Toivotonko?

Hei! Sanokaa mitä lähes viisikymppinen keskiasteen koulutuksen saanut naisihminen voi tehdä vielä hyödyttääkseen niin itseään, lastaan kuin yhteiskuntaa? Olisiko paras tapa kumota mielialapillerimömmöt (joita ihmelääkkeinä kaupataan, mutta jotka, kas kummaa, eivät elämäntilannetta miksikään muuta)kurkkuunsa, jättää lapsi parempiin hoiviin, jossa saisi sen mitä varaton yksinhuoltaja ei koskaan pysty hänelle antamaan, ai niin, paitsi huonon itsetuntomallin, luuserin mentaliteetin) ja häipyä yhteiskuntaa rasittamasta, tuntemasta itseään hyödyttömäksi kiviriipaksi kaikkien kaulassa?
En ole mikään mielenterveyspotilas, olen ahkera, työteliäs, taatusti luotettava, säännöllinen elämäntavoiltani, kielitaitoni englanti, ruotsi, auttavat ATK-taidot, mukavakin vielä olen, fysiikka ei vain tahdo kestää esim. siivoustyötä, jotka on mitoitettu epäinhimillisiksi (et voi tehdä tyydyttävää työtä vaaditussa ajassa). Muuten olen valmis tekemään mitä vain (Tampereella tai lähiseudulla, vuorotyötä, yötyötä, etätyötä, paitsi että en omista autoa), mitä vain mihin pystyn. Enkä varmaan ole ainoa laatuani, keski-ikäisiä, päähänpotkittuja, viimeiseen asti lojaaleja naisia. Olenko köyteni päässä, välistä siltä tuntuu?