Eikä asiaa helpota yhtään, että otin juuri työn vastaan samassa työpaikassa missä mieheni on. Minulla on vielä koeaika ja mietin, pitäisikö ottaa ja lähteä? Ehkä olemme taistelut taistelleet. Luulen, että tunteita vielä on molemmin puolin, mutta elämä on liian tuskallista päivästä toiseen. On vaikea lähteä erilleen lasten takia, mutta kyllä he kärsii myös ahdistavasta tunnelmasta mikä nykyään on aina läsnä. olen totaalisen avuton tässä tilanteessa.
Toistakymmentävuotta takana 5 viimeistä taistelua
HukassaElämässä
3161
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Ja vielä lisään, että olen tietoinen, tapahtumien aiheuttaneen myös miehelleni kärsimystä. Olemme jälkeenpäin asioista puhuneet ja olen pyytänyt anteeksi, etten jaksanut olla läsnä. Meillä menikin jonkin aikaa hyvin, kunnes jokin muuttui hänessä ja hänen käytöksessä. Siksi olenkin ymmälläni, kun meillä piti olla kaikki hyvin. Siksi otin myös työn vastaan. Hänelle se oli ok ja jopa kannustia minua ottamaan työn, vaikka olisin päässyt muuallekin. Se työ oli minulle kuitenkin eräänlainen useiden vuosien haave. Nyt kaikki murenee käsiin...
Pitkässä avioliitossa tulee lähes väistämättä aikoja, jolloin "elämä on tuskallista päivästä päivään". Toki näitä jaksoja tulee lyhyissäkin liitoissa mutta pitkissä ne ovat todennäköisimpiä. Ja yleensä pitkissä liitoissa ne kestetään ja ymmärretään paremmin koska perspektiivi on aivan toinen kuin nykyajan instantsuhteissa.
Yleensä vastoinkäymiset kasvattavat ja viisastuttavat; samaa virhettä ei tehdä uudelleen. Näin myös ihmissuhteissa. Mielestäni silloin ei kannata luovuttaa, jos ja molemmat kuitenkin ovat sitoutuneet suhteeseen ja tunteitakin toista kohtaan löytyy. Lähteminen on hyvin usein luovuttamista ja harvoin kukaan siitä mitään oppii.
Pitkä suhde myötä- ja vastoinkäymisineen on arvokas ja tavoiteltava. Mutta se vaatii epävarmuuden ja "tuskallisten päivien" sietämistä. Te puolisoina ette kuitenkaan ole vastuussa toistenne onnesta vaan se vastuu on jokaisella itsellään; olisiko tuo hyvä lähtökohta parisuhteen tilanteen parantamiselle. Lapset ovat hyvä syy pysyä yhdessä mutta riitaisaa arkea heidän ei pitäisi kokea jatkuvasti; tämä jos mikä harmittaa vanhemmiten sekä teitä että lapsianne.
Ihminen on hukassa tasan niin kauan kun löytää - itsensä.