Olen jo 44-vuotias mies ja jälkikasvua ei ole siunaantunut, eikä enää näillä vuosilla tule siunaantumaankaan.
Lähes kaikilla työkavereillani on perheet ja lapsia ja vaikka perhe olisi hajonnut niin lapsia heillä silti on - siis ovat jonkun vanhempia.
Itseäni hävettää se että minulla ei ole lapsia - hävettääkö sinua lapsettomuutesi?
Lähes kaikilla työkavereillani on perheet ja lapsia ja vaikka perhe olisi hajonnut niin lapsia heillä silti on - siis ovat jonkun vanhempia.
Itseäni hävettää se että minulla ei ole lapsia - hävettääkö sinua lapsettomuutesi?
Vastaukset 24
Vanhimmat
Lapsettomuus ei hävetä. Mies ei voi synnyttää, enkä ymmärrä miten kukaan mies voi haluta lapsia, ellei hänellä ole sellaista naista, kenet nimenomaan haluaisi lastensa äidiksi. Eriasia sitten pitäisikö naisettomuutta hävetä? Mutta minä haluan lapseni vain naisen kautta, jonka nimenomaan tahdon tulevan äidiksi yhteisille lapsillemme.
Toisaalta kun katsoo tätä maailmaa, se sisältää niin paljon kärsimystä, että ehkä on parempi ettei ole omia lapsia kärsimässä. Ylikansoitus, saastuminen, resurssien loppuminen, köyhyys, työttömyys, raiskaavat villi-ihmiset kansainvaelluksella, näitä seuraava väistämätön kolmas maailmansota ja väestön romahdus. Ehkä on parempi ettei tarvitse nähdä omien lasten joutuvan kokemaan mitään tuollaista.
Häpeän työttömyyttä ja syrjäytyneisyyttä. Jos olisin töissä ja sosiaalinen, niin ehkä silloin naisen puute voisi hävettää. Lapsia en edes halua.
Ei.
Eilen Isäni kysyi että kuinka vanha olisi se "vanhin."
Sanoin että 11-vuotta.
Isälle tuli kyyneleet silmiin ja kysyi kuinka monta "niitä" on poistettu(abortoitu).
Sanoin 7
Isäni halasi minua ja itki.
Minä vain olin ja silmäni vuotivat suoraan sydämestäni.
Hävettääkö?
Ei vitussa!
:(
44-vuotias mies (eikä edes saman ikäinen nainen) ole liian vanha tekemään lapsia.
Erittäin helposti vastattu: ei hävetä.
Ei. Mua hävettäs jos mulla olis lapsia.
Ei hävetä lainkaan, oma valinta.
Ei hävetä. Se mikä hävettää on parisuhteettomuus. Elän mielelläni ilman lapsia, kunhan olisi vain puoliso. Eläisimme vain itsellemme. Sehän on trendikästäkin elää ilman taakkaa, vain kiva trendikämppä kaupungissa, ravintoloissa/klubeilla kiertoa, silloin tällöin viikonloppureissuja isoihin kaupunkeihin ulkomaille. Kun ei lapsia hanki, jää rahaakin itseen. Ei tarvitse niin isoa asuntoa hankkia eikä ostella lapsille mitään.
Nyt saan viettää rentoa elämää mutta kyllä se hävettää kun sitä joutuu tekemään sen yksin.
Toisaalta kyllä siihen helppouteenkin kyllästyy, erityisesti kun kaikki kaverit ympärillä menee naimisiin ja hankkii lapsia. Minä olen se ikisinkku joka asuu yksin trendikkäästi laitetussa kämpässä. Joku jonka ei tarvitse kertoa vaimolle menemisistään, mutta jolla on kotiin tullessa tyhjä kämppä.
Miksi minä lapsettomuuttani häpeäisin kun ei se ole minun vika ettei niitä ole vaan naisten, kohtalon, tms. syyn vuoksi. Toki minua joskus vähän harmittaa kun luen uutisia joissa joku p..ka isä ja/tai p..ka äiti ei ole kyennyt lapsistaan huolehtimaan niin kuin kuuluu, sellaisille kuitenkin suodaan yhteiskunnan kaikki sääli ja armo kun ne on isiä & äitejä. Minä olisin paljon parempi isä kuin em. paskat mutta olen yhteiskunnan silmissä pelkkä tuotantoväline jonka tehtävä on vain rahoittaa niiden paskojen lapsitehtailua, eihän se ihan reilua ole.
Lapsettomuus ei sinänsä hävetä. Enemmän häiritsee se että vaikka elän pitkässä parisuhteessa, siinä ensimmäisessä ja viimeisessä, ei avovaimoni ole tuntenut käytännössä minkäänlaista seksuaalista himoa minua kohtaan. Viimeisestä kerrasta on aikaa vuosi ja suhteemme aikana seksiä on ollut alusta lähtienkin vain muutaman kerran vuodessa.
Meidän "parisuhde" on käytännössä siis vain pelkkä ystävyyssuhde. Hän on seksinsä kokenut aikaisempien miestensä kanssa ja on kanssani vain sen vuoksi ettei hänellä ole ketään muuta. Tilanne on säälittävä siksi että myös minä olen hänen kanssaan siksi ettei minulla ole ketään muuta elämässäni, ei edes ystäviä.
Ulkopuolisille, eli vanhemmille ja sisaruksilleni, kuin myös työkavereilleni näyttelen eläväni parisuhteessa, vaikka ei tätä parisuhteeksi voi kukaan hyvällä tahdollakaan kutsua. Vanhemmat joskus suhteen alkuvuosina kyselivät lapsisuunnitelmista kun muut sisarukseni alkoivat lisääntymään. Seksiä oli kuitenkin niin vähän että tiesin ettei lapsi tulisi pelastamaan suhdettamme ja siksi en sellaista halunnut, eikä naisenikaan niitä ole vakavasti suunnitellut.
Olen elävä esimerkki siitä mitä tapahtuu kun ATM päätyy suhteeseen.
Minkä ikäisiä olette? Ja miksi avokillasi ei ole ketään muuta? Miksi hän ei yritä saada suhteeseen sellaista miestä, jota kohtaan hän tuntee himoa?
Onko hän jo niin iäkäs, ettei enää vittua kostuttavillle pano/pelimiehille kelpaa suhteeseen tai edes seksiin? Ja oletko varma, ettei hän petä sinua selkäsi takana, jos hän hankkiikin seksinsä muualta?
Parin vuoden päästä nelikymppiset paukahtaa rikki molemmilla. Eli iästä ei ole kiinni.
Olen 100% varma ettei hänellä ole suhdetta muualla. Jos olisi, olisi se kyllä tullut ilmi näiden vuosien aikana. Eikä hänen sosiaaliset piirit ole kovin suuret. Kaikki kontaktit on yhden käden sormilla laskettavissa.
Ongelma on se minkä jo sanoinkin, eli että olen AT mies, hän on siis AT nainen vaikka ulkoisesti ei vikaa ole. AT status syntyy muunmuassa köyhyydestä ja sosiaalisten piirien puutteesta jne. Meillä oli vuoden 2011 aikana kriisi joka kärjistyi melkein eroon. Olisimme kumpikin jääneet erossa yksin. Ei siis yksin asumaan, vaan oikeasti sosiaalisesti yksin. Hänellä on kaksi kaveria harrastuksensa kautta. Minulla on työkavereita, mutta ei ystäviä edes heissä. Olemme vain ystävällisiä toisiamme kohtaan. Tämä on ensimmäinen seurustelusuhteeni, ja tiedän aikaisemmasta kokemuksesta, tai siis kokemattomuudesta naisten kanssa, että eron jälkeen se jäisi myös viimeiseksi.
Meidän suhde todistaa sen kuinka mies päätyy kaverialueelle parisuhteessakin jos suhteessa on kaksi samantasoista ihmistä ja todennäköisyys sille vain kasvaa mitä alempana miehen taso on.
Hän kyllä hoitelee itsensä ajoittain, mutta ei hän siihen silloin minua kutsu mukaan, eli kertoo niistä vain jälkeenpäin. VIettely-yritykset on yhtä tyhjän kanssa. Hän on puhunut lasten hankinnasta ensimmäisinä vuosina, mutta ei koskaan vakavasti meidän kesken. Minäkään en ole sellaista lähtenyt ajamaan eteenpäin koska parisuhteemme tila on kaikkea muuta kuin rakkaudentäyttämä. Joskus kun olen tästä kertonut ulkopuolisille, he ajattelevat että suhteemme on täynnä vihaa ja katkeruutta, mutta se ei pidä paikkaansa. Hän on ainoa ystäväni ja minä hänen. Suhde on nimenomaan ystävyyssuhde, ei rakkaussuhde. Ei mikään ihme että seksi ja himo loistaa poissaolollaan.
Oletko Isä Timppa?
44v. olet viel nuori
60v. mies - 5v. lapsi
55v. mies - 7v. lapsi
iskä oli 50v. mina 3v.
En. Olen siitä järjettömän ylpeä!!!
Ja kaikkien lapsettomien pitäisi olla, ei ole antanut periksi biologialle vaan ovat todistaneet olevansa älykkäitä eläimiä :)
Naisena olisin katkera, jos olisin hinkunut lapsia. Silloin olisin ollut koko elämäni vajaakäytössä. Ei millään pahalla, mutta osassa ihmisistä on oikeasti paljon enemmän kuin keskivertoelämään lähiökolmiossa.
Häpeän sekä naisettomuuttani, että lapsettomuuttani. Jos minulla olisi nainen niin en häpeäisi lapsettomuutta niin paljon koska eläisin kuitenkin parisuhteessa naisen kanssa.
Mitä vanhemmaksi tulen sitä vähemmän häpeän enää mitään.
Miehellähän on muuten mahdollisuus luovuttaa siittiöitään lapsettomuusklinikoille. Jos kokee tarpeelliseksi sen, että pääsee (biologisesti) jatkamaan sukuaan, niin se voi olla tyhjää parempi vaihtoehto. Ehkä sitten 18-19 -v päästä se mahdollinen jälkikasvu ottaa yhteyttä.
Itse en koe lapsettomuutta hävettävänä asiana. Se tietenkin on surullista, jos olisi halunnut lasta, mutta ei löytynyt puolisoa.
Ätmi ei kelpaa luovuttajaksi. Ätmeillä on huonot geenit, joiden ei toivota jatkuvan.
Ei todellakaan.
Jos naiset olisivat tietoisia olentoja ja lämmin sydämisiä ihmisiä niin sitten hävettäisi.
Mutta kun he ovat elukoita niin se toinen vaihtoehto että moisen kanssa olisi pentuja saisi häpeämään.
Lapsettomuus ei hävetä yhtään, mutta naisettomuus hävetti nuorempana. Nyt ei enää sekään. Mutta jos olisin työtön ja rahaton, niin se varmaankin hävettäisi.
En tietenkään. Sehän on oma päätökseni ja onnekseni olen löytänyt vaimon, joka ei myöskään halua lapsia. Joku koliikkilapsen isä on joskus unenpuutteen aiheuttaman hermoromahduksen partaalla syyttänyt vastuunpakoilusta tai nimittänyt tuhkamunaksi, joka on aiheuttanut minussa lähinnä vahingoniloista naurua.
Ei minulla ole tarvetta jatkaa geenejäni ja hoivaviettini on pyöreä nolla. Ei minua tarvitse kenenkään muistaa kuoltuani. Kunhan joku muistaisi edes eläessäni tosin kuin montaa vanhusta, jota lapset ja lapsenlapset eivät koskaan käy katsomassa.