Miltä parisuhtessa eläminen tuntuu?

Seurallisena ihmisenä minusta on mukavaa jakaa elämäni jonkun kanssa.

Kun olin sinkkuna olin sisäisesti tyhjä. Kuppi piti aina täyttää jollain. Nykyään kun olen suhteessa niin kuppi on koko ajan täynnä. Välillä pitää tyhjentää sitä=päästä ulos kavereiden kanssa=vetää koomat, ettei tukehtuisi.

Se tuntuu pakonomaiselta luonnon sanelemalta asialta.

Olisi ihana elää yksin, kun tällöin on oma tupa, jossa on oma lupa, mutta kun nämä hitsin hormoonit pakottavat etsiytymään toisen sukupuolen lähelle, jonka kanssa pitäisi päästä yhtymään mahdollisimman usein. Luonto on määrännyt ihmisen kiintymään ja kiinnittymään kumppaniin, jonka kanssa tekee mieli koko ajan olla lähekkäin ja yhtyä.

Sitten, kun sen hetkinen kumppani ei enää vedä puoleensa, mutta on yhteiset lapset ja asuntolainat, niin laitetaan nettideittiin profiili, ja aletaan pettämään kumppania. Kun rakastutaan petturikumppaniin, jätetään entinen elämä taakse ja aletaan viikko-viikko iseiksi ja äideiksi, ja leikitään uusiokumppanin kanssa uusioelämää.

Siitä vaan poika nainen kainaloon ja ala toteuttamaan luonnon sanelemaa pakkotoistoa.

Tuntuu onnelliselta kokonaisuudessaan. Siltä, että on löytänyt paikkansa elämässä. Jaamme kokemukset yhdessä, hyvät ja huonot. Hän rakastaa minua ja minä häntä. Haluamme toisiamme.

Joskus on riitoja, johtuen yleensä vaikeasta elämäntilanteesta muuten kuin suhteessa. Riidellään rahan riittämättömyydestä, mutta myös tuetaan siinä toisiamme. Riitelemme myös siitä että jos on kiirettä ja stressiä ja emme saa toistemme huomiota tarpeeksi niin näytämme sen lapsellisella tavalla. Tämä korjaantuu helpompana aikana hetkessä.

Olen myös riippuvainen, ei olisi mitään enää ilman häntä. Olen siksi myös huolehtivainen... en enää niin huoleton. Pelkään hänen kuolemaansa ja hänen menettämistään tai sitä että jommallekummalle meistä sattuu jotain vakavaa.

Olen onnellinen, mutta huoltakin on... menetyksen pelko jostain niin täydellisestä mitä nyt saan. Todellista rakkautta ihmiseltä jota itsen rakastan.