En nyt tiedä miksi tämän edes kirjoitan, mutta pitää vaan päästä purkamaan sydäntäni jonnekin, miksei sitten paperille, koska en halua vaivata enää harvoja ystäviäni murheillani. He ovat saaneet kuunnella niitä jo tarpeeksi.
Täytä kohta 23 vuotta. Erosin kesällä lähes viisi vuotta kestäneestä suhteesta. Olimme kihloissa lähes neljä vuotta. Kyseessä oli ensi rakkauteni ja oikeastaan ainut vakituinen suhteeni koko elämäni ajalta. Olen siis seurustellut koko niin sanotun aikuisikäni. Ero ei ollut yllätys ja se oli molempien yhteinen päätös, eikä siihen liittynyt pettämistä tai muuta vastaavaa. Liian monet asiat vain menivät ristiin ja rakkauden rippeetkin tuntuivat katoavan kokonaan, jos niitä nyt ikinä oikeasti olikaan. Suhteen lopussa olimme enemmän kavereita kun rakastavainen pari. En oikeastaan muista koskaan suhteen aikana edes olleeni niin sanotusti päättömästi rakastunut (perhosia vatsassa ja jalat menevät alta). En itse asiassa edes tiedä uskonko sellaiseen. Olen aina ollut sitä mieltä, että suhde vaatii kaikissa muodoissaan työtä kasassa pysyäkseen, eikä niin sanottu rakkaus tai ensi huuma tule siihen ikinä yksistään kykenemään.
Joka tapauksessa olin jo henkisesti valmistautunut mahdollisesti viettämään loppuelämäni Ex:n kanssa. Ex vikoineenkin on yhä yksi hienoimmista ihmisistä joita tunnen. Hän olisi ollut täydellinen äiti ja joku tulee olemaan todella onnellinen hänen kanssaan. Erosimme niin sanotusti ystävinä, mutta harvoinhan se tulee toimimaan. Yhtenä heikkona hetkenä menin tekemään sen perusvirheen… Humalassa kirjoittelemaan Ex:lle tunteistani häntä kohtaan. Ei minulla todellisuudessa mitään tunteita ollut, olin vain niin yksinäinen, että olisin tehnyt mitä tahansa saadakseni kenet tahansa elämääni. Samainen välikohtaus rikkoi ystävyyden rippeet väliltämme lähes kokonaan. EX välttelee minua eikä halua olla juurikaan tekemisissä kanssani, vaikka jälkeenpäin muka saimmekin sovittua asiat kasvotusten, niin ei todellisuudessa ole. Välitän exästäni vielä ystävä. Olimme yhdessä niin kauan että minusta ei ole mahdollista unohtaa kaikkea tuosta vain. Kaipaan ystävyyttämme ja toivon kaikkea hyvää hänelle elämälleen, hän ansaitsee vain ja ainoastaan parasta.
Erosta on nyt kulunut reilut kolme kuukautta ja olen mielestäni päässyt siitä yli, mutta kuitenkin minulla on vaikeuksia jatkaa eteenpäin elämässäni. Olen jatkuvasti todella masentunut ja alla päin. Minulla on univaikeuksia. Valvon monesti lähes aamuun ja nukun huonosti pitkälle iltapäivään. On uskomattoman vaikeaa mennä nukkumaan yksin kun on tottunut, että voi ryömiä toisen kainaloon. Useimmiten tuleekin käärittyä toinen peitto rullaksi ja otettua se kainaloon. Sitä ei voi edes ymmärtää jos ei ole asiaa kokenut. Olen myös kauhean levoton ja syön todella ailahtelevaisesti. Pyrin pitämään itseni kunnossa tekemällä kävelylenkkejä, mutta niitäkään en saa noudatettua säännöllisesti.
Aloitin syksyllä unelmieni koulun johon olen aina halunnut, mutta opiskelumotivaatio on täysin kateissa. Ensimmäiset viikot sain vielä raahattua itseni luennoille, mutta sen jälkeen ne eivät vain ole jaksaneet kiinnostaa. Ei niitä onneksi ole kovin paljoa ollutkaan, mutta silti. Tälläkin viikolla oli kolme tenttiä. Kaikki jäivät väliin… Väitän itselleni että se johtuu siitä, että en muka saanut tenttikirjoja ajoissa. Syy pitää osittain paikkaansa, mutta en todellisuudessa jaksanut edes yrittää saada niitä käsiini. Petän itseäni, minua ei todellisuudessa vain kiinnosta… Kaikki opiskelujen aloittamisen yhteydessä olleet bileet ja juhlat on kyllä tullut käytyä läpi. Juhlinta tuntuu jopa karanneen hieman käsistä. Jos ennen kävin baarissa kerran kuukaudessa tai kahdessa niin nykyään käyn baarissa kerran tai kaksi viikossa. En silti ole baareissa niinkään juomassa. Käytän alkoholia hyvin kohtuudella, johtuen varmaan nuoruudessani kokemasta jatkuvasta alkoholisti isäpuolen pahoinpitelystä. En myöskään tupakoi tai käytä huumeita tai lääkkeitä. Baareissa kuljen pääasiassa katselemassa naisia ja toivon, että löytäisin sen oikean tai edes seuraavan. En kuitenkaan jaksa uskoa että elämänkumppanin voi edes löytää baarista, mutta ilmeisesti niinkin on joillekin käynyt, joten aina on toivoa. Baareista minulla on alkanut vain joitakin satunnaisia yhdenillan juttuja, mutta en koe saavani niistä yhtään mitään. Ne vain lisäävät pahaa oloani. Minulla on yleensä hyvin vaikea edes lähestyä naisia, olen hieman ujo, enkä täytä mitään mister Finlandin mittoja. Jätän lähestymisen usein siksi naisten harteille. Olen mielestäni ja myös monien tuntemieni naisten mielestä komea, mutta minulla ei ole itsevarmuutta. Olen hieman ylipainoinen (tosin laihdutuskuuri normaalipainoon on menossa ja edistyy suhteellisen hyvin). Olen myös huumorintajuinen ja sosiaalinen. Pukeudun mielestäni siististi ja pidän muutenkin huolta esimerkiksi hygieniasta. Olen kuitenkin suhteellisen kaukana siitä perus rentusta, jonka perään kaikki naiset baareissa kuolaavat.
Miksen sitten tutustu naisiin muualla kun baareissa, vaikka koulussa tai harrastuksissa? Harrastuksiin minulla ei juurikaan työn ja koulun ohella ole enää aikaa. Koulussa olin todella ihastunut yhteen samassa tiedekunnassa olleeseeni tyttöön, joka antoi myös käytöksellään ymmärtää että oli kiinnostunut minusta. Menin lopulta kysymään häneltä suoraan onko hän kiinnostunut minusta. Hän pahoitteli jos oli antanut väärän kuvan itsestään, mutta hän halusi olla vain ja ainoastaan ystävä. Vajosin itsesääliin ja itseluottamukseni naisten suhteen oli samalla tuhottu täydellisesti. Samalla myös hyvin alkanut ystävyys kyseiseen tyttöön tuhoutui. En halua ottaa riskiä ja tuhota mahdollisesti lisää ystävyyksiä, joten helpompi pysyä erossa koulukavereista.
Yksi hyvä puoli uuden koulun alkamisesta on ollut. Olen saanut jonkin verran uusia kavereita. Seurustelun aloittaminen aikanaan tuhosi lähes kaikki vähäisetkin ystävyyssuhteeni. Niiden ylläpitämiseen ei vain jäänyt aikaa ja seurustelun aikana ei oikeastaan ollut aikaa hankkia uusia. Kun kaikki muut lähtivät juhlimaan viikonloppuisin, minä menin kiltisti kotiin kultani luokse. Uskallan väittää, että itse asiassa ensimmäistä kertaa 18-ikävuoden täyttämisen jälkeen minulla todella on ystäviä. Heitä ei ole montaa, mutta ilman heitä en todellakaan olisi kestänyt.
Ainut asia joka, ystävieni lisäksi, on pitänyt minut järjissäni on työ. Rakastan työtäni. Se on ollut intohimoni ja harrastukseni jo vuosia ja olen iloinen, että voin ansaita toimeentuloni tekemällä jotain josta todella pidän. Toisaalta viimeaikoina myös työ motivaationi on uhkaavasti alkanut laskea.
Uskon että kaiken taustalla on pelko jäädä yksin mikä on todella turhauttavaa edes ajatella. Olen kohta 23, minulla on elämä edessäni! Olen ollut yksin alle kolme kuukautta. Monella ihmisellä on tilanne paljon, paljon minua huonommin ja minä jaksan marista pikku asioista….
Täytä kohta 23 vuotta. Erosin kesällä lähes viisi vuotta kestäneestä suhteesta. Olimme kihloissa lähes neljä vuotta. Kyseessä oli ensi rakkauteni ja oikeastaan ainut vakituinen suhteeni koko elämäni ajalta. Olen siis seurustellut koko niin sanotun aikuisikäni. Ero ei ollut yllätys ja se oli molempien yhteinen päätös, eikä siihen liittynyt pettämistä tai muuta vastaavaa. Liian monet asiat vain menivät ristiin ja rakkauden rippeetkin tuntuivat katoavan kokonaan, jos niitä nyt ikinä oikeasti olikaan. Suhteen lopussa olimme enemmän kavereita kun rakastavainen pari. En oikeastaan muista koskaan suhteen aikana edes olleeni niin sanotusti päättömästi rakastunut (perhosia vatsassa ja jalat menevät alta). En itse asiassa edes tiedä uskonko sellaiseen. Olen aina ollut sitä mieltä, että suhde vaatii kaikissa muodoissaan työtä kasassa pysyäkseen, eikä niin sanottu rakkaus tai ensi huuma tule siihen ikinä yksistään kykenemään.
Joka tapauksessa olin jo henkisesti valmistautunut mahdollisesti viettämään loppuelämäni Ex:n kanssa. Ex vikoineenkin on yhä yksi hienoimmista ihmisistä joita tunnen. Hän olisi ollut täydellinen äiti ja joku tulee olemaan todella onnellinen hänen kanssaan. Erosimme niin sanotusti ystävinä, mutta harvoinhan se tulee toimimaan. Yhtenä heikkona hetkenä menin tekemään sen perusvirheen… Humalassa kirjoittelemaan Ex:lle tunteistani häntä kohtaan. Ei minulla todellisuudessa mitään tunteita ollut, olin vain niin yksinäinen, että olisin tehnyt mitä tahansa saadakseni kenet tahansa elämääni. Samainen välikohtaus rikkoi ystävyyden rippeet väliltämme lähes kokonaan. EX välttelee minua eikä halua olla juurikaan tekemisissä kanssani, vaikka jälkeenpäin muka saimmekin sovittua asiat kasvotusten, niin ei todellisuudessa ole. Välitän exästäni vielä ystävä. Olimme yhdessä niin kauan että minusta ei ole mahdollista unohtaa kaikkea tuosta vain. Kaipaan ystävyyttämme ja toivon kaikkea hyvää hänelle elämälleen, hän ansaitsee vain ja ainoastaan parasta.
Erosta on nyt kulunut reilut kolme kuukautta ja olen mielestäni päässyt siitä yli, mutta kuitenkin minulla on vaikeuksia jatkaa eteenpäin elämässäni. Olen jatkuvasti todella masentunut ja alla päin. Minulla on univaikeuksia. Valvon monesti lähes aamuun ja nukun huonosti pitkälle iltapäivään. On uskomattoman vaikeaa mennä nukkumaan yksin kun on tottunut, että voi ryömiä toisen kainaloon. Useimmiten tuleekin käärittyä toinen peitto rullaksi ja otettua se kainaloon. Sitä ei voi edes ymmärtää jos ei ole asiaa kokenut. Olen myös kauhean levoton ja syön todella ailahtelevaisesti. Pyrin pitämään itseni kunnossa tekemällä kävelylenkkejä, mutta niitäkään en saa noudatettua säännöllisesti.
Aloitin syksyllä unelmieni koulun johon olen aina halunnut, mutta opiskelumotivaatio on täysin kateissa. Ensimmäiset viikot sain vielä raahattua itseni luennoille, mutta sen jälkeen ne eivät vain ole jaksaneet kiinnostaa. Ei niitä onneksi ole kovin paljoa ollutkaan, mutta silti. Tälläkin viikolla oli kolme tenttiä. Kaikki jäivät väliin… Väitän itselleni että se johtuu siitä, että en muka saanut tenttikirjoja ajoissa. Syy pitää osittain paikkaansa, mutta en todellisuudessa jaksanut edes yrittää saada niitä käsiini. Petän itseäni, minua ei todellisuudessa vain kiinnosta… Kaikki opiskelujen aloittamisen yhteydessä olleet bileet ja juhlat on kyllä tullut käytyä läpi. Juhlinta tuntuu jopa karanneen hieman käsistä. Jos ennen kävin baarissa kerran kuukaudessa tai kahdessa niin nykyään käyn baarissa kerran tai kaksi viikossa. En silti ole baareissa niinkään juomassa. Käytän alkoholia hyvin kohtuudella, johtuen varmaan nuoruudessani kokemasta jatkuvasta alkoholisti isäpuolen pahoinpitelystä. En myöskään tupakoi tai käytä huumeita tai lääkkeitä. Baareissa kuljen pääasiassa katselemassa naisia ja toivon, että löytäisin sen oikean tai edes seuraavan. En kuitenkaan jaksa uskoa että elämänkumppanin voi edes löytää baarista, mutta ilmeisesti niinkin on joillekin käynyt, joten aina on toivoa. Baareista minulla on alkanut vain joitakin satunnaisia yhdenillan juttuja, mutta en koe saavani niistä yhtään mitään. Ne vain lisäävät pahaa oloani. Minulla on yleensä hyvin vaikea edes lähestyä naisia, olen hieman ujo, enkä täytä mitään mister Finlandin mittoja. Jätän lähestymisen usein siksi naisten harteille. Olen mielestäni ja myös monien tuntemieni naisten mielestä komea, mutta minulla ei ole itsevarmuutta. Olen hieman ylipainoinen (tosin laihdutuskuuri normaalipainoon on menossa ja edistyy suhteellisen hyvin). Olen myös huumorintajuinen ja sosiaalinen. Pukeudun mielestäni siististi ja pidän muutenkin huolta esimerkiksi hygieniasta. Olen kuitenkin suhteellisen kaukana siitä perus rentusta, jonka perään kaikki naiset baareissa kuolaavat.
Miksen sitten tutustu naisiin muualla kun baareissa, vaikka koulussa tai harrastuksissa? Harrastuksiin minulla ei juurikaan työn ja koulun ohella ole enää aikaa. Koulussa olin todella ihastunut yhteen samassa tiedekunnassa olleeseeni tyttöön, joka antoi myös käytöksellään ymmärtää että oli kiinnostunut minusta. Menin lopulta kysymään häneltä suoraan onko hän kiinnostunut minusta. Hän pahoitteli jos oli antanut väärän kuvan itsestään, mutta hän halusi olla vain ja ainoastaan ystävä. Vajosin itsesääliin ja itseluottamukseni naisten suhteen oli samalla tuhottu täydellisesti. Samalla myös hyvin alkanut ystävyys kyseiseen tyttöön tuhoutui. En halua ottaa riskiä ja tuhota mahdollisesti lisää ystävyyksiä, joten helpompi pysyä erossa koulukavereista.
Yksi hyvä puoli uuden koulun alkamisesta on ollut. Olen saanut jonkin verran uusia kavereita. Seurustelun aloittaminen aikanaan tuhosi lähes kaikki vähäisetkin ystävyyssuhteeni. Niiden ylläpitämiseen ei vain jäänyt aikaa ja seurustelun aikana ei oikeastaan ollut aikaa hankkia uusia. Kun kaikki muut lähtivät juhlimaan viikonloppuisin, minä menin kiltisti kotiin kultani luokse. Uskallan väittää, että itse asiassa ensimmäistä kertaa 18-ikävuoden täyttämisen jälkeen minulla todella on ystäviä. Heitä ei ole montaa, mutta ilman heitä en todellakaan olisi kestänyt.
Ainut asia joka, ystävieni lisäksi, on pitänyt minut järjissäni on työ. Rakastan työtäni. Se on ollut intohimoni ja harrastukseni jo vuosia ja olen iloinen, että voin ansaita toimeentuloni tekemällä jotain josta todella pidän. Toisaalta viimeaikoina myös työ motivaationi on uhkaavasti alkanut laskea.
Uskon että kaiken taustalla on pelko jäädä yksin mikä on todella turhauttavaa edes ajatella. Olen kohta 23, minulla on elämä edessäni! Olen ollut yksin alle kolme kuukautta. Monella ihmisellä on tilanne paljon, paljon minua huonommin ja minä jaksan marista pikku asioista….
Vastaukset 3
Vanhimmat
kuten sanoit, sulla on elämä edessä! Se vaan vaatii vähän aikaa totutella ja ekat kuukaudet on pahimpia. Puolen vuoden päästä on jo paljon helpompaa ja voit nauttia vapaudestasi ja tajuta sen kaikki hyvät puolet, kun saat olla ja mennä miten itse haluat ja miettiä kaikkia juttuja, miten itse haluaa omaa elämäänsä kehittää ja mitä kokeilla. Kannattaa tosiaan nauttia siitä vaiheesta, sillä parisuhteessa ehtii sitten olla toooosi pitkään, jos ja kun haluaa sitoutua loppuelämäksi.
Keskity nyt vaan opiskeluihisi ja aattele, miten hienoa se on, ku oot päässy tonne ja miten tulevaisuudessa se koulutus on tosi hyvä juttu sulle ja sun tulevalle vaimolleskin.
Tietty noi turhautumistunteet ja suru suhteen loppumisesta pitää käydä läpi, mutta ne on väliaikaisia, ei ainaisia.
Itselläni ihmisten lisäks on asioiden purkaminen (kristinuskon) Jumalalle auttanut, eikä siks tunnu niin yksinäiseltä, vaik ois yksin ja samalla siitä saa luottamusta tulevaisuuteenkin, kun on Joku, joka pitää huolta. Sulle se saattaa tuntua liian vieraalta ajatukselta kokeiltavaksi, mutta kerroinpa silti oman kokemukseni.
Tsemppiä sulle jatkoon, kevät on pian tulossa ;)!
Sun kannattaisi oikeastaan tietoisesti lopettaa uuden tyttöystävän etsiminen. Tee oikein kunnon päätös vaikka että en tapaile ketään ennen joulua tms. Nimittäin sun viestisi todellakin kertoo siitä, että kaipaat vain jotakuta vierellesi exäsi tilalle. Kaipaus on hirvittävää, tiedän sen, mutta silti ei pitäisi aloittaa ns.lohtuseurustelua, se ei olisi reilua sille toiselle osapuolelle.
Anna itsellesi reilusti aikaa toipua juuri päättyneestä suhteestasi. Kolme kuukautta ei vielä ole aika eikä mikään!
Minäkin olen hiljattain eronnut 3v kestäneestä suhteesta... ja tiedän juuri tuon tunteen, miten vaikeaa onkaan mennä iltaisin yksin nukkumaan, miten tylsää on kun ei enää ole sitä arjen jakamista oman kullan kanssa.
Kyllä meihin naisiin tutustuu muuallakin kuin baareissa. Itse en ole vielä yhtään seurustelukumppania (okei, ei niitä nyt niin montaa ole... 3kpl) baarista löytänyt, vaan ihan arkisten asioiden parista..opiskelujen kautta ja kavereiden kautta. Uskon kyllä, että meitä naisia on vaikea lähestyä, mutta useimmilla meistä ei kuitenkaan ole mitään mahdottomia toivomuksia miesten suhteen; tärkeintä on avoimuus, rehellisyys, hellyys, kyky ilmaista itseään ja siisti olemus. Sinä ainakin kirjoituksestasi päätellen täytsät nuo kaikki ominaisuudet. Luota itseesi! Äläkä masennu vaikka heti ei tärppäisikään, joskus on hyvä olla vähän aikaa yksin ja tutustua itseensä. Takkiin tulee välillä jokaiselle, myös meille naisille (nimim. kokemusta on), mutta siinä ei auta kuin nostaa pää pystyyn ja suunata katse horisonttiin. Kyllä se siitä, usko pois! Tsemppiä ja jaksamista sinulle!