Olen ollut kohta 10 vuotta yhdessä saman miehen kanssa, siis ainoan miehen kanssa koko elämäni áikana. Meillä menee välillä huonosti, välillä hyvin mutta jossain ihmeen ikäkriisissä aloin miettimään että mikä edes on hyvin ja mikä huonosti?? Meillä seksi toimii, läppä lentää, päivittäiset pienet huomionosoitukset jatkuu, annetaan toiselle aikaa ilman lapsia, hoidetaan lapsia 50/50 ja ainakin vielä toistaiseksi rakastan puolisoani.
Ongelma onkin se, että olen alkanut miettimään ongelmiamme. Ovatko ne normaaleja, vai pitäiskö erota? Vaikka meillä menee hyvin, mies saa silti minut joillain asioilla raivon partaalle. Kotityöt. Tiedätte varmaan sen kummempaa selittämättä mitä tarkoitan. Niitä meillä tehdään 20/80. Ja koska minulla alkaa pian opiskelut, ei niitä tehdä varmaan enää ollenkaan sitten kun opinnothan tulevat kotiinkin. Haluan kuitenkin mieluummin olla lasten kanssa sen ajan kuin siivota. Olen yrittänyt vaikka mitä keinoja mutta olen tullut siihen lopputulokseen että se on jossain hemmetin geeneissä ettei jakseta ja osata siivota. Ongelmana on myös se, että mieheni muutti suoraan vanhemmiltaan luokseni, minä asuin hetken yksinkin. Ja siivosin. Miehelläni on myös muumimamma äitinä joten you know... Mutta minä en ole muumimamma enkä mikään siivousfiikki, ihan tavallinen. Siis tiskit koneeseen, pyykit pyykkikoriin. lelut illallal lelulaatioihin, kengät telineeseen, lakanoiden vaihto kerran kuussa ja imurointi jne jne mutta en vitullakaan jaksa tehdä kaikkea tätä yksin ja vielä vähemmän jaksan kokoajan jankuttaa aikuiselle että tekisitkö sen tän ja ton... tekisi joskus ihan itse, oma-aloitteisesti!!!!!!!!!! Ollaan ihan normaalistikin tästä puhuttu muttei se mitään auta. Huuto auttaa sen verran että mies hiljentää minut viemällä roskat... ja polttamalla hermosavut.
Mikä siis on normaalia riitelyä ja koska pitää erota?? Joskus pahin pelkoni oli yksin jääminen lasten kanssa, nyt pahin pelkoni on saman paskamiehen kanssa eläminen koko loppuelämäni :o Mieluummin eroan nuorena kun 40 vuotiaana ja olen sitten 40 vuotta yksin.. Ei minua muut miehet kiinnosta kuitenkaaan. Koska siis ihminen tyytyy liikaa ja mikä on siedettävä hammasta purren? Ymmärrätte varmaan että tuohon kotitöiden tekemiseen liittyy paljon isoja tunteita, turhautumista, loukkaantumista, väsymystä, ahdistusta ja miehellä alemmuutta, vihaa, myös samoja tunteita... En ymmärrä seurustelusta mitään koska mieheni on esimmäiseni, teiniajoilta ja en enää tiedä onko hän viimeiseni vai hän, josta kerron kauhutarinoita muille. Hän on loistava isä, joten tuntuu kamalalta ajatella että ehkä meidän kannattaisi etsiä sopivammat puolisot ja keskittyä lapsiinkin erikseen koska se kuitenkin onnistuisi. Lapset kärsii tietenkin mutten sitä etukäteen murehdi. Ei tämä miehen mallikaan hyvä ole, todellakaan. On minussakin vikani. Oravan pyörä on valmis kun minä en aio lopettaa nalkutusta ennenkuin mies alkaa hommiin, ja mies ei tee ennenkuin hiljenen. Hänellä on myös ikuisia projekteja jota suututtavat paljon koska en jaksa asua sikolätissä jossa kaikki lahoo koska mies ei saa aikaiseksi. Meillä on monta vuotta rikkinäisiä huonekaluja ja lamput kuukausia vaihtamatta. Osaanhan minäkin lampun vaihtaa mutten jaksa kaikkea lastenkin kanssa jo tehdä!!! On kuitenkin ne välttämäättömätkin hommat kuten ruoan laitto, tiskit jne... prkl kertokaa siis millaisia on normaalit kiistat parisihteessa ja ylipäätään, mistä tietää koska pitää laittaa siippa vaihtoon??? :S
Ongelma onkin se, että olen alkanut miettimään ongelmiamme. Ovatko ne normaaleja, vai pitäiskö erota? Vaikka meillä menee hyvin, mies saa silti minut joillain asioilla raivon partaalle. Kotityöt. Tiedätte varmaan sen kummempaa selittämättä mitä tarkoitan. Niitä meillä tehdään 20/80. Ja koska minulla alkaa pian opiskelut, ei niitä tehdä varmaan enää ollenkaan sitten kun opinnothan tulevat kotiinkin. Haluan kuitenkin mieluummin olla lasten kanssa sen ajan kuin siivota. Olen yrittänyt vaikka mitä keinoja mutta olen tullut siihen lopputulokseen että se on jossain hemmetin geeneissä ettei jakseta ja osata siivota. Ongelmana on myös se, että mieheni muutti suoraan vanhemmiltaan luokseni, minä asuin hetken yksinkin. Ja siivosin. Miehelläni on myös muumimamma äitinä joten you know... Mutta minä en ole muumimamma enkä mikään siivousfiikki, ihan tavallinen. Siis tiskit koneeseen, pyykit pyykkikoriin. lelut illallal lelulaatioihin, kengät telineeseen, lakanoiden vaihto kerran kuussa ja imurointi jne jne mutta en vitullakaan jaksa tehdä kaikkea tätä yksin ja vielä vähemmän jaksan kokoajan jankuttaa aikuiselle että tekisitkö sen tän ja ton... tekisi joskus ihan itse, oma-aloitteisesti!!!!!!!!!! Ollaan ihan normaalistikin tästä puhuttu muttei se mitään auta. Huuto auttaa sen verran että mies hiljentää minut viemällä roskat... ja polttamalla hermosavut.
Mikä siis on normaalia riitelyä ja koska pitää erota?? Joskus pahin pelkoni oli yksin jääminen lasten kanssa, nyt pahin pelkoni on saman paskamiehen kanssa eläminen koko loppuelämäni :o Mieluummin eroan nuorena kun 40 vuotiaana ja olen sitten 40 vuotta yksin.. Ei minua muut miehet kiinnosta kuitenkaaan. Koska siis ihminen tyytyy liikaa ja mikä on siedettävä hammasta purren? Ymmärrätte varmaan että tuohon kotitöiden tekemiseen liittyy paljon isoja tunteita, turhautumista, loukkaantumista, väsymystä, ahdistusta ja miehellä alemmuutta, vihaa, myös samoja tunteita... En ymmärrä seurustelusta mitään koska mieheni on esimmäiseni, teiniajoilta ja en enää tiedä onko hän viimeiseni vai hän, josta kerron kauhutarinoita muille. Hän on loistava isä, joten tuntuu kamalalta ajatella että ehkä meidän kannattaisi etsiä sopivammat puolisot ja keskittyä lapsiinkin erikseen koska se kuitenkin onnistuisi. Lapset kärsii tietenkin mutten sitä etukäteen murehdi. Ei tämä miehen mallikaan hyvä ole, todellakaan. On minussakin vikani. Oravan pyörä on valmis kun minä en aio lopettaa nalkutusta ennenkuin mies alkaa hommiin, ja mies ei tee ennenkuin hiljenen. Hänellä on myös ikuisia projekteja jota suututtavat paljon koska en jaksa asua sikolätissä jossa kaikki lahoo koska mies ei saa aikaiseksi. Meillä on monta vuotta rikkinäisiä huonekaluja ja lamput kuukausia vaihtamatta. Osaanhan minäkin lampun vaihtaa mutten jaksa kaikkea lastenkin kanssa jo tehdä!!! On kuitenkin ne välttämäättömätkin hommat kuten ruoan laitto, tiskit jne... prkl kertokaa siis millaisia on normaalit kiistat parisihteessa ja ylipäätään, mistä tietää koska pitää laittaa siippa vaihtoon??? :S
Vastaukset 7
Vanhimmat
Toi on tota juist, että miestä täytyy huomioida, jos et huomio saat kuulla siitä ja jos valitat kotitöistä, se on heti nalkuttamista, vaikka teet 80% kotitöistä ja hän joskus vähän nii heti kuuluu miks nalkutat.
Jotenkin niin tuttua. Ja kun mies viettäny monen monta tuntia koneella ns. koko päivän ja itse tulet töistä niin mies väittää, ettei oo kerenny, kun on sitä ja tätä ja selaa koneella ja sanoo, huops onpa aika menny.
Missä on oikeesti se, että mieskin ajattelis aivoilla muuta kuin pelatessa. Jos oikeesti on asiasta monestakin oikeesti sanomista , nii se on nalkutusta. ( Mies ei oo siis työtön) , mutta vapaa aikaa enemmän kuitenkin hänellä.
Tuo on ihan normaalia, jos teillä seksi toimii, on huumoria ja rakkautta, niin se on jo enemmän kuin 50% muista, jos rehellisiä ollaan. Laske alkoholistit, masentuneet ja muut ongelmaiset, laske pettämiset, tosikot ja tyytyneet: niitäkin on jotka sitten paniikissaan huolivat sen kuka eteen sattuu, eikä niitä ole ihan vähän, vaikkei sitä kukaan tunnustakaan.
Loistava isä? Osalla isä loistaa kyllä - poissaolollaan.
Seksi ei pelkästään laimene vähän vaan muuttuu suoritukseksi tai kerran kuussa tapahtuvaksi ihmeeksi, ellei sitten kerran vuodessa. Keskustelun aiheet kuihtuvat jne. siis jos nyt ajattelet elämää, opit kuuntelemaan ihmisiä (livenä, ei täällä) jne. huomaat että vaikka te riitelisitte ikuisesti 80/20 ongelmastanne ja saisitte sen lopulta vain 40/50 tilanteeseen, sekin olisi noilla muilla plussilla ihan taivas.
Ikuisuusprojekteja, hamstrausta, ikuista remontointia tai ei ollenkaan. Sitä se on ihmisen kanssa eläminen. Jätä lapset joskus hänelle viikoksi ja lähde lomalle. Kyllä hän pystyy kun on pakko.
Voisitteko tilata useammin vaikka pizzaa, suostuisiko mies maksamaan omat hommansa kotiapuna, voisitko raahata rikkinäiset huonekalut kavereiden kanssa pois - ja kiitokseksi teille pitää saunaillan muualla ja jättää miehelle vaan kaikki.
Voisitko näyttää hänelle tämän sinun oman aloituksesi ja kysyä mitä hän siitä ajattelee, ainakin puheesi ja tunteesi on rehellisiä.
Lapsille koti on koti. Ei ole parempi välttämättä etsiä itselle uutta puolisoa, katsos kun se on lastenkin elämässä: et voi rikkoa kotia rikkomatta lastesi kotia. Sanot ettet etukäteen murehdi kärsiikö lapset, ja väität että olet vastuullisempi osapuoli: olet todella kypsymätön ja lapsellinen tuossa kohtaa, entä muissa?
Sinussa on takuuvarmasti myös vikasi, ehkä sinun pitäisi tosiaan miettiä myös sitä mitä muut sietää.
Sinulla on nyt joku ihmeen fantasia elämästä, ja muka nyt kärsit. Ehkä sinun pitäisi tosiaan jättää vähän asiat rempalleen ja alkaa tosiaan tutustumaan rehellisesti muiden ihmisten elämään, ihan noin kuunnellen. Tuntuu että olet topsiaan nähnyt liian vähän.
Sanot ettei tuon miehen kanssa ole hyvä olla todellakaan, jaa ettei 50/50 lasten hoito, seksi, huumori, raha-asiat ok, opiskelut, lapset ja koti ole ok?
Miten ajattelit löytää paremman miehen?
Ajattelit siis löytää miehen, jonka kanssa on hyvää seksiä, huumoria, joka korjaa kotia, hoitaa taloutta, jakaa lasten hoidon vierasita lapsista 50/50 ja tekee myös kotityöt, eikä hänen kanssaan tule riitaa, hän antaa sinulle aikaa ja huomioi päivittäin. Niin ja tietenkään hänessä ei saa olla raivon partaalle ajavia huonoja puolia, niin, ei, koska niitä ei yleensä meissä ihmisissä ole :D
ÄLÄ UNTA NÄÄ. Toi on niin far out :D
Ja sen pitää tietenkin myös tulla toimeen sun exän kanssa ja ehkä olla haluamatta omia lapsia? Vai aattelitko saada ton kuvion toimimaan ihan uusioperheelläkin.
You've got another thing comin' niin kun englannin murteella puhuvat sanovat.
Älä käsitä väärin, kyllä mä ymmärrän että turhauttaa, mutta älä turhaan eroa että tajuat tehneesi elämäsi virheen. Toista hyvää ihmistä, jonka kanssa saisit tuntea toisenne nuoresta saakka, jakaa elämänne ja rakastaa aina, et tule löytämään.
Elämä on joskus pelkkää luopumista, tyytymistä ja hampaan puremista, ei sille mahda mitään.
Mitä tulee 40 vuoden yksinäisyyteen.... Sinä et edes tiedä mistä puhut. Sinä et tiedä mitä on kohdata kaikki vaikeudet ja haasteet yksin, olla ilman seksiä, huomiota, läheisyyttä ja rakkautta. Sinä et tiedä mitä on puhua seinille, kaivat niin että sattuu, tietää että voi kuolla ja kukaan ei edes löydä, puhumattakaan että eläessä rakastaisi. Sitä on olla 40 vuotta yksin, sitä ettei kukaan tunne: sinua ei ole edes olemassa. Ei hyvine eikä huonoinen puolinesi.
En sano mitään pahalla, vaan ainoastaan siksi, että jospa vielä miettisit muitakin vaihtoehtoja ja asioita. Tai jos vaan ihan yksinkertaisesti sinua stressaa ikäkriisi, elämän muutos (opiskelu) vaikka positiivinenkin ja se menee kyllä ohi.
Siis kysyin mikä on normaalia ja vastaat noin hyökkäävästi, miksi?
Ja tuolla lapsista murehtimisella tarkoitin etten aio jäädä parisuhteeseen vain lasten takia, ja mietin sitten kun olen oikeasti kallistumassa eroamisen kannalle, että onkohan tämä nyt fiksua. Kuka hullu jokaisessa parisuhteen möykyssä miettii että apua mitä lapsille käy? En stressaa ennenkuin asia on tapahtumassa, ajatuksen tasolla voin miettiä mitä haluan. Ja luulin ettei siitä tuomita.
Tarkoitin siis lähinnä että mistä hemmetistä sitä tietää ettei tuolla jossain ole jotain parempaa minulle? Mistä sen tietää? Enkä todellakaan väitä että ainoa miinuksemme on kotityöt. Onhan meillä nyt ongelmia mutta tuo on niistä suurin. Ja todella raivostuttava. Jos arki toisen kanssa on yhtä taistelua ja kodissa asuminen yhtä tavaroiden yli hyppimistä niin kai siitä saa muutaman sanan jakaa? En minä tällaista halunnut kun yhteistä arkea mietin.
Miten voit tuomita että elän jossain pilvilinnassa? Kirjoitin jo ihan liian pitkästi niin en jaksa kaivaa kaikkea tähän sinulle. Meillä on sellaisia ongelmia jotka eivät näy arjessa mutta jotka eivät pidemmän päälle tee todellakaan hyvää ja sanot että meillä kaikki muu nyt kuulemma toimii. Aina kun laittaa keksusteluihin esimerkkejä niin ihmiset ottavat ne ainoina asioina ja unohdetaan kokonaisuus. Kirjoitin myös että minussa on vikani. Mutta en kai minä jätä perhettäni omien vikojeni takia? :D tiedän omat miinukseni ja yritän niitä parhaani mukaan työstää. Mutten voi toista muuttaa. Luulin kuitenkin että lasten takia mies tekisi enemmän mutta ei. Ilmeisesti näin tavallistakaan asia ei toisessa voi muuttaa, asia joka ei edes suoraan liity luonteeseen vaan opittuihin tapoihin.
En ihan ymmärrä tuota hyökkäävää asennettasi. Ajattelin ihmisten kommentoivan tekstini perusteella jotain. Ei niin kuin sinä. että luet tekstini, sen perusteella rakennat koko elämäntarinani ja sen perusteella arvostelet ja syytät kylmäksi joka ei mieti lapsiaan vaikka on eroamassa. Huoh. Älä siis lisäile elämääni asioita kiitos.
Tähän asiaan en osaa ottaa kantaa,koska olen valinnut yksinasumisen..Ei tarvi valitella,eikä menojaan selitellä kellekään,kyllä on ihanaa olla vapaa.Olen päälle kuuskymppinen nainen ja terve,muutenkin liikun,siis lenkkeilen..Aikuiseksi olen poikani kasvattanut,täyttää 40v ja hänellä kaksi kouluikäistä pojanmussukkaa,mikäs sen kivampaa.
Yksinhuoltaja olin,joten valitsin senkin tietoisesti,vaikka olisin ihan miehen saanut,muttei asiat nyt näin mustavalkoisia ole.Eri tarina,jos rupeen kertomaan.Ehkä rimakin on korkeella ollut ja pakko madaltaa,mutten niin miehiä kaipaa,toki käyn silloin tällöin tanssimassa jms.Nämä lapsenlapset täyttää tyhjiötä.Miksi aina marisette,nää on omia valintoja!
Korjaan:Ihanan miehen,ei ihan miehen saanut!
Siksi kysynkin että saako sellaisen puolison valita mistä itse tykkää vai meneekö se vaan siihen, että lopulta havahtuu siihen että on yksin koska ei kelpuuttanut ketään? Mitä pahaa siinä on että on saanut helpon elämän ja löysi puolison teini-iässä? Miksi tähän maailmaan kelpuutetaan vain kovia kokeneet kertomaan tarinoitaan meille kokemattomille? Minä olen ainakin kiitollinen että olen saanut helpon elämän. En mene läheisiäni myrkyttämään että saisin vähän kolhuja ja kokemuksia. Olen näin tyytyväinen vaikka maailman mielestä ilmeisesti parikymppisenäkin olisi pitänyt nähdä maailmaa niin paljon, ettei varmasti sano mitään typerää ja kaikki pitäisi olla hallussa.
Olen melko varma että jos nyt jatkan arkea tavalliseen tapaani niin silti tämä asia yhdestä ja samasta miehestä palaa mieleeni niin monta kertaa, että saan sen kunnolla käsiteltyä. eikä siihen auta se, että sanon peiliin että kaikki on hyvin ja mulla on hyvä mies ja sitten lopetan asian käsittelyn. On kai minulla, nuorenakin, oikeus kyseenalaistaa asioita vaikken "mitään mistään tiedä"? Vai pitääkö vain ikäni takia kestää kaikki, koska sellaista elämä on? Jospa nyt kestän sitten tulevaisuudesssa ne asiat joille en voi mitään kuten onnettomuudet jne. Jos kuitenkin parisuhdettaan voi kehittää-vaikka sitten puolisoa vaihtamalla niin miksi ei tee niin, vain koska elämä on rankkaa ja kaikki paska on kestettävä? En ymmärrä, anteeksi,.
Vain yhdellä asialla on väliä: mikä on parasta lapsille? Mieti sitä rehellisesti ja toimi sen mukaan.
Käytännön suositus: älä nalkuta (eli nujerra valittamalla). Ota päällikön rooli ja suhtaudu mieheen kuin alaiseen. Eli opetat kotihommat niin kuin 5-vuotiaalle. Niin miehen kanssa toimitaan (olen mies). Useimmat miehet oppivat pikku hiljaa kodin työt, mutta sinun pitää olla kärsivällinen. Muista, että päällikkö teettää työt muilla, delegoi. Keskity ohjaamiseen, kouluttamiseen, suunnitteluun ja käskemiseen.
Sinun ei ole pakko nauttia liitostasi. Mieskään tuskin siitä nauttii. Hoidatte vain hankkimanne velvollisuudet (lapset) ammattimaisesti. Voit vapaasti halveksia miestäsi muttet saa näyttää sitä -- ihan niin kuin päälliköt työpaikoilla.