Mitä sellasen kans pitäs oikein tehdä. Ei meillä nyt tää tilanne parisuhe enää oo, ku piti lopettaa se koska muijaa alko ahdistaan niin paljoa siinä jokin. Ollaan oltu pidemmän aikaa nyt sit hiljaiselossa, mut kuitenkin aina välillä yhteydessä. Nyt sit kuitenki viime aikoina ei oo pystyny ees kysyyn peruskysymyksiä, kuten et miten menee jne. Toinen vaan sanoo ettei halua jutella, ku alkaa ahistaan niin paljon. Ei pysty tällä hetkellä jutteleen mulle mitään tai oleen edes yhteyksissä. Sit ku kysyy et mikä ahistaa niin ei osaa sanoa. Sanoo vaan et ei pysty oleen mun seurassa tai lähellä tai jutella mulle. Kysyin et oonko tehny hälle jotain mikä aiheuttaa tota ahistusta ja sano etten oo tehny mitään sellasta. En oikeen ymmärrä, että mikä tollasen voi aiheuttaa ja mitä täs nyt pitäs tehä. Tai tietenki pitää vaa antaa toisen olla, mut tuleeha täs itellekki paska olo, ku toinen on tollain ja ite ei voi tehä mitää. Ja jos tekisin ni varmaa vaa pahentaisin hänen oloo.
Mitä tehdä ahdistuvan ihmisen kanssa?
rampete
7178
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Tuo on naisväelle tyypillinen tapa kertoa, ettei halua enää jatkaa. Ilmeisesti jotenkin helpompi sanoa, että ahdistaa kuin se että se oli nyt tässä, kiitos. Viisaasti teet, kun annat olla rauhassa.
Tutulta kuulostaa. Sillä on mielenterveysongelma. Masennus yhdistettynä ahdistuneisuushäiriöön. Ihan normaalia että tällainen ihminen eristäytyy ja ei tiedä mikä ahdistaa. Älä ota ittees. Tulee kolostaan jos tulee. Kannattaisi käydä kyllä jokin lyhyt keskustelu siitä että roikutko vai meetkö.
Ja vois ehkä ehdottaa toiselle mt-neuvolassa käyntiä, jos ei ole jo asiakas. Apuahan tuollainen ihminen tarvitsee.
Nojoo hän on kyllä aika paljon omissa oloissaan. Kavereita hänellä riittäis vaikka kuinka paljon, mutta pariki hänen kaveriaan sanonu, että se pitää usein käydä repimässä kämpiltään mukaan juttuihin. Oli kyllä yllätys mullekin tuo, koska en sillon meidän suhteen aikana sellasta hänestä havainnut. Oltiin kuitenkin tosi paljon yhdessä ja tosi puhelias hän on. Mutta nyt sit vissiin enemmän taikka vähemmän omissa oloissaan. Kyllä hän joskus mainitsi et on hieman erakkoluonne. Vaikka enhän tiedä että kuinka paljon hän nyt sitten missäkin liikkuu. Kyllä häntä aina sillon tällöin näkee tuolla jossain kavereiden seurassa tai urheilemassa. Että ehkei hän sentään sairas oo, mut ei vaan kiinnosta ja ei uskalla sitä sanoa suoraan. Tiiä häntä. Tympäsee ku oli muuten ihan sairaan huippu muija. Ei haluttais mitää uutta lähtä hakeen. Tai miks pitäiskään, mut tuntuu paskalta ajatukselta et pitää tosta nyt kuitenki sit luopuu.
Ei se mielenterveysongelma päällepäin näy muuta kuin todella pahoissa tapauksissa. Hänen kaverit sitten osaa vaan painostaa häntä paremmin kuin sä. En minäkään mieheni kanssa juuri minnekään mene mutta kaverien "tuu nyt" jankkaus pistää lopulta suostumaan. Olen minäkin iloinen ja reipas kun minuun tutustuu ja todella valloittava ihminen. Totuus on kuitenkin se, että se on vain kuori jolla ihmiset pidetään säädeltävän välimatkan päässä. Ei sitä loputtomiin jaksa. Aina jossain vaiheessa tulee tilanne jolloin on pakko sanoa, että mulla on tää sairaus ja nyt mua väsyttää.
Siis sulla on joku tuollanen sairaus ja oletat, että tolla mun tapauksen muijalla vois olla myös?
Ootko ollut parisuhteessa ite tai ootko parhaillaan? Millasia tuntoja sulla tulee sitä sun miestä/naista kohtaan? Ootko käyny itse jossain hoidoissa ja jos toista yrittäis johonkin sellaseen saada tai edes johonkin lääkärille et katottais et onko hällä sit jotain tollasta et miten se pitäs tehdä? Ettei toinen loukkaantuis tai pahottais mieltään.
Tuli muuten nyt sellanen juttu mieleen, että tuossa taannoin kun vielä jonkunlaisissa väleissä oltiin ja sanoin hälle, että haluaisin vielä hänen kanssaan aikaa viettää ja tehdä asioita vaikkei parisuhteessa oltaiskaan niin oli siitä tosi tyytyväinen ja totesi ettei kukaan ole vielä koskaan aiemmin niin tosissaan kuitenkaan hänen kaveri halunnut olla. Oli mun mielestä vähän outoa, koska hän on kuitenkin tosi loistava persoona ja tulee ihmisten kans toimeen, joten miksei hänen kanssaan haluais kaveri edes olla. No ehkä mun halukkuuteen vaikuttaa se, että tuntenu toisen tosi pitkään ja nuista sen ahistuksista huolimatta kuitenki välittää siitä paljon.
Kovin tutulle vaan kuulostaa. On mulla yksi pitkä parisuhde takana josta lapsia ja nytkin jo pitkä parisuhde toisen kanssa. Minulla sairaus on vain niin vaikea, että jäin eläkkeelle 33 vuotiaana. Kyllä se paljon vaatii mieheltä olla suhteessa tällaisen ihmisen kanssa. Katsoa sivusta kun toinen ajoittain vaipuu omaan maailmaansa ja kontaktia ei saa. Toisaaltaan miehestä olen terveenä niin ihana ihminen, että sen kestää. Sinun naisellasi ei välttämättä ole kovin paha ongelma, mutta se kuitenkin tuntuu häiritsevän häntä. Itsekin pitkään luulin, että kaikista ihmisistä tuntuu samalle jatkuvasti kuin minusta. En tajunnut olevani sairas. Tämänkin vasta älysin 30v tienoilla kun tutustuin nykyiseen mieheeni ja hän sanoi, että kuule toi ei oo normaalia ja minä olin, että häh? Olin ihan rehellisesti luullut, että olen vain laiska ja saamaton kun en pärjää elämän kanssa. Voin sanoa, että korvissa kävi humina kun iski tajuntaan se tosiasia että on oikeasti olemassa joku elämä ja maailma josta mulla ei ole mitään tietoa. En mä voinut tietää kun sairastuin 8 vuotiaana. Pitkään olin luullut, että kaikki vanhemmat pahoinpitelee lapsiaan, mutta mä olen ainoa joka murehtii sitä. Jostain kaikki siis johtuu jos olematon/tiedostamaton ahdistaa. Voihan sitä terveyskeskus käyntiä varovasti ehdottaa, mutta yleensä ihminen ei tee mitään ratkaisevaa ennen kuin kipu käy sietämättömäksi.