Mieheni petti puolisen vuotta sitten kun olin vielä raskaana. Nyt vauva on muutaman kuukauden ikäinen.
Taustoja: olin määrättynä vuodelepoon, josta osan ajasta osastolla, koska vauva meinasi syntyä keskosena. Vuodelepoa kesti n 3kk ja sitä ennen olin jo kuukauden ajan ollut yhdyntäkiellossa. Eli suomeksi sanottuna seksiä ei saatu harrastaa vauvan terveyden (ja pahimmassa tapauksessa hengenmenetyksen uhan) vuoksi.
Mies jäi kiinni pettämisestä (tuolloin seksittömyyttä oli ollut ehkä n 3kk) ja minun maailmani hajosi miljardiksi sirpaleeksi. Muistan kuinka se tieto sattui fyysisesti niin lujaa että luulin kuolevani. Lisäksi stressireaktio aiheutti melkein synnytyksen ja jouduin sairaalaan lääketiputukseen että supistelut saatiin loppumaan.
En voinut käsittää miten hän saattoi olla niin julma ja sellaisella hetkellä kun ENITEN MAAILMASSA olisin tarvinnut tukea. Ja vielä kun oman syntymättömän lapsen terveys oli kyseessä. Ensimmäinen kuukausi pettämistiedosta kului enimmäkseen huutoitkien ja missään ei tuntunut olevan mitään järkeä. En saanut mistään otetta ja tunteet vaihteli äärettömästä surusta ja pettymyksestä suunnattomaan vihaan. Ainoa mikä piti minut jotenkin kasassa oli vauva jonka halusin vielä pitää sisälläni. Keskityin enimmäkseen vain siihen ajatukseen että kunhan selviän tästä päivästä seuraavaan ja lapsi ei vielä syntyisi. Lopulta vauva syntyi pikkuisen etuajassa, mutta terveenä. Oli pakko alkaa käsitellä pettämisasiaa uudelleen.
Olen vatvonut ja vatvonut asiaa mielessäni niin paljon etten enää tiedä mitä helvettiä siitä edes ajattelen. Toinen nainen on historiaa (tiedän varmaksi) ja nyt täällä mihen puolelta vannotaan rakkautta minuun ja vakuutellaan sitä että pettäminen oli suurin virhe ikinä. Hän haluaa olla vain minun ja vauvan kanssa.
En tiedä mitä se auttaa, mutta olen yrittänyt löytää ymmärrystä miehelle. Ehkä seksittömyys aiheutti? Olinko niin surkeana vuodelepoajan että toinen näytti houkuttelevammalta? Mutta aina kuulen oman vihaisen ääneni perään että olinhan MINÄKIN ilman seksiä ja MINULLAHAN vaikeaa oli kun en saanut liikkua kuin sängyn, keittiön ja wc väliä! Mies sai liikkua sentään ovestakin ulos kun minä en voinut edes parvekkeelle mennä istumaan!
Lisäksi en voi hyvällä tahdollakaan käsittää miten se toinen eukko kykeni edes olemaan mieheni kanssa kun TIESI meidän perheen tilanteen (vauva tulossa ja minä reissaamassa sairaalan ja kodin väliä). Oksettaa ja puistattaa ajatuskin niin idiootista ihmisestä...
Nyt on kulunut siis puolisen vuotta ja en pysty antamaan anteeksi. En ymmärrä miten voisin. Ei ole kulunut päivääkään ettei nämä asiat pyöri mielessä. Nyt alkushokki on mennyt enkä enää itkeskele yksinäni. Tunteet on jotenkin laimentuneet. Välillä minua yököttää miehen ajattelukin, saati kosketus. Hän yrittää tosissaan paikata virhettä, näen sen kyllä. Tuo kukkia ja on huomaavainen ym, mutta en näe häntä enää samalla tavalla kuin ennen. En tiedä miten voisin? Hän on pettäjä ja valehtelija, joka hajotti kaiken tyhmyydellään. Hän näyttää samalta kuin ennen, käyttäytyy PAREMMIN kuin ennen, mutta ei tunnu samalta kuin ennen. Meillä on ollut seksiäkin, mutta sekin tuntuu minusta erilaiselta, johtuen siitä että joka kerta kun puuhat aloitellaan, niin kaikki edellämainittu ja enemmän pulpahtaa mieleen ja joudun tietoisesti etäännyttämään itseni koko hetkestä pääni sisällä että kykenen harrastamaan seksiä. En siis ole enää läsnä.
Ihan kamalaa. :(
Kysymys joskus saman kokeneille on, onko tämä suhde tuhoon tuomittu? Minä kestän uskomattoman määrän paskaa, mutta tämä luottamuksen menettäminen saattaa olla liikaa... en epäile ettenkö pärjää vauvan kanssa yksinkin, mutta tietenkin arveluttaa hypätä junasta nyt. Jos lasta ei olisi, olisin jättänyt miehen samantien. Joskus sen neuvon muillekin antaneena (eli kaiken muun voi anteeksi antaa mutta pettämistä ei) tuntuu typerältä nyt miettiä näitä, mutta eipä sitä ikinä omalle kohdalle odottanut. Varsinkaan kun on juuri perheen perustanut...lapsi antaa kyllä uuden näkövinkkelin asiaan. Jos tästä voi päästä yli, niin mistä aloittaa? Mitä pitää tehdä?
Taustoja: olin määrättynä vuodelepoon, josta osan ajasta osastolla, koska vauva meinasi syntyä keskosena. Vuodelepoa kesti n 3kk ja sitä ennen olin jo kuukauden ajan ollut yhdyntäkiellossa. Eli suomeksi sanottuna seksiä ei saatu harrastaa vauvan terveyden (ja pahimmassa tapauksessa hengenmenetyksen uhan) vuoksi.
Mies jäi kiinni pettämisestä (tuolloin seksittömyyttä oli ollut ehkä n 3kk) ja minun maailmani hajosi miljardiksi sirpaleeksi. Muistan kuinka se tieto sattui fyysisesti niin lujaa että luulin kuolevani. Lisäksi stressireaktio aiheutti melkein synnytyksen ja jouduin sairaalaan lääketiputukseen että supistelut saatiin loppumaan.
En voinut käsittää miten hän saattoi olla niin julma ja sellaisella hetkellä kun ENITEN MAAILMASSA olisin tarvinnut tukea. Ja vielä kun oman syntymättömän lapsen terveys oli kyseessä. Ensimmäinen kuukausi pettämistiedosta kului enimmäkseen huutoitkien ja missään ei tuntunut olevan mitään järkeä. En saanut mistään otetta ja tunteet vaihteli äärettömästä surusta ja pettymyksestä suunnattomaan vihaan. Ainoa mikä piti minut jotenkin kasassa oli vauva jonka halusin vielä pitää sisälläni. Keskityin enimmäkseen vain siihen ajatukseen että kunhan selviän tästä päivästä seuraavaan ja lapsi ei vielä syntyisi. Lopulta vauva syntyi pikkuisen etuajassa, mutta terveenä. Oli pakko alkaa käsitellä pettämisasiaa uudelleen.
Olen vatvonut ja vatvonut asiaa mielessäni niin paljon etten enää tiedä mitä helvettiä siitä edes ajattelen. Toinen nainen on historiaa (tiedän varmaksi) ja nyt täällä mihen puolelta vannotaan rakkautta minuun ja vakuutellaan sitä että pettäminen oli suurin virhe ikinä. Hän haluaa olla vain minun ja vauvan kanssa.
En tiedä mitä se auttaa, mutta olen yrittänyt löytää ymmärrystä miehelle. Ehkä seksittömyys aiheutti? Olinko niin surkeana vuodelepoajan että toinen näytti houkuttelevammalta? Mutta aina kuulen oman vihaisen ääneni perään että olinhan MINÄKIN ilman seksiä ja MINULLAHAN vaikeaa oli kun en saanut liikkua kuin sängyn, keittiön ja wc väliä! Mies sai liikkua sentään ovestakin ulos kun minä en voinut edes parvekkeelle mennä istumaan!
Lisäksi en voi hyvällä tahdollakaan käsittää miten se toinen eukko kykeni edes olemaan mieheni kanssa kun TIESI meidän perheen tilanteen (vauva tulossa ja minä reissaamassa sairaalan ja kodin väliä). Oksettaa ja puistattaa ajatuskin niin idiootista ihmisestä...
Nyt on kulunut siis puolisen vuotta ja en pysty antamaan anteeksi. En ymmärrä miten voisin. Ei ole kulunut päivääkään ettei nämä asiat pyöri mielessä. Nyt alkushokki on mennyt enkä enää itkeskele yksinäni. Tunteet on jotenkin laimentuneet. Välillä minua yököttää miehen ajattelukin, saati kosketus. Hän yrittää tosissaan paikata virhettä, näen sen kyllä. Tuo kukkia ja on huomaavainen ym, mutta en näe häntä enää samalla tavalla kuin ennen. En tiedä miten voisin? Hän on pettäjä ja valehtelija, joka hajotti kaiken tyhmyydellään. Hän näyttää samalta kuin ennen, käyttäytyy PAREMMIN kuin ennen, mutta ei tunnu samalta kuin ennen. Meillä on ollut seksiäkin, mutta sekin tuntuu minusta erilaiselta, johtuen siitä että joka kerta kun puuhat aloitellaan, niin kaikki edellämainittu ja enemmän pulpahtaa mieleen ja joudun tietoisesti etäännyttämään itseni koko hetkestä pääni sisällä että kykenen harrastamaan seksiä. En siis ole enää läsnä.
Ihan kamalaa. :(
Kysymys joskus saman kokeneille on, onko tämä suhde tuhoon tuomittu? Minä kestän uskomattoman määrän paskaa, mutta tämä luottamuksen menettäminen saattaa olla liikaa... en epäile ettenkö pärjää vauvan kanssa yksinkin, mutta tietenkin arveluttaa hypätä junasta nyt. Jos lasta ei olisi, olisin jättänyt miehen samantien. Joskus sen neuvon muillekin antaneena (eli kaiken muun voi anteeksi antaa mutta pettämistä ei) tuntuu typerältä nyt miettiä näitä, mutta eipä sitä ikinä omalle kohdalle odottanut. Varsinkaan kun on juuri perheen perustanut...lapsi antaa kyllä uuden näkövinkkelin asiaan. Jos tästä voi päästä yli, niin mistä aloittaa? Mitä pitää tehdä?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Tuo kertoo paljon, kun sanoit, että jos lasta ei olisi, olisit jättänyt miehen. Pitäisikö sinun kuunnella sydäntäsi, ethän voi jatka liittoa, jos olet noin onneton?
Vastausta kysymykseesi ei tältä palstalta löydy, erinlaisia katsontakantoja kyllä...
Aika rankkaa settiä. Uskon kyllä että miehes katuu, ja sinua sattuu.
Mutta onhan toi jotenkin nan raskauden aikana... niin toinen menee tekemään jotain noin typerää.. Liekkö sitten miehes halus hetkeksi paeta jonnekkin missä ei tartte ajatella ja olla huolissaan.. vaikka ei se mikää syy tai oikeutus moiseen tekoon ole.
En ihmettele että olet katkera tosta miehes touhusta.
Onhan se totta että jos toinen pettää, niin kyllä se jotain ainutlaatuista suhteesta rikkoo... ikävä että monet vietteihinsä huumautuneet ihmiset eivät tajua tätä, vasta sitten kun on jo liian myöhäistä. =(
Kyllä aika sulle kertoo mitä sun pitää tehdä, ÄLÄ TEE mitään hätiköityä, kun kerta et ole mistään satavarma. Sulla on aikaa!
Jos sinusta tuntuu ajan mittaan että pystyt anteeksi antamaan, löydät kyllä keinot.
Jos taas tuntuu että unohtaa et pysty, ja lähdet suhteesta, niin sillon et taaksesi katso ja kadu ratkaisua. Ja pystyt hyvillä mielillä jatkaa elämääsi.
Kyllä se ratkaisu sieltä tulee. ja paras on että sinä itse olet varma siitä päätöksestä mihin suuntaan päätät elämässäsi lähteä. tai tässä tapauksessa ehkä jäädäkkin.
Siihen asti, höykkyytä sitä ukkoas. Vähintä mitä hän voi tehdä, on kuunnella ja kuunnella sinun pahaa oloasi. Ja parempi oliskin, että tekee kaikkensa, jos tosissaan on.
Halit sulle! Puoli vuotta on lyhyt aika vielä, toipuminen vie aikaa, erosi tai ei. Lue:
http://www.vaestoliitto.fi/seksuaalisuus/tietoa-seksuaalisuudesta/aikuiset/ongelmia_haasteita_sairauksia/uskottomuus/
Olisiko sinulla mahdollisuus omaan terapiaa/yhteiseen pariterapiaan? Se voisi auttaa, kysy terkkarista tai perheneuvonnasta.
Petetyksi tuleminen on iso asia elämässä. On kuin matto vedetään jalkojen alta, kun ei olisi ikinä uskonut puolisosta, että hän pettäisi. Siitä ylitse pääseminen vie todella kauan aikaa. Vielä kun on uusi tulokas perheessä ja pitäisi opetella vauvan hoitoa ja vielä miettiä parisuhdetta uudestaan.
Mietirauhassa mitä haluat elämältä ja keskustele puolisosi kanssa paljon kertokaa tunteista ja mitä avioliitolta itse odotat ja mikä on hyväksyttyä ja mikä on väärin.Tärkeää on, että puoliso ymmärtää mitä on tehnyt ja katuu tekoaan oikiasti. On myös hyvä kertoa, että hyväksyisikö hän jos sinä teet samoin hänelle.Puolisosi olisi hyvä oppia, että kohteelee sinua niin kuin haluaisi itseä kohdeltavan.
Jos tuntuu, että kahdestaan jutteleminen ei tuota tulosta niin kannatan kääntyä ammattiauttajan puheille yhdessä. Jos haluat jatkaa parisuhdetta ja rakastat miestäsi pettämisestä huolimatta. Mutta, et voi ymmärtää miksi tulit petetyksi ja sitä sinun ei tarvitse hyväksyä. Mutta sydämeen se jättää ikuiset arvet.
Itse tulin petetyksi 7kk sitten ja vieläkin välis sattuu niin kipiää. meillä oli silloin 3kk ikäinen vauva. Tähän aikaan mahtuu vain muutama ilta, kun kyseisestä asiaa ei olisi puhuttu. Rakastan miestäni enkä millään voi ymmärttää miksi halusi pilata yhteisen rakkautemme ja viedä luottamuksen pois. Mieheni on vain suudellut vierasta naista, mutta minä en hyväksy avioliitossa sellaista ollenkaan. Mutta ei kuulemmma kestäisi itse jos minä pitäisin samalla lailla hauskaa vieraan miehen kanssa. Minä olen aina sanonut, kun vieraat miehet lähentelee, että minullla on oma aviomies joka minua hyväilee ja suutelee.
Tarvitset paljon voimia ja rakkautta ja uskoa että jaksat mennä eteen päin.
Älä tee äkkipikaisia päätöksiä, ettet kadu vuosien päästä.
Sulla on tyhmä mies senkin puoleen, että kertoi yhdestä suudelmasta. Eikö tuo asia ole jo tarpeeksi taputeltu jos 7 kk:n ajan sitä olette joka ilta puineet? Eikö miestä jo hermostuta? Keskittyisit lapseen ja teidän perheeseen. Tehty mikä tehty. Eikä ole edes mikään maailmaa kaatava asia.
Paljon olet kestänyt ja kestät, olen varma siitä! Mieheltä maailman tyhmin teko ikinä, vaikka uskon, että hän katuu ihan 1000 lasissa, aivan varmasti. Minun mielestäni nyt on kysymys enemmän sinusta itsestäsi. Pystytkö elämään asian kanssa? Haluatko elää tässä suhteessa kaiken tämän jälkeen. Miten sinä itse reagoit/voit käsitellä/pystyt elämään asian kanssa. Uskon oikeasti, että miestä kaduttaa oma tyhmyys, varmasti oli pelkästä seksistä kysymys, mutta oli niin tai näin, jos sinä itse tunnet, että et voi elää asian kanssa, niin eroa itsesi ja lapsesi takia. Mutta, jos tuntuu että tulet olemaan suht sujut asian kanssa tulevaisuudessa, niin älä tee mitään hätiköityjä päätöksiä, ihan itsesi ja lapsesi takia. Sinä et saa kärsiä muutoin lapsikin kärsii. Kyllä erokin on varmasti kärsimystä, mutta tasaantuu varmasti. Pahinta on, jos et pysty olla ilman katkeruutta ja "sisäistä vihaa" ukkoasi kohtaan. Itse en pystyisi jatkamaan tossa tilanteessa, en siksi, että on ollut jonkun naisen kanssa sillai, mutta en pystyisi katselemaan noin tyhmää ukkoa (siis tunneälyltään).
Parasta sinulle! Kun olet tarpeeksi asiaa miettinyt ja pohtinut, tee inventaario omista tunteistasi ja mielen rauhasta, ja vedä suorat johtopäätökset. Älä hukkaa elää ukon kanssa tai ilman ukkoa, kuuntele sisintäsi ja sydäntäsi, niin silloin tiedät tehneesi oikean ratkaisun. En muuta osaa sanoa.
vittu mikä huora olet
v i t t u h u o r a