Vaikeuksissa..

Epätoivoinen

Olen parikymppinen opiskelija, mieheni kolmekymppinen maatalousyrittäjä. Muutimme yhteen vuosi taaksepäin, enkä todellakaan tiennyt, millainen elämä minua oikeastaan odotti. Tilanne oli ennen minua (ja näemmä minun jälkeenkin) sellainen, että mieheni asui ns. "yksin", mutta vanhempansa olivat lähestulkoon päivittäin häntä auttamassa, laittelemassa ruokaa ja siivoilemas, tekemässä peltotöitä ja rakennushommia. Siistiä, että oli joku, ketä auttaa.

Mutta nyt, me asumme yhdessä. Minä ja mieheni. Yhä edelleen, lähestulkoon joka aamu kun herään, anoppi ja appi heiluvat jo keittiössä ja pihapiirissä. Milloin täytyy haravoida, kerätä marjoja, tulla katsomaan koiraa jne. Minä lähden kouluun, tulen takaisin iltapäivällä, ja he ovat läsnä vieläkin. Ruokaa on tehty (käytetty mm. sellaiset aineet, jota olen itse raahannut kaupasta tehdäkseni jotain tiettyä sapuskaa), tavaroiden (mm. mattojen) paikkoja vaihdettu, siivottu, koiralle tehty viikoksi eteenpäin ruoat..Ja minä en sitä kestä.

Anoppi puuttuu joka asiaan, pölynimurin ostoista mattojen paikkoihin. Neuvoo minua nuorta tyhmää pyykinpesussa (jonka jumalauta olen osannut vuosikausia) ja kaikessa mahdollisessa kotiin liittyvässä. Viikonloppuisin he sentään joskus pysyvät poissa. Kamalinta tässä kaikessa on, että tiedän, etteivät he ole pahoja ihmisiä, vaan tekevät kaiken hyvyyttään ja auttaakseen minua, "kun minulla on niin paljon tekemistä ja laittamista". Olen puhunut tästä mieheni kanssa, hän taitaa olla liian kiinni vanhemmissaan, kun loukkaantuu, kun puhun asiasta. Nyt sain hänet viimein varovasti äidilleen vihjaisemaan, että kaksi emäntää samassa talossa on liikaa. Silti, jos ei ihan joka päivä, niin joka toinen päivä, he tai ainakin toinen heistä, on täällä. En haluaisi olla avusta kiittämätön nulikka, mutta en jaksa tälläistä elämää, kun ei ole hetkenkään rauhaa. Joskus tuntuu, ettei anoppi luota huushollaamisen taitoihini, kun kyselee pojaltaan puhelimessa mm. "onkos sinulla siellä ruokaa syödäksesi?"..Ja voin kertoa laittavani miehelleni joka ilta sapuskat valmiiksi seuraavalle päivälle, jos tiedän olevani esim. koululla iltamyöhään.

Toivottavasti kukaan muu ei joudu elämään samanlaisessa tilanteessa, sillä tämä on täysin syvältä p**seestä. En haluaisi luopua miehestäni, mutta jos tämä elämä ei pian lopu, on minun aika sitten lyödä hanskat tiskiin ja muuttaa muualle, johonkin, missä saan aivan täydessä rauhassa sisustaa kotini niinkuin haluan ja tehdä ruoat ym. niinkuin haluan.

Jos tämän lukee joku anoppi-ihminen, joka tunnistaa itseään edes vähän tästä ihmistyypistä, niin olkaa kilttejä, ja päästäkää lapsistanne irti. Aikuiset ihmiset pärjäävät kyllä omillaan.

20

3285

    Vastaukset

    Anonyymi (Kirjaudu / Rekisteröidy)
    5000
    • saman kokenut

      ei sinun tarvitse tehdä miehellesi ruokaa rankan koulupäivän päätteeksi. iso mies... tai käyköön anoppilassa syömässä. sinä et ole piika

    • Helen

      Voisi luulla, että sinulla on kissan päivät, kun noin palvellaan ja passataan. On siivottu ja ruoat laitettu kun raskaan päivän päätyttyä tulet kotiin. Vositko nähdä asiassa mitään kiitollisuuden aihetta? Itse nuorena vaimona olin todella avuton talouden hoidossa ja lasten hoidossa, enkä saanut apua mistään. Vanhemmat asuivat kaukana, olin aivan ylirasittunut ja olisi tuntunut taivaalliselta tuollainen palvelu. Miten paljon ilmaista apua saatkaan! Etkö voisi olla ystävällinen ja kiittää, eikä valittaa. Kuten itsekin sanoit, he eivät ole pahoja ihmisiä. Koettaisit tulla toimeen ja olla iloinen, kun autetaan. Mikä on tämä valtava omistamisen halu ja mustasukkaisuus, että kaikesta pitäisi vain itse päättää? Ajattele, jos sairastuist vakavasti, tms, kelpaisiko palvelut silloin? En ymmärrä tuollaista itsekkyyttä!

      • samoja kokemuksia

        Minä ymmärrän täysin sinua ja sen että tilanne tuntuu mahdottomalta. Mitä enemmän aikaa menee niin sitä enemmän kaikki alkaa ottamaan hermoon.
        Itselläni oli hieman erilainen tausta. Miehelläni oli perikunnan omistama kesäpaikka, jossa perheeni vietti vapaa-aikaa, kesät, lomat ja viikonloput. Anoppi oli lähestulkoon aina myös mökillä milloin mitäkin puuhailemassa. Jos me emme menneet sinne, ei sinne mennyt myöskään anoppi jolla oli miesystäväkin. Jos meidän perhe lähti viikonlopuksi maalle, anoppi tuli myös sinne ruokineen. Hän ei siis osannut eikä halunnut olla siellä ilman meidän perhettä. Joskus 'saimme' olla jonkin perjantai-illan oman perheen kesken ja sitten oli taas kiire siivota kaikki paikoilleen kun anoppi seuraavana päivänä tulee. Jo viikolla hän alkoi soitella joka päivä, että mitä ruokaa laitetaan viikonloppuna ym. ym.
        Onneksi tämä kaikki loppui sillä en olisi yhtään kesää jaksanut enää saman katon alla asua, kesiä takana melkein 20 v!! Ikävää asiassa on se, että meille tuli ero ja sitä kautta pääsin myös anopista eroon!!!


      • epätoivoinen

        Minä en tarvitse apua, eikä meillä ole lapsia. Pystyn, ja ennenkaikkea HALUAN hoitaa mieheni ja minun talouden itse. Koulunkäynti ei ole minulle niin rasittavaa, ettenkö jaksaisi siivota ja laitella ruokaa. Minua palkitsee tieto siitä, että jaksan ja pystyn.

        Voisi luulla että minulla on kissanpäivät, sanoit. Niin kai voisikin, juuri tuollainen ihminen, joka ei elä tätä elämää. En jaksa hymyillä heti aamukahdeksalta anopille, joka siirtelee tavaroitani niinkuin itse mielii. En jaksa koulupäivän päätteeksi hymyillä, kun koko talon järjestys on vaihdettu. Mielestäni anopillani ei todellakaan ole mitään eikä kenenkään "lupaa" tulla touhuamaan MEIDÄN taloomme niinkuin itse mielii.

        Se, että itse nuorena vaimona olet ollut avuton tai kaivannut apua, ei tarkoita sitä, että kaikkien tilanne olisi sama. Minulla on hyvät eväät aikaisemmasta elämästäni, en suinkaan ensimmäistä kertaa pidä huolta itsestäni tai miehestä, tai ylipäätään huushollista. EN ole avuton, vaikka sinä olisit ollut. Minulla kyllä riittää puhtia koulupäivän jälkeenkin siivota, laittaa ruokaa..Käyn jopa päivittäin vielä mieheni kanssa talon muissakin töissä, mm. eläimien pidossa, pihahommissa jne.

        On turha ajatella, mitä jos sairastuisin, mitä jos sitä tai mitä jos tätä. Se on sen ajan asia, jos joskus niin kävisi. Pointti on kuitenkin se, että ei kelläkään pitäisi olla mitään asia minun ja mieheni taloon ilman erillistä pyyntöä. Jos se on itsekkyyttä, että haluan elää mieheni kanssa omaa elämää, ilman jokapäiväisiä ylimääräisiä hössöttäjiä, niin myönnetään, OLEN ITSEKÄS.


      • Helen
        epätoivoinen kirjoitti:

        Minä en tarvitse apua, eikä meillä ole lapsia. Pystyn, ja ennenkaikkea HALUAN hoitaa mieheni ja minun talouden itse. Koulunkäynti ei ole minulle niin rasittavaa, ettenkö jaksaisi siivota ja laitella ruokaa. Minua palkitsee tieto siitä, että jaksan ja pystyn.

        Voisi luulla että minulla on kissanpäivät, sanoit. Niin kai voisikin, juuri tuollainen ihminen, joka ei elä tätä elämää. En jaksa hymyillä heti aamukahdeksalta anopille, joka siirtelee tavaroitani niinkuin itse mielii. En jaksa koulupäivän päätteeksi hymyillä, kun koko talon järjestys on vaihdettu. Mielestäni anopillani ei todellakaan ole mitään eikä kenenkään "lupaa" tulla touhuamaan MEIDÄN taloomme niinkuin itse mielii.

        Se, että itse nuorena vaimona olet ollut avuton tai kaivannut apua, ei tarkoita sitä, että kaikkien tilanne olisi sama. Minulla on hyvät eväät aikaisemmasta elämästäni, en suinkaan ensimmäistä kertaa pidä huolta itsestäni tai miehestä, tai ylipäätään huushollista. EN ole avuton, vaikka sinä olisit ollut. Minulla kyllä riittää puhtia koulupäivän jälkeenkin siivota, laittaa ruokaa..Käyn jopa päivittäin vielä mieheni kanssa talon muissakin töissä, mm. eläimien pidossa, pihahommissa jne.

        On turha ajatella, mitä jos sairastuisin, mitä jos sitä tai mitä jos tätä. Se on sen ajan asia, jos joskus niin kävisi. Pointti on kuitenkin se, että ei kelläkään pitäisi olla mitään asia minun ja mieheni taloon ilman erillistä pyyntöä. Jos se on itsekkyyttä, että haluan elää mieheni kanssa omaa elämää, ilman jokapäiväisiä ylimääräisiä hössöttäjiä, niin myönnetään, OLEN ITSEKÄS.

        Uskotaan että puhtia riittää myös asioiden sanomiseen suoraan anopille, kun noin kiukkuinen olet. Hyvä että tiedät mitä haluat ja ettet ole avuton. Varmasti on myös tervettä itsekkyyttä, myönnetään! Vertasin suotta itseeni, joka en koskaan ole pystynyt itsenäistymään ja olen aina ollut arka, heikko ja avuton. Olisin ehkä halunnut pystyä olemaan itsekäs samalla tavoin, mutta olen tiennyt että yksin en pärjää enkä jaksa. Elämässä voi tulla aikoja jolloin on hyvä että on välit sukulaisiin ja voi turvautua heihin. Kun sinulla on noin mitta täysi, puhu toki suusi puhtaaksi ja sano suoraan mikä sinua vaivaa! Ihailen vahvuuttasi, toivottavasti se kestää loppuelämäsi!


      • epätoivoinen
        Helen kirjoitti:

        Uskotaan että puhtia riittää myös asioiden sanomiseen suoraan anopille, kun noin kiukkuinen olet. Hyvä että tiedät mitä haluat ja ettet ole avuton. Varmasti on myös tervettä itsekkyyttä, myönnetään! Vertasin suotta itseeni, joka en koskaan ole pystynyt itsenäistymään ja olen aina ollut arka, heikko ja avuton. Olisin ehkä halunnut pystyä olemaan itsekäs samalla tavoin, mutta olen tiennyt että yksin en pärjää enkä jaksa. Elämässä voi tulla aikoja jolloin on hyvä että on välit sukulaisiin ja voi turvautua heihin. Kun sinulla on noin mitta täysi, puhu toki suusi puhtaaksi ja sano suoraan mikä sinua vaivaa! Ihailen vahvuuttasi, toivottavasti se kestää loppuelämäsi!

        Senpä takia en suutani halua puhua ihan puhtaaksi, en kuitennaan halua karkoittaa heitä elämästämme tyystin. Jos alan heille paapattaa, pelkään että tulee helposti sanottua paljon enemmän kuin todellisuudessa oli tarkoitus.

        En halua riitaantua, enkä tulla vihatuksi. Siksi täytynee ensin yrittää sillä hienovaraisemmalla tavalla..Kun vaan keksisi oikeat sanat.

        Kiitos kuitenkin viestistäsi:)


      • epätoivoinen
        samoja kokemuksia kirjoitti:

        Minä ymmärrän täysin sinua ja sen että tilanne tuntuu mahdottomalta. Mitä enemmän aikaa menee niin sitä enemmän kaikki alkaa ottamaan hermoon.
        Itselläni oli hieman erilainen tausta. Miehelläni oli perikunnan omistama kesäpaikka, jossa perheeni vietti vapaa-aikaa, kesät, lomat ja viikonloput. Anoppi oli lähestulkoon aina myös mökillä milloin mitäkin puuhailemassa. Jos me emme menneet sinne, ei sinne mennyt myöskään anoppi jolla oli miesystäväkin. Jos meidän perhe lähti viikonlopuksi maalle, anoppi tuli myös sinne ruokineen. Hän ei siis osannut eikä halunnut olla siellä ilman meidän perhettä. Joskus 'saimme' olla jonkin perjantai-illan oman perheen kesken ja sitten oli taas kiire siivota kaikki paikoilleen kun anoppi seuraavana päivänä tulee. Jo viikolla hän alkoi soitella joka päivä, että mitä ruokaa laitetaan viikonloppuna ym. ym.
        Onneksi tämä kaikki loppui sillä en olisi yhtään kesää jaksanut enää saman katon alla asua, kesiä takana melkein 20 v!! Ikävää asiassa on se, että meille tuli ero ja sitä kautta pääsin myös anopista eroon!!!

        Meitä on siis todellakin monta..:) Surullista, että teillä päättyi tuohon pisteeseen..Sitä paremmalla syyllä meidänkin tulisi asia jo pian korjata. Ennekuin se ehtii vaikuttaa minun ja mieheni väleihin.

        Kiitos viestistä, ja hyvää, parempaa jatkoa sinulle:)


    • ne on

      Ajattele kun olin sinun ikäisesi ja seurustelin nykyisen mieheni kanssa tosi tooviisti, melkein asuimme yhdessä, niin päisäsaikaan kun emme olleet kotona niin anoppi kävi vaihtamassa jopa lakanamme ja vei ne kotiinsa pestäväksi. Minusta se oli ja epämiellyttävää. Vuode on minusta niin intiimi paikka että sinne ei sivullisten tarvi tunkea. Kai se tarkisti tahrat....

      • epätoivoinen

        Eikö olekin karmeaa?! Meillä systeemit on ollu ihan samat, sillä erolla, että anoppi on pessyt lakanat täällä meillä. YÄK. Joskus ei pysty tekeen muuta kun nauraan hysteerisesti näitä kaikkia pieniä ja vähemmän pieniä asioita míettiessä..

        Meillä paitsi vaihdellaan lakanoita, pestään myös alusvaatepyykit (jotka omaa omituisuuttani (?) haluaisin, kiitos, pestä ihan itse), vaihdellaan verhot, matot ja muut tekstiilit, ostellaan meille uusia hammasharjoja (kun vanhat oli niin pehmeitä jo, että ne piti hävittää) ja kampoja (olleet liian kauan, bakteerit pesii)...Joskus tuntuu, että minua pidetään täysin aivottomana..


    • Raisa

      Ehkä tosiaan kannattaisi sanoa jotenkin kohteliaasti ja mukavasti, että kaipaatte vähän enemmän omaa rauhaa OMASSA KODISSANNE.. ja koittaa saada jotain muutosta aikaan. Tuommoisen asian luulisi voivan selvittää ilman loukkaantumista ja riitoja.

      Kamalasti tsemppiä ja jaksamista! Rupes vaan niin kamalasti huvittamaan kun kuvittelen anopin siellä häärimässä jo aamusta alkaen :)

      • epätoivoinen

        Vaikka joskus tuntuukin, että tukehdun tähän elämään, minuakin naurattaa joskus. Hysteerisestikin:)


    • Kohtalotoveri

      Heh, piti oikein hieraista silmiään ja pinnistää muistiaan, että "ei himskatti, missä vaiheessa mä olen kirjoittanut tälle palstalle tuollaisen viestin" :D Sulla on nimittäin täysin sama tilanne kuin meikäläisellä (koiraa ja sen ruokaa myöten :)!

      Luultavasti maatiloilla ko. järjestely on melko yleistä eli vanha pari notkuu nurkissa, vaikka uusi jo onkin talossa isäntäparina. Ihan samalla tavalla olen monesti (alkuaikoina jatkuvasti) miettinyt asioita ja ollut toisinaan todella v***uuntunut tilanteeseen. Silti kuluneen puolen vuoden aikana olen jotenkin sopeutunut tähän omanlaiseensa yhteisöön. Anopillekin on tullut hieman äristyä, mutta onneksi hänen kanssaan on kuitenkin noina ärinäpäivinä pystynyt puhumaan omista tuntemuksistaan - siitä miten hänen hääräämisensä häiritsee.

      Eräänäkin hyvin kireän tunnelman päivänä, taisi olla keväällä, anoppi kertoi todella yrittävänsä muuttaa tottumuksiaan eli hän on kyllä tiedostanut sen, ettei talossa tarvita kahta emäntää. Viehän se silti aikaa sopeutua uuteen elämäntilanteeseen. Touhukas emäntä ei niin kovin mielellään haluaisi jäädä laakereilleen lepäämään. Onneksi anoppini on vihdoin etsinyt itselleen harrastuksia ja muuta tekemistä, eikä häntä enää välttämättä kovin usein näe kotonamme hääräämässä. Olen tehnyt sen kompromissin, että nykyään anoppi saa tehdä jotain pientä täällä käydessään :) Voi sitten itsekin tehdä jotain muuta kun anoppi hoitaa jotkin pakolliset hommat :)

      Hyväähän he tarkoittavat. Meilläkin on sen verran paljon töitä tehtävänä, että appivanhemmista on kiireisinä jaksoina suunnaton apu. Ymmärrän täysin sen, että silti se apu usein enemmän häiritsee kuin auttaa, kun itse on tottunut olemaan omassa kodissaan se varsinainen emäntä. Älä vaivu epätoivoon! Vaikka appivanhempien läsnäolo aiheuttaakin pinnan kiristymistä, niin ei sen tarvitse olla ylitsepääsemätön ongelma. Laita lisää viestejä tälle palstalle, jos ahdistaa - se helpottaa ainakin hetkeksi (nimim. kokemusta on :).

      • epätoivoinen

        Kiitti, on tosi kiva lukea noin kannustavaa tekstiä. Jotenkin helpottaa tietää, että maailmassa todella on muitakin saman kokeneita.Joskus sitä luulee olevansa niin yksin.

        Kuten sanoit, kiireisinä aikoina appivanhemmista on todella suunnaton apu. Varsinkin esim. kylvöjen aikaan varsinkin miesvoimasta on apua ja hyötyä, varsinkaan kun en itse (toistaiseksi:)) ole vielä traktoria opetellut ajamaan, joten siinä en pysty miesystäväni apuna olemaan. Tosin heidän mielestään meillä on vähän kiire aika :)

        Jotenkin sitä alkaa itsekin olla jo niin puutunut tähän tilanteeseen, ettei aina jaksa enää edes välittää, vaan yrittää hammasta purren ottaa vastaan sen, mitä tuleman pitää. Tiedänhän kuitenkin sen, että he ovat hyviä ihmisiä, tai ainakaan toivottavasti kukaan ei koskaan kenellekkään vastaavaa tee pelkästään kiusallaan. Enkä väitä, etteikö appivanhempia olisi silloin tällöin kiva nähdä, rupatella ja juoda kupit kuumaa, opin kuitenkin esim. anopiltani monta sellaista seikkaa, jota en ehkä muuten olisi tullut ajatelleeksikaan, kaupunkilainen kun olen suurimman osan elämästäni ollut. Ja toki, onhan se varmasti hurja muutos jättää maatila kaikkine tekemisineen ja muuttaa johonkin kerrostalo-osakkeeseen, jossa ei kuitenkaan ikinä ole niin paljoa tekemistä, kun haluaisi. Näillä ajatuksilla olenkin itseäni hillinnyt, vaikka joskus tekisi mieli kyllä antaa kaiken tulla.

        Jotenkin vaatisi minulta isonison askeleen sanoa todella hänelle suorat sanat, itseäni 50 vuotta vanhemmalle ihmiselle. Pelkään ehkä eniten sitä, että he mieltävät minut isoksi pahaksi, ja pahimmassa tapauksessa riitaannutaan kaikki, minä ja mieheni vastaan appivanhemmat. se olisi kauheaa. Toisaalta taas en haluaisi karsia minun ja miehenikään onnellisuudesta, sillä tämä on todella hiertänyt välejämme, aiheuttanut itkua ja mykkäkouluja.

        Ehkä on paras vain antaa ajan vielä kulua, tulkita tämä eräänlaisena "siirtymävaiheena" ja luottaa siihen, että muutos tulee. Jos seuraavien kuukausien aikana mitään ei tapahdu, on se sitten itse vain laitettava tapahtumaan. Täytyy ensin kokeilla tuottaako se hienovaraisempi tapa mitään hedelmäää..

        Suurkiitos viestistäsi, se tuntui hyvältä :)


      • Kohtalotoveri
        epätoivoinen kirjoitti:

        Kiitti, on tosi kiva lukea noin kannustavaa tekstiä. Jotenkin helpottaa tietää, että maailmassa todella on muitakin saman kokeneita.Joskus sitä luulee olevansa niin yksin.

        Kuten sanoit, kiireisinä aikoina appivanhemmista on todella suunnaton apu. Varsinkin esim. kylvöjen aikaan varsinkin miesvoimasta on apua ja hyötyä, varsinkaan kun en itse (toistaiseksi:)) ole vielä traktoria opetellut ajamaan, joten siinä en pysty miesystäväni apuna olemaan. Tosin heidän mielestään meillä on vähän kiire aika :)

        Jotenkin sitä alkaa itsekin olla jo niin puutunut tähän tilanteeseen, ettei aina jaksa enää edes välittää, vaan yrittää hammasta purren ottaa vastaan sen, mitä tuleman pitää. Tiedänhän kuitenkin sen, että he ovat hyviä ihmisiä, tai ainakaan toivottavasti kukaan ei koskaan kenellekkään vastaavaa tee pelkästään kiusallaan. Enkä väitä, etteikö appivanhempia olisi silloin tällöin kiva nähdä, rupatella ja juoda kupit kuumaa, opin kuitenkin esim. anopiltani monta sellaista seikkaa, jota en ehkä muuten olisi tullut ajatelleeksikaan, kaupunkilainen kun olen suurimman osan elämästäni ollut. Ja toki, onhan se varmasti hurja muutos jättää maatila kaikkine tekemisineen ja muuttaa johonkin kerrostalo-osakkeeseen, jossa ei kuitenkaan ikinä ole niin paljoa tekemistä, kun haluaisi. Näillä ajatuksilla olenkin itseäni hillinnyt, vaikka joskus tekisi mieli kyllä antaa kaiken tulla.

        Jotenkin vaatisi minulta isonison askeleen sanoa todella hänelle suorat sanat, itseäni 50 vuotta vanhemmalle ihmiselle. Pelkään ehkä eniten sitä, että he mieltävät minut isoksi pahaksi, ja pahimmassa tapauksessa riitaannutaan kaikki, minä ja mieheni vastaan appivanhemmat. se olisi kauheaa. Toisaalta taas en haluaisi karsia minun ja miehenikään onnellisuudesta, sillä tämä on todella hiertänyt välejämme, aiheuttanut itkua ja mykkäkouluja.

        Ehkä on paras vain antaa ajan vielä kulua, tulkita tämä eräänlaisena "siirtymävaiheena" ja luottaa siihen, että muutos tulee. Jos seuraavien kuukausien aikana mitään ei tapahdu, on se sitten itse vain laitettava tapahtumaan. Täytyy ensin kokeilla tuottaako se hienovaraisempi tapa mitään hedelmäää..

        Suurkiitos viestistäsi, se tuntui hyvältä :)

        ...alkujaan en varmaan olisi ryhtynyt anopin kanssa keskustelemaan ilman mieheni myötävaikutusta. Onhan se vaikea alkaa keskustelemaan henkeviä sellaisen ihmisen kanssa, johon on tutustunut n. puoli vuotta sitten ja joka on muutenkin melkein eri planeetalta :) Mutta kun miehen otti, niin tuli miehen sukukin kaupan päälle ;)

        Vuosi sitten olin vielä opiskelemassa (asuinkin viikolla eri paikkakunnalla, kunnes muutimme yhteen) ja meillä oli prikulleen sama tilanne kuin sinulla nyt. Silloin ahdisti kovasti, kun itsellä olisi kyllä riittänyt opiskelujen jälkeen energiaa johonkin totaalisen erilaiseen tekemiseen, kuten tavallisiin kodinhoitojuttuihin ja anoppi olikin täällä viikon aikana tehnyt kaikki valmiiksi. Oli sanalla sanoen ulkopuolinen olo ja mietin kovasti omaa rooliani tässä talossa, kun tuolloin mieskin tuntui useimmiten vain sanovan että "ne vanhemmat nyt vaan on sellaisia". Olisi pitänyt ymmärtää heitä, vaikka toivoin muidenkin vähän ymmärtävän minuakin :)

        Lopulta anoppi huolestui jonkinasteisesta apaattisuudestani :) ja kysyi mieheltäni mikä minua mahtoi vaivata. Siihen mieheni sitten meni möläyttämään, että haluaisin tehdä enemmän kotitöitä itse. Ilman tuota möläytystä kyräilisin ehkä vieläkin anoppiani :) Luonto ei antanut periksi jättää asiaa silleensä, vaan minun oli tuon jälkeen pakko mennä puhumaan anopin kanssa - ihan asiallisesti siis ja enemmän taidettiin toisistamme hyvää sanoa kuin toisiamme arvostella! Siis toisaalta yksinkertainen ratkaisu, mutta toisaalta kovin vaikea toteuttaa... :) Tsemppiä kuitenkin hienovaraiselle tavalle!


      • samaa kokeva

        Huh, helpottavaa kuulla, että oikeesti jollain muullakin on samantapaisia ongelmia! Mä olen seurustellut mun poikaystävän kanssa neljä vuotta ja olen nyt 18- vuotias, poikaystäväni 21.
        Olemme asuneet yhdessä 2-vuotta kerrostalokaksiossa minkä hänen äiti omistaa. Anoppi (tuleva sellainen) on jäänyt leskeksi viisi vuotta sitten. Hänellä on joku ihmeellinen tarve puuttua meidän elämäämme jollain tavalla koko ajan, eikä hän voi uskoa, että me pärjäisimme edes viikkoa ilman, että hän tekee ruokaa. Hän ei edes välttämättä kysy olemmeko syöneet vaan voi kymmeneltä illalla soittaa meidät hänen luokse syömään. Siinä vaiheessa olen sanonut, että olemme jo syöneet ja hän usein hiukan loukkaantuu. Kotiimme hän tulee omilla avaimilla ovikelloa soittamatta. Minua vihastuttaa se, koska me kuitenkin maksamme hänelle vuokraa. Lisäksi hän availee ja penkoaa laatikoita kun hakee jotakin.Nyt hän koittaa saada meitä muuttamaan oman anoppinsa vanhaan rötisköön keskelle metsää! Ja tietysti hän päättää miten siellä kaikki sisustetaan ja remoitoidaan! Kun se aika tulee, että me muutamme omakotitaloon, minkä olemme omilla rahoillamme ostaneet niin varmaa on, että hän ei todellakaan tule päättämään sen remontista tai muusta!
        Lisäksi hänellä on sanansa sanottavana myös siihen, kun olemme ottamassa toista koiraa. Hänelle kun ei tippaakaan kuulu miten me rahamme käytämme!


    • Miniänretale

      Minulla on seuraavanlainen probleema: Asumme mieheni kanssa kaupunkikaksiossa emmekä todellakaan tarvitsisi jokapäiväistä "apua". Minä teen mielelläni kotitöitä, siivoan, laitan ruokaa joka päivä jne. Mies on pysynyt aina erittäin tyytyväisenä, kiittelee jopa joskus että "ihanaa kun oot noin ahkera".
      Ongelmana onkin se, että anoppini ei tätä usko. Mieheni on hänen pikku poikansa, joka elämään ei muita naisia saa mahtua. Minä olen tunkeilija, jota mieheni ei saisi rakastaa. Hänen kuuluisi olla miehelleni se "elämän nainen".
      Tämä ilmenee lähes jokapäiväisinä vierailuina, tarkistuskäynteinä jolloin järjestellään miehen vaatekaappi, viedään miehen (huom!vain miehen)likavaatteet kotiin pestäväksi ja tuodaan ruokaa (vain miehelle). Aivan kuin minä en osaisi näistä asioista vaimona huolehtia! Silloin, kun anoppi ei pääse käymään,hän soittaa miehelleni: "Koeta kestää, kyllä äiti tulee taas huomenna,saat sitten ruokaa ja puhtaita vaatteita. Sulla on varmaan kylmäkin sielä kun ei vaimos osaa pukea sua" ym. Ja minä kuulen kaiken, kun mieheni puhelimen kaiutin päästää läpi.
      Vaikka mies sanoisi äidilleen mitä, hän ei ota kuuleviin korviinsa. Luulee vain, että minä olen aivopessyt mieheni äitiään vastaan. Olisi kiva kuulla kommentteja. Onko kellään vastaavaa tilannetta?

      • miniähirviö

        hei kuule se ei todellakaan ole sun tehtäväs pitää anoppi kurissa!

        Se ei ymmärrä että se on teidän oma perhe ja teidän oma koti... sou?

        Miehen kuuluu sanoa äidille et nyt tää loppuu, jätät pyykit tänne ja tule käymään parin viikon päästä. Mitä teillä oli tänään aamiaseks ei kuulu hänelle yhtään!

        Jos anoppis puhuu susta paskaa miehelles, hänen kuuluu sanoa äidille että se on väärässä ja et se ei halua enää kuulla mitään sellaista hänen vaimosta.

        Meillä tehdään kotityöt yhdessä : 50-50. Anoppi on kans päästä sekaisin. Ei käy meillä (enää) ollenkaan, arvaa harmittaako? Pääsee kylää heti kun oppii kunnioittamaan muita :P


      • ehdotus

        Näytä tämä viesti miehellesi jollei hänellä muuten järki leikkaa.

        Omalle äitikullalle täytyy joskus tehdä rajat yhtä lailla selväksi kuin uhmaikäiselle lapselle:

        -minun kotini ja sen hoitaminen ei sinulle kuulu
        -minun ei tarvitse kuunnella tuollaisia puheluita
        -minun vaatteitani ei kukaan vie ilman lupaani pesuun
        -minun kotiini tullaan silloin kun kutsutaan ja kutsua ei tarvitse edes joka toinen viikko

        ja jollei "maailman paras ja ainoa äiti" usko nätimmin, häntä pitää uhata lähestymiskiellolla ja tarvittaessa toteuttaa se. Miehesi on tehtävä kaikkensa, ettei sinun tarvitsisi sietää tuollaista, koska se rasittaa ajan mittaan liikaa parisuhdettanne.

        Kyse on äidin harjoittamasta henkisestä väkivallasta!


      • Kohtalotoveri

        Ei ehkä ihan sama tilanne ole, mutta joskus kyllä tuntuu siltä. Anopin käytös ja sanomiset joskus paljastavat sen, että hän ei ole tyytyväinen siihen, miten me huolehdimme asioistamme tai pitää minua ja miestäni (alle ja yli kolmekymppisiä ollaan) ihan kakaroina.

        Itse olen asunut omillani kymmenkunta vuotta ja hallitsen täysin kaikki arkielämässä tarvittavat pikku jutut, mieheni osaa nuo jutut, mutta harvoin tekee niitä, koska anoppi on aiemmin tavallisesti tehnyt ne hänen puolestaan. Itse olen ottanut sen linjan, että mieheni on tehtävä jotkut tietyt asiat (esim. käytössä olevien vaatteiden viikkaaminen, likaisten laittaminen pyykkiin...) itse, enkä minä niitä hänen puolestaan tee. No, hän tekee sen silloin kun ehtii/muistaa/viitsii, mutta annapas olla kun anoppi tulee käymään... hän viikkaa heti mieheni vaatteet ja heittää likaiset pyykkiin :)

        Hankalaa sinänsä, kun oma toimintani heijastuu paljolti kotitaustastani eli meillä veljenikin osasivat tehdä kaiken itse ja samaa tietysti jollain tiedostamattomalla tasolla odotan mieheltänikin. Anoppi on joskus sanonut, että "eikö sinua yhtään häiritse nuo vaatteet" ja olen vastannut "ei". Jos mieheni ei yhtä naurettavan pientä asiaa jaksa tehdä, niin kulkekoon alasti tai likaisissa vaatteissa. Hänellä on jo yksi äiti, enkä minä hänen äidikseen enää ala ;)

        Alkuaikoina minunkin anoppini teki juuri siten, että meillä ollessaan (itse olin tuolloin koulussa) hän saattoi pestä mieheni vaatteita, mutta minun vaatteeni saivat maata pyykkikorissa. Esimerkkejä riittäisi vaikka kuinka... Kiireaikoina anoppi viettää meillä enemmän aikaa ja jotenkin asettuu uudelleen meille taloksi ja alkaa ohjailemaan talon asioita. (Hyvä sentään ettei ala tavarat enää vahdella paikkaa niinä aikoina ;) Hiljattain työkiireiden takia emme ehtineet kauppaan. Olihan meillä kaapissa ruoka-aineksia, mutta jotain perustarvikkeita puuttui ja silti oli laitettu ihan kunnon ruokaa joka päivä sikäli kun ehdittiin laittaa. Kun sitten eräänä iltana olin lähdössä kauppaan, niin anoppi seisoikin yhtäkkiä oven takana. Sanoin olevani lähdössä kauppaan ja hän siihen että "minä kävin jo" ja "mitä sitä nyt tähän aikaan enää kauppaan lähdetään" ja marssi keittiöön. Sanoi ollevansa pahoillaan siitä, miten "miehille ei ole täällä mitään ruokaa". Joopa joo. Otti niin aivoon, etten sanonut edes kiitosta! Itselläni on minimaalinen holhoamisensietokynnys.

        Jotenkin vaikuttaa siltä, että mitä vähemmän on tekemisissä appivanhempien kanssa, niin sitä paremmat on välit. Totta kai hermo alkaa kiristyä, jos viettää paljon aikaa yhdessä. Ja tappeleehan ne saman perheen jäsenetkin eli ei kai siinä mitään ihmeellistä ole, jos miehen vanhemmat tässä tilanteessa alkaa ottamaan aivoon (ottaahan ne omatkin joskus).


    • Kiittämätön kakara

      Ah..niin tuttua, niin tuttua.

      Oma anoppini tarkoittaa myös hyvää, pyykätessä, siivotessa ja kolutessa kaappejamme, MUTTA...oma pinnani alkaa pikkuhiljaa palamaan.

      Olen yrittänyt puhua, jotta pyykit jäisivät minulle ja jotta voisin itse huushollata omassa kämpässäni. Minulla on oma järjestykseni ja minulla PITÄISI olla intimiteettini..näin ei ole. Anoppi kauhitelee/ihastelee hepeneitäni...etsiessään sitä ja tätä, kun en ole paikalla, koluaa kaappejani/jamme. Ja minä koen sen todella loukkaavana! En minäkään rymyä hänen kaapeillaan, kun olemme kylässä tai pengo hänen alusvaatteitaan (ehkä pitäisi?) tai raahaa lakanoita ja tavaroita hänen asuntoonsa tai vie hänen pyykkejään.

      Mutta anopista tuntuu, että jso hän ei saa tehdä, ei hänestä ole hyötyä ja että emme tarvitsisi häntä. Tästä syystä hän tullessaan huushollaa asuntoamme ja minä hypin pitkin seiniä siitä hyvästä;)

      Ei se, ettenkö olisi kiitollinen avusta, olen kyllä. Mutta minulla, niinkuin kaikilla on oikeus omaan intimiteettiini. Ei todellakaan kuulu anopilleni millaisia seksivälineitä meillä on kaapissa, millaisia alusvaatteita pidän tai mitä ehkäisyä käytämme...vai käytämmekö ollenkaan.

      Nyt lopultakin sain tarpeekseni. Kun ei anoppi usko hyvällä, niin sitten meinaan todellakin varustaa kaappimme kivoilla yllätyksillä (ellei hän jo edelliskäynnin löydöistään oppinut) ja hankin sellaisen repertuaarin seksivälineitä joka ikiseen kaappiin, niin, että hän ei enään ilkeä koluta yhtäkään ja jos ilkeää niin sitten pistän jalat tanaan ja ilmoitan niin, ettei enään epäselväksi käy, että kaapeilleni ei ole asiaa ja että yksityisyyttäni on kunnioitettava.

      Jos tämäkään ei toimi, meinaan seuraavalla vierailukerralla mennä verhojen, lakanoiden ja astioiden kanssa kylään, käydä järkkäämässä anopin astiakaapit ja vaatekaapit uuteen uskoon ja muutoinkin tehdä tutkimusretken heidän asunnossaan. Tämän lisäksi ryöstän osan heidän likapyykeistään ja palautan silitettyinä, kun seuraavan kerran näemme.

      Sillä nyt tälle tytölle riitti!

    Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.

    Luetuimmat keskustelut

    1. Putin hoiti Suomen natoon ja myös Ruotsin

      Iso kiitos Vladimir Putinille. Hänen ansiosta pääsemme nyt Natoon. Putin halusi Naton lähelle ja nyt sai. Voimme tästä kiittää vain Putinia.
      Maailman menoa
      646
      7936
    2. Niinistö teki hetkessä Suomesta Venäjän ydinaseiden maalitaulun

      Kaiken lisäksi mies vielä lällätteli Putinille eilisessä tiedotustilaisuudessa ja käski katsomaan itseään peiliin. Kyllä vähän asiallisempaa käytöstä
      Maailman menoa
      466
      2220
    3. Voi Stefu ja sun kiivas luonteesi

      Sielä lentelee ullakkohuoneiston ikkunasta daamin vaatteet ja matkalaukut pitkin pihaa. Toisaalta,en ihmettele yhtään että tämä suhde päättyi näin,kyl
      Kotimaiset julkkisjuorut
      229
      2124
    4. Poliisi otti Stefun kiinni!

      Seiska tietää kertoa.
      Kotimaiset julkkisjuorut
      144
      1696
    5. Veikkaus: Miten The Rasmus pärjää Euroviisuissa?

      Euroviisuhuuma on ylimmillään, kun Suomi ja The Rasmus taistelee biisillään Jezebel. Bändi on tikissä, kunhan Lauri Ylösen ääni kantaa. Mitä veikka
      Viihde ja kulttuuri
      51
      1229
    6. Ohhoh! Martina Aitolehti ja seurapiirihurmuri-Jesper ekassa yhteiskuvassa - Sutinaa Mallorcalla!

      Martina Aitolehti ja seurapiirijulkkis-Jesper nauttivat toisistaan varsin vauhdikkaissa merkeissä Mallorcalla. Aitolehti ei ole esitellyt rakastaan vi
      Kotimaiset julkkisjuorut
      25
      1218
    7. Stefanilta tuli taas karu totuus Sofiasta

      Marokkolainen h*o*ra! Voi tsiisus kun mulla on hauskaa! Lumput lentää ikkunasta kun Stefu raivoaa h*uralleen🤣🤣🤣 Nyt ne popparit tulille, tästä tule
      Kotimaiset julkkisjuorut
      99
      1103
    8. Ootko onnellinen kun ei tarvitse

      nähdä tätä tyhmää naamaa enää koskaan? Multa se särkee sydämen, mutta minkäs teen. Vaikka olisi kuinka sinnikäs eikä hellittäisi, se ei aina auta.
      Ikävä
      65
      834
    9. Steppuli veressä

      Seiskan lööpissä Steppulilla naama ja nyrkit veressä. Ei tainnut ihan kamojen pihalle paiskominen riittää. Onkohan pistänyt kämpän tuusannuuskaks.
      Kotimaiset julkkisjuorut
      55
      751
    10. Oletko nähnyt eroottiset kohuleffat? Fifty Shades Of Grey -trilogia tv:stä

      Fifty Shades -trilogia starttaa, kun nuori opiskelijanainen Anastasia tapaa rikkaan liikemiehen. Seksisuhdehan siitä starttaa, höystettynä sadistisill
      Suhteet
      7
      727
    Aihe