kissan kuolema

Olen pahoillani, että olet menettänyt eläinystävän. Itsekin olen joutunut luopumaan kahdesta kissasta niiden parantumattoman sairauden takia. Toinen lopetettiin ollessani parikymppinen, mutta se asui vanhempieni luona, joten se luopuminen kävi helpommin.Tämä toinen palleroni piti lopettaa pari vuotta sitten halvausoireiden vuoksi. Itse vein sen eläinlääkärille ja se oli yksi elämäni vaikeimmista hetkistä. Viimeinen halaus ja sitten erosimme.....

Vieläkin ajattelen heitä usein, mutta suru on muuttanut muotoansa. Enää ei ole suunnaton ikävä vaan jonkinlainen kaipaus ja lämpöiset muistot.

Multakin on kuollu kissa synnytykseen, mutta se oli paljon helpompaa kun en enää asunut vanhempieni luona, jossa kissa oli. Mulla on itellä 2 kissaa ja olen todella ylihuolehtivainen. Jos joku tekisi niille jotain pahaa niin varmaan hakkaisin sen. Mulle on tehty abortti, mutta se ei oo mitään verrattuna siihen, että kissani kuoli.

Tiedän tuon vähättelyn, "nehän on vaan kissoja tai koiria". Mutta kyllä lemmikeihinkin kiintyy, etenkin jos ne elää kauan, niin kyllä 10 vuodessa ehtii tottua johonkin asiaan. En voi oikein muuten nyt lohduttaa sinua, kuin että aika auttaa. Itselläni meni noin vuosi surutyössä, kun jouduin luopumaan koirastani.

Siis asutko itse jo omillasi? Jos näin, miksi kissa ei ollut sinulla? Onhan se harmi, että tekivät moisen päätöksen sinulta salaa, kun tiesivät kuinka rakastat kissaa. Mutta kissa asuu omistajansa luona ja omistaja saa päättää kissan kohtalosta...

Olen pahoillani, vanhempasi tekivät mielestäni väärin, kun eivät kertoneet, että aikovat lopettaa kissasi. Itsekin halusin pienestä asti kissan, ja olin 12-vuotias kun sain sen. Kaverini perhe aikoi lopettaa pienen kissan, mutta minun perheeni pelasti sen. Kissa viihtyy myös paljon yksin, samoin minä, mutta silti se on varmaan paras ystävä. Se nuolee kyyneleet jos huomaa että itken. Mutta osaa se kyllä riehuakin. :D En tiedä miten selviän, kun kissastani aika jättää. Se on kuin perheenjäsen. Tsemppiä sulle ja ajattele niitä kivoja hetkiä kissasi kanssa! =)

Tähän voin vain todeta että oli olento mikä hyvänsä, niin jokainen kuolema on yhtä lopullinen ja surullinen. Minulla kuoli kissa 13 vuotta sitten ja vasta tänä kesänä loppui suruni, epätavalliseen asiaan.

Mulla oli 2 kissaa. Toinen nukkui pois 8 vuotta sitten, toinen 2 vuotta sitten. Kaipaan kisuja joka päivä, suru, ikävä, sääli ja syyllisyys ei vaan lannista otettaan. Vaikka tuska tästä on elämän hallitsevin piirre, turha siitä on ystäville puhua, pyörittelevät vain silmiään. Kukapa sitä eläintä kaipaisi niin paljon...

Itkin lapsena perheemme kissan poismenon vuoksi nelisen vuotta. Eräs julma ihminen oli mennyt tappamaan kissamme eikä edes myöntänyt vaikka hyvin tiesimme että hän sen tappoi!
Vielä tänäkin päivänä ikävöin ensimmäistä kissaamme, vaikka emme ehtineet pitää kissaamme kauaa.
Joistakin tuntuu naurettavalta itkeä eläimen perään, mutta niin se vain on että omasta lemmikistä tulee ajan myötä niin tärkeä ja hyvä ystävä että se satuttaa kun sen menettää.
En yhtään vähättele tai pidä naurettavana sitä että ikävöit ja suret kissaasi! Toivottavasti kissoillamme on nyt hyvä olla...

Minä menetin eilen rakkaan 13-vuotiaan kissani, Voiton. En pysty muuta kuin itkemään ja tällä hetkellä tuntuu että en tule tästä yli pääsemään.

Olin 9-vuotias, kun toin Voiton kotiin. Toin sen ilman vanhempien lupaa ja pelastin sen tappotuomiolta. Neljä viimeistä vuotta asuin itse pois kotoa ja nyt tunnen syyllisyyttä siitä, että hylkäsin rakkaan kisuni.

Olen elänyt sen kanssa niin monia ihania hetkiä. En edes pysty ymmärtämään että Voittoa ei enää ole. 13 vuotta on pitkä aika, en juurikaan edes muista aikaa ennen Voittoa.

Kuukausi sitten Voitto sairastui, lopetti ensin syömisen ja alkoi sitten oksentaa. Voittoa tutkittiin ja tehtiin testejä, mutta mitään ei löytynyt. Lopulta Voitto oli niin huonossa kunnossa ja heikko, että isäni viimein päätti päästää sen kärsimyksistään ja vei sen eläinlääkärille lopetettavaksi. Olimme 1-2 viikon ajan tietoisia, että Voitto ei tule paranemaan. Kun Voitto oli poissa, lääkäri kokeili sen maksaa ja totesi sen olevan kova ja suuri ja siellä varmasti olevan kasvaimen.

Nyt on hyvä mieli sen takia, että tiedän Voitolla olevan nyt hyvä olla. Enää se ei kärsi. Mutta on niin ikävä, että ei voi millään sanoilla kuvata. Olen kuusi vuotta sitten itse joutunut viemään yhden kissan lopetettavaksi. En ole vieläkään päässyt siitä yli, joten koskahan tästä...

Itsekin olen joutunut luopumaan rakkaasta kisustani, joka kuoli jo vuonna 1990, mutta vieläkin muistellessani tuota rakasta kisumirria nousee kyyneleet silmiin.

Kisu oli tullut taloon jo kolme vuotta ennen syntymääni. Kasvoin sen kanssa ja sisaruksettomana kisu oli kuin sisar. Kerroin sille kaikki pienen tytön huolet ja se tuntui ymmärtävän kaiken. Vanhempanikin kertoilee edelleen niitä tarinoita kun olimme kisun kanssa kuin mikäkin pahis-kaksikko kun kaadoimme yhteistuumin mm. kukkaruukkuja ja kaivoimme multia niistä...;) Keksimme kuulemma myös kaikenlaista muuuta "kivaa" vanhempieni pään menoksi ;)

Sitten kisu sairastui vanhuuttaan ja alkoi heiketä nopeasti. Olin silloin 13 v. ja vanhempani poissa kotoa viikonloppumatkalla enkä osannut viedä sitä lääkäriin. Kisulla oli vakavia sydänvaivoja ja lopulta se hakeutui syliini, sai sydänkohtauksen ja kuoli.

Menetys todella tuntui siltä kuin sisar olisi kuollut. Olihan se ollut osa elämääni kokoajan. Suru oli pienelle tytölle suuri ja tuntuu vieläkin sitä ajatellessani pahalta. Rakkaissa muistoissa on kuitenkin ne kaikki ihanat hetket ja tempaukset mitä kisun kanssa elettiin.

Sain uuden kisun melko pian vanhan kisun kuoltua. Tämä uusi kisu alkaa jo nyt olla vanhus, ja todella pelkään jo etukäteen sen menettämistä. Se on seurannut lapsuuden kodista mieheni ja minun yhteiseen kotiin. Se tottui heti mieheeni ja myös mieheni rakastaa tätä suloista kisumirriä. Kisu tuntuu ikään kuin pieneltä lapselta, jota haluaa suojella kaikelta pahalta. Ikävää että kisut eivät elä yhtä kauan kuin me ihmiset... Eläimistä luopuminen on niin rankkaa...

vanha viesti mutta ..kun luin tuon ' he matkustivat paljon ja oli hankala löytää sille aina hoitajaa'

jaahas , matkustivat PALJON ja oli sitten hankalaa löytää sille hoitajaa..?
ja tuon takia sun vanhemmat tappoi kissan.

VAI IIN

kisu kuoli eilen,kova paikka.lopetettiin eläinlääkärillä,syöpä.itkin vaikka kova äijä luulin olevani.

Olen elänyt viikon kuin sumussa. Iteknyt ja taas itkenyt. Töissä sain vähän aikaa surulta. Sitten ahdistus jo kotimatkalla kun tiesi ettei Pikkuinen ole vastassa kehräten.
Rakas Oma Kultani jäi auton alle. Hän löytyi 2 vuotta sitten pentuna terassiltani nukkumasta eikä lähtenyt päiviin mihinkään. Annoimme Pikkuiselle aikaa sopeutua ja pikku hiljaa kehräsi ja puski...näytti meille että "niin minäkin tykkään sinusta". Ilmoitukset tein, kukaan ei häntä kaivannut. Siitä tuli meidän Oma Kulta. Kiltti. Halusi ulos kovasti jo alusta saakka mutta aina tuli kotiin (terassin ovi auki aina) jalkojeni viereen nukkumaan.
Yksi päivä ei tullut. En pysty kertomaan yksityiskohtia, sattuu liikaa.
Seuraava kissa tulee olemaan pentu joka oppii olemaan sisäkissana.
En tarvitse moraalisaarnoja mutta kertokaa, onko se oikeasti mahdollista että kissa voi elää kissan elämää sisätiloissakin?

Haluaisin uuden kissan. Vaikka ei se minun Pikkuista korvaa, silti...se ilo ja rakkaus korvaa kaiken.