Paras ja aikalailla ainoa ystäväni on tämän vuoden aikana alkanut osoittautua erittäin itsekkääksi ja asioistani välinpitämättömäksi. Mikäli hän tarvitsee apua/seuraa/tukea/yms. ottaa hän sitä kyllä mielellään itse vastaan mutta kun itse tarvitsisin jotain noista ei häntä kiinosta yhtään.
Muutama päivä sitten minulla oli tärkeä sovittu tapaaminen joka ahdisti ja pelotti minua kovasti, sillä tulisi määräämään suuren osan tulevaisuudestani. Ystäväni sanoi kyllä olevansa aamulla hereillä ja tukenani puhelimen kautta,mutta aamulla mitään ei kuulunut. Selityksenä ettei hän jaksanut herätä koska oli nukkunut yönsä huonosti ja hänen sairas äitinsä stressaa. En toki väitä etteikö sairas äiti stressaisi, mutta onko tosiaan liikaa pyydetty nousta esimerkiksi 30min aikaisemmin... Itse onneksi nukuin tietysti tapaamista edeltävän yön kuin tukki, joten enhän minä voinut tietää kuinka väsyttävää se olisi...tietysti?
En nyt oikein tiedä mitä tekisin tämän ystävän kanssa, minulla ei ole muita ystäviä ja edellisinä vuosina on hän ollut hyvä ja luotettava ystävä ja tiedän että särkyisin mikäli ystävyytemme loppuisi. Toisaalta en jaksaisi tuollaista käytöstä sillä koska elämäntilanteeni on juuri nyt todella vaikea on rasittavaa kun hänestä hänen pikku ongelmansa ovat paljon tärkeämpiä kuin minun huoleni.
Minulle jotenkin viimeinen tikki tuntui olevan tuo haastattelu aamu, mm. oman vanhempani syöpä, minun joutuminen leikkaukseen jne. eivät ole tuntuneet hänestä edes mainitsemisen arvoisina. Taas hänen kissojensa lääkärireissuista voi hän jauhaa loputtomasti. En jaksa tälläistä suhdetta, mutten hänestä eroonkaan halua.. Mitä tehdä??
Muutama päivä sitten minulla oli tärkeä sovittu tapaaminen joka ahdisti ja pelotti minua kovasti, sillä tulisi määräämään suuren osan tulevaisuudestani. Ystäväni sanoi kyllä olevansa aamulla hereillä ja tukenani puhelimen kautta,mutta aamulla mitään ei kuulunut. Selityksenä ettei hän jaksanut herätä koska oli nukkunut yönsä huonosti ja hänen sairas äitinsä stressaa. En toki väitä etteikö sairas äiti stressaisi, mutta onko tosiaan liikaa pyydetty nousta esimerkiksi 30min aikaisemmin... Itse onneksi nukuin tietysti tapaamista edeltävän yön kuin tukki, joten enhän minä voinut tietää kuinka väsyttävää se olisi...tietysti?
En nyt oikein tiedä mitä tekisin tämän ystävän kanssa, minulla ei ole muita ystäviä ja edellisinä vuosina on hän ollut hyvä ja luotettava ystävä ja tiedän että särkyisin mikäli ystävyytemme loppuisi. Toisaalta en jaksaisi tuollaista käytöstä sillä koska elämäntilanteeni on juuri nyt todella vaikea on rasittavaa kun hänestä hänen pikku ongelmansa ovat paljon tärkeämpiä kuin minun huoleni.
Minulle jotenkin viimeinen tikki tuntui olevan tuo haastattelu aamu, mm. oman vanhempani syöpä, minun joutuminen leikkaukseen jne. eivät ole tuntuneet hänestä edes mainitsemisen arvoisina. Taas hänen kissojensa lääkärireissuista voi hän jauhaa loputtomasti. En jaksa tälläistä suhdetta, mutten hänestä eroonkaan halua.. Mitä tehdä??
Vastaukset 3
Vanhimmat
Oletko sanonut kuinka selkeästi siitä hänelle suoraan, että tunnet hänen vähättelevän sinun ongelmiasi? Se olisi nyt ainut keino mikä saisi häneen lyötyä järkeä. Jos hän ei ole vain empaattinen niin voisi edes kuunnella mitä sanot, eikä vastata mitään. Tietty sekin on, että sinun tulee sanoa suoraan että haluaisit nyt avautua itsekkin kunnolla jostakin, kun kannat sydämmessäsi täysin yksin näitä asioita mitä omassa elämässäsi tapahtuu.
Sinäkin teet tosin nyt samaa kun vähättelet hänen murheitaan, sairas äiti ja huonovointiset kissat eivät ole kovin monelle ihmiselle mikään pikkujuttu. Äiti ja kissat ovat hänelle kumminkin maailman rakkaimpia olentoja. Ehkä hänkin kokee sen myös niin, että et välitä hänen asioistaan tai olekkaan tukena, eikä sen takia viitsi vaivautua antamaan sinullekkaan sitten tukea. Näistä kaikista jutuista pitää puhua kunnolla.
Olette molemmat erittäin stressaavissa elämäntilanteissa, kun teidän molempien rakkaimmat ovat sairaita ja sinä kävit vielä leikkauksessa. Teidän kuuluisi saada toisiltanne kuuntelevat korvat ja sanoa sanoja joiden ansiosta pärjätä edes vähän paremmin tällaisiana aikoina. Tosi surusllista, kun se ei ole toteudu nyt.
Tuntuu että tässä on nyt vain jouduttu ojasta allikkoon...
Syntymäpäiväni olivat ja menivät, hän ei muistanut, oikeastaan hän ei ole ikinä minua onnitellut mistään. En tälläkään kertaa ottanut asiaa itseeni enkä hänelle suuttunut, yksi päivähän se vain on muiden seassa. Kuitenkin tuntuu jonkinverran pahalta ja surulliselta, ajattelin että hänen äitinsä stressaa nyt niin paljon ettei hän voi muistaa. (Huonosti ilmaistu, kissat eivät ole sairaita vaan niillä on rokotuksia yms.)
Soitin seuraavana päivänä (synttäreistä) ja kyselin kuulumisia. Kaikki tuntui olevan ok. Äiti nyt viikon verran paremmassa kunossa selvinnyt kotonaan yksin taas hyvin jne, lopulta kun totesin että synttärit oli muuten eilen, tulisiko hän kanssani nyt kahveille. Tästä sain vain luurin korvaan. Puheluihin ei enää vastannut. Laitoin viestiä että voi soittaa tai tulla käymään jos tahtoo puhua muttei ole kuulunut mitään. Ymmärrän täysin ettei stressaavassa tilanteessa voi muistaa kaikkea, mutta itsellä alkaa omakin jaksaminen laittaa vastaan ystäväni kanssa.
Itse tarvitsisin tuelleni jotain vastaankin, nyt tuntuu vaan että kohta pakko mennä lääkäriltä itselleni pyytämään apua että tätä jaksaa. Vaikea tässä hänelle on mitään puhua kun minulle ei suostuta puhumaan. Pitäisikö tästä lähteä vielä kun itse on kunnossa...
Ylihuomenna olisikin sitten testin viimeinen osa, en tiedä miten sinne pystyn menemään ilman hänen, edes henkistä, tukeaan. Kuulostaa varmaan tosi tyhmältä ettei aikuinen pysty edes haastatteluun menemään ilman läheisen tukea... se nyt vaan on tilanne.
Mykkäkoulu vaan jatkuu, tuntuu kun hän tahallaan yrittäisi pilata tulevaisuuteni. Jo nyt ahdistaa niin paljon ettei nukkumisesta tule mitään