Ihmisanoppi

Itse näen anoppini todellakin ihmisenä, joka on tehnyt äitinä ja urallaan paljonkin virheitä, siksi en niitä toistakaan omassa elämässäni. Tosin, en ole vielä tavannut täysin täydellistä ihmistä, enkä itsekään ole sellainen, mutta opinpahan toisten elämästä, miten ei ainakaan kannata elää.

Täydellistä äitiä ei ole olemassa eikä täydellistä anoppia eikä täydellistä miniää. Anoppini ei haluaisi elää kuten me mieheni kanssa, enkä minä kuten mieheni vanhemmat.

Nykyaikana, kun on tekstiviestit, spostit, ja facebookit, ja muut tavat juoruta ehtii tehdä vaikka mitä asioita omassa ja muiden elämässä, jos ne oikein haluaisi pilata.

Hyvä Hyvä, ihmettely kertoo että sinusta on pikkuhiljaa kasvamassa Ihmisanoppi

Yritystä! Tsemppiä!

Voisihan sitä oikeasti jutella kasvokkain, mikä olisi sellainen hyvä aikaväli nähdä.. Siis tottakai parikymppisten vanhemmat käyvät vähän useammin, pyytävät useammin koska nuoret aikuiset voi tarvita oikeasti apuakin. Sitä en käsitä että ollaan kokoajan neuvomassa omaa lasta saati suhteellisen vierasta ihmistä, siinä kuinka mitäkin tehdään tai ei.. Jos neuvoja jakelee, se pitää tehdä ystävälliseen tyyliin ja harvakseltaan. Muuten tulee vain torjutuksi. Eikä mekään nuorina siedetty neuvomista.. hermot ne siinä meni.. onko päässyt unohtumaan? Positiivisuutta kehiin nuorten parien kanssa, niin hyvää tulee..

Itse luulen, että miniällä on appivanhempia kohtaan alussa ja jatkossakin, normaaliolosuhteissa (ilman toisen tietoista ärsyttämistä) Enemmän itsehillintää ja ymmärrystä kuin esim. näiden omiin lapsiin verrattuna. Hän pystyy myös tieten tahtoen ottamaan henkistä ja fyysistä etäisyyttä, koska kyseessä eivät ole omat vanhemmat.

Omat lapset tuntevat vanhempansa ehkä liiankin hyvin tai kuvittelevat tietävänsä, ja ottavat otsaan vähemmästäkin, jos sille tuulelle sattuu. Jos jotakin vaatimuksia on, niin vanhempansa soittavat ensin omille lapsilleen, joka sitten (tarvittaessa purkaa mieltään ja) juttelee puolisolleen.