raajojen pidennys

Mä oon selkävian takia joskus nuorempana ollut helsingissä invalidisäätiön sairaalassa hoidettavana, ja siellä oli samalla osastolla yksi tyttö, jolle oltiin tekemässä tuollaista. Sääriluuhun oli porattu tappeja jotka yhdistyivät sellaiseen pidempään keppiin jota pidennettiin aina hieman kun entinen rako oli luutunut umpeen eli tavallaan siinä sääressä ylläpidettiin jatkuvaa luunmurtumaa. Oli senverran kamalan näköistä ja vaikutti todella kivuliaalta, että en missään tapauksessa suosittele edes harkitsemaan...en usko, että aikuisille edes tehdään (ellei tosiaan ole jotain todella pätevää syytä, kuten raajojen niin suuri pituusero, ettei sitä saa pohjallisilla tai erikoiskengillä korjattua) ja varmasti se on ainakin hankalampaa, kun aikuisilla luutuminen on hitaampaa. Jostain mulla on sellainen mielikuva, että yleensä tuota ei kai mielellään tehdä edes molempiin jalkoihin yhtäaikaa. Silläkin oli toinen jalka reilusti lyhyempi ja sen vuoksi sille tehtiin tuo. Ei ole mitenkään verrattavissa mihinkään silikonien ottamiseen, varmaan sen enempää kustannuksiltaan kuin muutenkaan.

Itselle tehtiin säärien ja reisien pidennysleikkaukset 90-luvulla ja operaatioita oli 2000-luvullakin. Oli tuskallista ja komplikaatioita oli hiukan operaatioiden puolessa välissä. Tämä todellakin kannatti sillä pituutta tuli 19 cm lisää ja olen nyt 149 cm. Tuskallisempaa näin henkiseltä kannalta olisi ollut elämä 130 cm kääpiönä. Minua hyljeksittiin päivittäin koulussa ja työelämässä ja nyt olen kuten muutkin. Arpia on hiukan, mutta ovat aika huomaamattomia siihen verrattuna mitä olen toisilla nähnyt. Tulehduksia oli aika vähän. Alkupuoliskolla säryt olivat helvetilliset, mutta henkinen särky kääpiönä oli pahempaa. Tuo kaikki on nyt mennyttä ja olen päässyt kääpiö-nimittelystä eroon. En katunut operaatiota hetkeäkään ja olin varautunut siihen, että olisin paljon sängyssä ja liikkuisin pyörätuolissa. Katselin paljon leffoja, luin ja koitin tehdä kaikkea mielekästä johon kykenin ja ainoa hyvä ystäväni kävi katsomassa minua lähes päivittäin. Se onnellisuus mitä nykyään koen on tuskallisen operaation tulos ja olen siitä kiitollinen. Olin todella kiusattu ja jatkuva seiniin paiskominen yms. oli tehnyt minusta hermoraunion. Koulussa kiusattiin ihan koko ajan myös luokassa eikä opettaja puuttunut kuin välillä lähessä hymyssä suin 'äläs nyt viitti'. Taisi opettajin inhota erilaisuuta. Noh joka tapauksessa... olisin ilmeisesti tehnyt itsemurhan ellen olisi läpikäynyt tätä operaatioita. Kiitoksia mahtaville lääkäreilleni. Faktaa kuitenkin ettei tätä tehdä 140-150 cm pituisille ellei esim. toinen jalka ole huomattavasti lyhempi eikä muutenkaan heppoisin perustein. Tutkimukset ovat perusteelliset ja sairaalassa tulee maattua aika paljon mikä oli minusta kamalinta. Sitten vielä hoidot ovat todella tuskallisia. Kävelyttäminen sattui aluksi niin paljon, että kyyneleet tulivat silmiin ja olisi tehnyt mieli kiljua täyttä kurkkua, mutta tämä kaikki kannatti. En ole enää yhteiskunnan syrjimä kääpiö.

Se on kuitenkin tosi, poikia haukutaan jos jää 152, tyttö ei kärsi jos on muuten elämä hyvin. Äitinä voi vain kärsiä kun, reippaan miehen vie Alko, masennus ja aikuiset kiusaajat. Voikaa hyvin, jos pituus on ongelma, mutta ei se ole vanhempien syy, kun tulee synnytyksen aikana komplikaatio. Syntyi iso poika.