Onko ystävyys yksipuolista

Luovuta suosiolla... Kenenkään ystävänä ei etenkään säälin takia kannata olla, jos toista ei sun asiat kiinnosta lainkaan, vaan pitää sinua itsestäänselvyytenä.
Hän ei ole kiinnostunut sinusta, sinun puolisostasi, tai sinun asioista ylipäätään. Miksi roikkua tuollaisessa väkisin?
Tuollaiset ihmiset, jotka ovat kiinnostuneita vain itsestään ja kuvittelevat, että maailma pyörii vain heidän napansa ympärillä, pitäisi vaan jättää omaan arvoonsa ja mietiskelemään itsekseen, miksi ihmiset kaikkoavat heidän ympäriltään, jos hienovaraiset vihjaukset ei tehoa. Elämä kyllä opettaa.

Tässä oli tapaus, jossa eräät tiesivät yhden henkilön yksinäisyydestä, minä en. Tavallaan luonnostaan ja ilman muuta mahdollisuutta, läheisimmät hävisivät. Naapuri mietti että miten saada kontakti nyt kun hänellä ei ole enää kukaan käy. Miete jäi lyhyeksi sillä yksinäinen ehti tappaa itsensä.

Ei tuokaan voi olla oikein. Se kuolema ei enää ole elämää, joka voisi opettaa. Samalla tavalla voisimme hoitaa vammaiset ja epätoivotut. Kuka toivottu kuka ei? Laitetaan vaikka laitokseen. Minä varmaan pitkäjänteisenä kestäisin ne ykköskerrat vuodesta jolloin näkisimme. Eihän hänen tarvitse olla puolison ystävä. Puolisolla saa olla omat ystävät. Autiolla saarella on pakko sopeutua - kaikkien eloon jäävien. Yrittäisin saada itselleni uusia kavereita.

Ehkä tämä on vain niin että maailmassa on ihmisiä x ja asioita y verran, mielipiteitä meillä on sitten x^y, mistä voi vaipua epätoivoon. Mutta ehkä jokaisen pitäisi päästä esittämään oma näkökulma, antaa toiselle sama tila, ja molemmat saavat säilyttää omansa, ja puolisot toisensa?

No, kaiken kaikkiaan se on mukavaa kun on ystävä, kaveri tai kahviseura. Voi kukin itse pohtia minkä takia haluaa olla kaveri. Esim. yhteinen harrastus vie keskustelun siihen, yhteinen lapsuus saattaa viedä sinne lapsuuteen. Jos ei harrasta samaa, vaikea jutella siitä, jos ei ole enää lapsi, ei voi oikein jutella lapsuuden taakalla. Vai kuinka? Tarvitaan joko yhteinen tavoite, uusi ihminen tai sopeutuminen?

Minä muuten haluan päästä eroon kaikesta vanhasta. Käyn kyllä kylässä, mutta valitan sitten toiselle että sekin on niin vittumainen... Silti käyn uudelleen. Tarvittaessa neuvon ja avustan, myöhemmin vuodatan kolmannelle "taas kävin siellä kalliilla palkalla ilman korvausta". Toivon ettei kukaan ota minua todesta.

Luovuta vaan, en itse kyllä pitäisi ystävänä tai ainakaan ns. bestisystävänä ihmistä, jota tapaisin vain ja ainoastaan kerran vuodessa muutaman tunnin verran.
Ystävyyteen kuuluu jakaa oman elämän tapahtumia ja kuvioita ystävänsä kanssa ihan milloin vain puhelimitse ja viettämällä aikaa konkreettisesti seurustelemalla naamatusten jossakin useimmin kuin vain kerran vuodessa.
Itsellänikin on yksi ystävä sellainen flegmaattinen ja omissa oloissaan viihtyvä tai sitten yrittää vaan esittää, että viihtyisi omassa olossaan ja ukkonsa kanssa kahden koiraansa taputellen ja niiden kanssa ulkoillen, ja vain silloin tällöin ukkonsa ex.suhteesta syntynyttä aikuista lasta perheineen ja appiukkoaan sekä ystäväni omia vanhempiaan ja sisartaan tavaten. Ystävälläni on myös työyhteisö, mutta työkavereita nyt nähdään pääsääntöisesti vain töissä, eikä vapaa-ajalla jaksa työkavereitaan kovin usein nähdä, eli luulisi, että bestisystävän näkeminen ja seurusteleminen olisi tarpeen tavata useimmin kuin kerran, kaksi vuoden aikana.
Itselläni olisi nykyisin aikaakin tiuhempaankin tapaamisiin ystäväni kanssa, mutta hän ei ole kovin aktiivinen siinä suhteessa, ja sitten kyllä kun minä olen se, joka ehdottaa jonnekin menoa ja kohtaamistamme, niin hän kyllä suostuu tapaamaan, mutta aina se on sellaista säätöä ja aikatauluttamista, että olen jo kyllästynyt siihen, koska mielestäni spontaanitkin lyhyellä varoitusajalla tapahtuvat tapaamiset kuuluvat hyvään ja toimivaan ystävyyteen. Onnekseni minulla on sellaisiakin ihmisiä omassa elämäni piirissä, joiden kanssa voin seurustella ja lähteä minne tahansa ilman hirvittävää aikataulutustakin viikkoja ennen kohtaamistamme.