Olen varmasti huonossa parisuhteessa, jossa mies on se täydellinen ja nainen saa kokoajan huonot pisteet.
Rakastan miestä, mutta silti tunnen oloni huonoksi ihmisesksi.
Mies sanoo huonot piirteeni ja koko ajan pitää olla vain toiselle hyvä, mutta oikeesti ite en saa siitä mitään muuta kuin mielipahaa.
Olen monesti eroakin miettiny. Jotenkin miehessä on hyvääkin useinmiten, mut sit kun tulee huonoo niin olen se syntipukki
joka asiaan. Onneks mies ei ole väkivaltainen.
Rakastan miestä, mutta silti tunnen oloni huonoksi ihmisesksi.
Mies sanoo huonot piirteeni ja koko ajan pitää olla vain toiselle hyvä, mutta oikeesti ite en saa siitä mitään muuta kuin mielipahaa.
Olen monesti eroakin miettiny. Jotenkin miehessä on hyvääkin useinmiten, mut sit kun tulee huonoo niin olen se syntipukki
joka asiaan. Onneks mies ei ole väkivaltainen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Mietin vähän samaa.
Paljon hyvää miehessä, jonka kanssa seurustelen, emme siis asu yhdessä ainakaan vielä, vuosikertoja suhteella ei vielä ole parillistakaan määrää. Komea, kiehtovan erilainen, näyttää minulle uuden sivun maailmasta. Mutta jokin nyt mättää ja paljon. Riitatilanteet menevät juuri noin kuinka kuvailet - en edes jaksa nyt ajatella niitä. Kaikkein typerimmältä tuntuu, että roikun täällä suomi24:n parisuhdepalstalla pähkäilemässä parisuhdetta, koska omassa "parisuhteessani" sellaisille pähkäilyille ei ole tilaa eikä aikaa. Niin että on mulla parisuhde, suomi24:ssä;)
Surettaa, mutta tuo miesystäväni ei taida olla vielä valmis poimittavaksi. Hyvä mies ehkä kehittymässä, mutta taitaa vaatia vielä muutaman vuoden ennen sitä, muutaman oppitunnin elämältä ja asioiden tärkeysjärjestyksen tarkentumista. Tai ehken minä vaan sovi tähän kuvioon.
Heittäytyminen tyhjän päälle ei kuitenkaan hirveästi houkuttaisi. En jaksaisi ottaa tähän sydänsurua ja erotuskaa. Kun en minä rakastamasta ole lakannut, näen vaan sen, että tämä suhde tuo minulle enemmän surua ja murhetta kuin iloa ja tasapainoa. En jaksaisi sitä, että kuitenkin kaipaisin, ja hänkin minua. En jaksaisi tapella vastaan halua käpertyä toisen syliin ja vastata rakkauteen. Mutten tiedä miten tätä auttaa, miten tulla onnelliseksi tässä suhteessa.
Tällä hetkellä ratkaisulta tuntuu vetäytyminen muiden ihmisten seuraan. Huomaan, että kaipaan ystävyyttä muilta miehiltäkin - asia jota aiemmissa parisuhteissani en kaivannut, sillä laskin sen aiheuttavan enemmän hallaa kuin tuovan hyvää elämääni. Nyt voimasuhteet ovat toisinpäin, eikä harmittaisi vaikka löytyisi joku toinen tunteiden kohde. Ehkäpä siitä syntyisi jotain vakavampaa kuin tämä... Samalla inhoan tuota ajatusta - minähän pidän miesystävääni varalla! Toisaalta haluan vielä antaa meillekin mahdollisuuden, kokeilla löytää tasapainoa uusilla keinoilla. Minuahan miehessä vaivaa juuri löyhä sitoutuminen ja minulle annetun ajan ja huomion puute - eikö sellaiseen sopeutuminen vaadikin juuri sen, että täytän omankin elämäni kaikella muulla?
No, meni nyt lätinöiksi omasta tilanteestani, kun samaa mietin itsekin: onko tämä suhde riittävä minulle, mitä minun pitäisi tehdä elämälleni, tälle suhteelle... Toivottavasti sinäkin löydät selvyyttä ja hyviä ratkaisuja ja keinoja parantaa elämänlaatuasi:)
Kai minäkin sitten tähän ketjuun ilmottaudun. Kovin on tuttuja tunteenne. Paljon jaksaa kärsiä niiden hyvien hetkien takia.
Kahden "mahalaskuun" päättyneen parisuhteen jälkeen olen uskaltautunut yrittämään vielä...
Ensimmäisessä suhteessa oli fiilikset samat kuin sinulla, aloittaja: koin enimmäkseen olevani riittämätön ja kehno kaikessa ja mies oli mielestään vastaavasti yliveto kaikessa.
Toisella kerralla minä olin sitten kaiketi "liikaa"... Mies hiljaisempi ja säyseä, vähän sellainen "perässävedettävä" ja mielipiteetön. Ei toiminut, ei.
Nykyisen seurustelukumppanin olen tuntenut jo vuosia, mutta vasta pari vuotta sitten aloimme tutustua paremmin. Hänen kanssaan tunnen kerrankin olevani "sopiva" - en liikaa jotain tai liian vähän jotain. Mahtava fiilis :-)