Kun kaikki tuntuu menevän päin sitä itseään!

Lyhyesti minulla on joitakin vuosia kestänyt koulukiusatuksi tulleen tausta, edellisessä suhteessa oli pettämistä ja perheväkivaltaa, nykyisessäkin suhteessa oli alussa kaikenlaisia ongelmia (exää kuvioissa toisen puolelta, pientä väkivallan poikasta, pettämistapaus jne.) noh, vuosien saatossa saimme oikeasti rakennettua hyvän vahvan parisuhteen jossa kasvettiin yhdessä ja se tuntuukin parhaalta osa-alueelta elämässäni. No parisuhdetta varjostaa yhteisen ajan puute (itsellä vaikea kolmivuorotyö), haluttomuus jne jne. Lisäksi kohtasin kahden läheisen kuoleman pienen ajan sisällä, työelämässä ollut kaameita mullistuksia jotka ovat laittaneet minut sopeutumaan täysin uudelleen työhöni ja tehnyt siitä entistä raskaampaa, terveys reistaillut hieman (flunssakierrettä jne), miehen terveys reistaillut, sitten vielä oma äitini näyttäisi kärsivän eläkkeelle jäätyään jonkinlaisesta alkoholismista ja oman elämänsä ongelmista, joita kaataa sitten kyllä minunkin niskaani (mm. kesällä eräissä kekkereissä kaatui päissään päänsä lyöden sen johonkin pöydänkulmaan ja oli jo ennen sitä haastanut riitaa kanssani kuten aina nykyään juovuksissa jos olen paikalla ja tuli vielä syyttämään minua, että minä olin häntä lyönyt kaikkien kuullen) itse en nähnyt kaatumista, mutta yritin auttaa kun oli pää veressä. Tietenkään kukaan muukaan ei nähnyt tapahtumaa...jouduin soittamaan ambulanssin ja olin oikeasti kauhuissani, että minä joudun oikeasti jonnekin putkaan sen takia (hänen ollessa selvinpäin välimme ovat oikein lämpimät)tässä nyt hyvä esimerkki myös viimeaikaisista shokeeraavista tapahtumista, ystäväni eivät soittele enää minulle kuulumisia, oma työni on jo vuosia sanellut sen, miten pystyn näkemään ystäviäni ja melkein kaikki ihmiskontaktit ovatkin olleet työmaalla, lisäksi työ niin väsyttävää, että arjen pyörittämiseenkin täytyy vain kaivaa aikaa jne. Aina pitäisi kyllä ystävien luona kyläillä ja vaikka mitä, mutta harvoin ketään käy meillä ja ottaa itse kontaktia. Suurimmalla osalla myös oma elämä kriittisessä vaiheessa pyöritettävänään, ei sitä aikaa oikein tahdo olla kellään. Vituttaa suoraan sanoen sekin, että itse joutuu pitämään yhteyttä ilman, että harvoin joku muu kyselee kuulumisiasi. Kyllä se yksipuolisena alkaa olla uuvuttavaa. Ystävien kanssa sitten ehtii tekemään jotakin kivaa noin parin kuukauden välein. Onneksi oman miehen kanssa edes arki sujuu muutoin ja on kivaa yhdessä, mutta pieneksi on piirit käyneet. Minusta on alkanut nyt tuntua siltä, että selkäranka napsahtaa kohta, jos vielä jotakin tipahtaa niskaan. Olen monta kertaa jo miettinyt, että pitäisikö hakea ihan ammattiapua, kun nykyään on jo jotakin ahdistusoireita (vatsaa vääntelee, tuleva työpäivä saattaa ahdistaa, tulevaisuus pelottaa, sydän hakkailee) jne jne. Olen aina ollut vahva, mutta joudunko minäkin lukemaan kohta itseni pöpipäiden joukkoon. tukiverkosto puuttuu, mies on ainoa joka kuuntelee minua edes joissakin asioissa, mutta enhän minä hänellekään pysty kaikkea kertomaan :(