Vitutusta ja raivoa.

Olen ollut samanlaisessa tilanteessa monta kertaa. Kironnut itseni alimpaan helvettiin siksi,että taas oli vääränlainen suhde. Väkivaltaa,pettämistä,nöyryyttämistä. Kaikkea helvetisti. En ole halunnut uskoa,että taasko mulle kävi näin.
Olen viinaa juomalla yrittänyt saada pahaa oloa hetkeksi pois. Mutta,krapulat on vielä karmeimpia.
Hirveä psyykkinen kipu koko ihmispaskassa. Mustaa,joka puolella. Painajaisia,joissa juokset karkuun. Halua hypätä sillalta alas.
Tällaisessa tilanteessa raahauduin lääkärin vastaanotolla. Lähdin sieltäkin välillä pois,kun en kestänyt muita ihmisiä,enkä kirkkaita valoja. Lääkäri kysyi ensimmäiseksi,miksi pakenit. Itkin hysteerisesti ja sanoin pelkääväni kuollakseni.
Lääkäri rauhoitteli ja sanoi,että ainakin minulla on paniikkihäiriö,vakava sellainen. Plus vielä muuta.
Kertoi lyhyesti paniikkihäiriöstä,lääkityksestä.
Lakkasin itkemästä. Kukaan ei ollut koskaan puhunut minulle noin ystävällisesti. Hän kirjoitti vielä nukahtamislääkkeitä.
Menin kotiin sekavana. Aloin syömään lääkkeitä ja pistin korkin kiinni,vähäksi aikaa.
Sain nukuttua lääkkeiden avulla.
Aluksi paniikkilääkkeet teki tosi huonon olon. Ajattelin,etten kestä.
Soitin lääkärille. Hän sanoi,että kestä vielä muutama päivä,niin alkaa helpottamaan se pakokauhu.
Kestin ja kärsin.
Sitten tapahtui ihme. Yksi aamu heräsin,en hiestä märkänä,vaan normaalisti. Kahvi maistui.
Olen ällikällä lyöty.
Näin alkoi paranemiseni pikkuhiljaa.
Jokapäivä yksi pilleri,loppuelämän.
Ihana lääkäri oli oikeassa.
Sain elämäni takaisin. Vähensin radikaalisti viinan juontia,muutin yksin asumaan,sain määräaikaisen työpaikan.
Uskalsin,minusta tuli rohkeampi,pelottomampi.

Tiedän kans ton tunteen, kun vittu joutuu taisteleen koko ajan. Muakin aikanaan alistettiin tosi pahasti ja nyt on mennyt melkein kymmenen vuotta taistellessa itsemurha ajatuksia vastaan. Mulla on kans muutama lääke joita joudun syömään. Päätin tossa vähän aika sitten, että en silti vetäydy syrjään, vaikka paskaa satais niskaan. Teen asioita joista pidän, enkä välttele ihmisiä. Kun tuntuu siltä, että jos jään vaan kotiin, enkä tee mitään järkevää tai harrasta mitään niin se on pahinta. Tuntuu että se on elävältä haudattuna olemista. Menneisyys toki painaa, mutta sitä ei voi enää muuttaa. Tulevaisuuden voi. Tiedän ettei nää asiat hetkessä muutu, mutta tää koko elämän aika on periaatteessa oppimista varten. Että ikävistäkin asioista voi oppia jotain. Oon aina ollu tosi herkkä loukkaantuun pienistäkin asioista, mutta tavallaan sitä on tässä vähitellen oppinu kovettaan itseään ja sanomaan vastaan. Oon 24v. ja vaikka oonkin vielä tosi nuori, niin tuntuu siltä että elämä on siinä vaiheessa, että laitan kaiken peliin. All in. Tulee se jättipotti tai ei, mutta en jaksa enää elää varjo elämää.

En tiedä, olenko masentunut, tiedän vain kyseenalaistavani sen kokoajan.

Nukuin koko päivän koska oli krapula ja satuin vain heräämään yhdentoista aikoihin. Nyt sitten olen hereillä yön. Tuomitsen itseni tästäkin, vaikka tein sen välittämättä seurauksista kun halusin pahan oloni pois.


Syytän itseäni myös siitä, että valitan kokoajan miltä minusta tuntuu. Enkä ymmärrä miksi, koska olen kokeillut kaikki ratkaisut mitä ihminen voi yrittää tehdä asialle.

En tiedä miksi tunnen näin mutta haluaisin jo tosiaan pois tästä paskasta, mutta ongelmana on se että pidän arvoani matalana ja olen luullakseni hyväksynyt että olen syyllinen tähän.

En tiedä miksi teen tätä koska yhdestä ihmisestä ulospäin, tämä on liikaa ja kukaan ei haluaisi olla tämänlaisen ihmisen kanssa joka ei ole vakaa.

Haluaisin parantua perheeni ja vanhempieni takia.

https://www.youtube.com/watch?v=xxVPyE73jJo

Taidan tarvita jonkun ihmisen elämääni, tosin kuin normaali ihminen ei tarvitse ketään.

Jatkuu vain kusipäiden johdosta.

https://www.youtube.com/watch?v=NpSR8MWHs_k

Onneksi silti aina ollut tätä mieltä ja tuntenut näin.



Kertokaa miten pääsen pois näiden kusipäiden luota?

Juu voi sua raukkaa, lääkäriin kannattaa mennä :)