Erottiin. En pääse yli. Olen mustasukkainen. Stalkkaan. Tajuun ettei se oo oikein mut en pysty lopettaan. Voin fyysisesti pahoin tän takii. Psykiatrista ei oo apua. En pysty muuttaan mun ajattelua vaikka haluan enkä halua tätä paskaa enää! Oksettaa
vihaan itseäni
mäoonsyvällä
16643
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Sain nukuttua yön yli. Aamulla heti kysymykset päässä. Missä olit mitä teit kenen kans? Etsin facebookista pienintäkin vihjettä sun menoista. Onko uusia kavereita. Kenen päivityksestä tykkäät. Eihä se mulle kuuluis mut pakkomielteisesti haluan tietää. Srn verran järkee sentään et annan sun olla ja vuodatan tätä sairasta paskaa tänne palstalle. Mietin et olinko näin psyko jo meidän aikana etkä siks halunnu mua enää. En ihmettele. Mut vituttaa silti. Miks en voi olla ku muut ja antaa jo olla. Viimisillä voimillä pidän kulissia pystyssä etten näytä sulle kuin syvällä kuljen. Pakko päästä yli ja eteenpäin. En halua olla hirviö. Pelottaa jos syvällä sisimmisäni sittenkin olen.
Hirveä nälkä. Ruoka ei maistu. Nälkä pahentaa oloa ja ajatuksia. Syyllistän itseäni. Teinkö jotain väärin? Sanoit monta kertaa etten tehnyt. Ja tiedän etten tarkoituksellisesti ainakaan. Aina jos loukkasin, pyysin anteeksi. Rakastin liikaa. Menetin itsevarmuuteni. Sanoit etten ollut enää mies. Tiedän. Olin sulaa vahaa sun edessä. Olit kuin jumalatar jota palvoin. Menetin itsekunnioitukseni ja siten sun kunnioituksen ja arvostuksen. Näen sen nyt ja inhoan itseä vielä enemmän. Miten se tapahtui. En tajua itsekään. En ollut enää se mies johon tukeutua ja turvautua vaikeina hetkinä. Yritin rakastaa, jos sitä jumalointia voi rakkaudeksi enää kutsua, sun vaikeat hetket pois. Hylkäsin minuuteni, omat tarpeeni ja haaveeni. Itsetuntoni on nollassa. Oliko se sen parempaa edes aiemmin? Olenko masentunut? Pelkään olevani tai että masennun tätä menoa. Pelkään sekoavani. Nämä ajatukset valtaa mielen jatkuvasti. Miksei näistä pääse eroon? Onko elämäni näin paskaa? Koen epäonnistuneeni kaikessa!! Nyt perkele pitää päästä takaisin jaloilleni!! Ei tällaisessa kuopassa kukaan enää halua olla!
Yö, pimeys ja ajatukset saapuu. Mietin yhä mikä meni vikaan. Viimiseen asti sanoit että olen hyvä tyyppi ja mukava, etten tehnyt varsinaisesti mitään väärin. Annoin tilaa, aikaa ja huomiota. Silti en kelvannut. Sulla tunteet vain kuoli. Olinko niin mielenkiinnoton tylsä tyyppi? Olinko liian itsestäänselvä? Alkuun niin pidit siitä että sait rauhattoman sielun asettumaan aloilleen. Minä pidin siitä, että elämäni tuntui saaneen jonkin merkityksen. Enää ei tarvinut vaeltaa ja etsiä elämän tarkoitusta. Se oli siinä. Sinä ja me. Ne seikkailut ja rauhalliset illat yhdessä josta puhuimme. Miksi? Miksi se ei voinut olla totta. Väliimme ei edes tullut ketään muuta. Epäilitkö minun lähtevän jonku toisen matkaan? En usko että sun ois tarvinu sitä epäillä. Annoinko sulle liikaa aikaa ja tilaa? Olisiko pitänyt pitää tiukemmin kiinni? Halusin että saisit olla myös oma itsesi ja tehdä omia asioita. Sanoit ettei suhteemme ollut tasapainossa. Ettet pystynyt antamaan mulle sitä rakkautta mitä minä sinulle. Mitä ajattelit että sen olisi pitänyt olla? Se mitä olit ja teit oli juuri sitä mitä halusin. En halunnut enää mitään pelejä. Olen elämäni aikana pelannut ihan tarpeeksi. Sinun kans kaikki meni niin luonnostaan. Siksi niin vahvasti rakastuin. Löysin onnen! Oli hyvä olla!! Nyt ei ole. Miksi se loppui?
Sain syötyä tänään. Olo helpottaa hieman. Katson ikkunasta pihalle. Ihmisiä tulee ja menee kadulla. Miten merkityksettömiä ne onkaan. Jos jollekin heistä nyt tapahtuisi jotain, jaksaisinko edes mennä auttamaan. Tuskin. Mietin taas tämän elämän tarkoitusta. Kello raksuttaa seinällä. Tällaistako se olisi elää koko elämä yksin. Vajoan taas ajatuksiin. Miksei meistä tullut mitään? Mitä olisi pitänyt tehdä, jotta olisimme onnistuneet? Enkö sittenkään ollut sulle se mies, jota sanoit etsineesi koko elämän? Se jonka kanssa oli hyvä olla ja johon ensimmäistä kertaa pitkään aikaan uskalsit luottaa. Kaikella sillä sait mun laskemaan mun suojauksen ja paljastamaan kuinka haavoittuvainen myös itse olen. Itsekin uskalsin luottaa sinuun. Päästin lähelle. Uskalsin antaa itseni rakastua. Nyt kaduttaa. Taas potkittiin maan rakoon itsetunto riekaleina potemaan ikävää. Kaverini kertoi nähneensä sinut. Olit ollut poissaolevana. Mitä mietit, miten voit? Eikait sinun pitäisi potea pahaa oloa, jos tiesit ettemme ole sitä mitä haluat? Eikö sinun pitäisi pystyä olemaan normaalisti? Osoita edes, ettei tämä tunnu sinulla missään, jotta tää pienikin toivo meistä jälleen yhdessä poistuisi. Itse en pysty siihen. Siksi välttelen sua. Pelkään nähdä sinua ruokakaupassa taikka kadulla, koska näet lävitseni. Näet kuinka koko keho huutaa sua palaamaan.
Heippa
Myötätuntoa sulle. Ero on suuri kriisi, niin kuin nyt elämässäsi huomaat, se on vienyt sinut niin syvälle, että et uskonut niin syvää paikkaa olevan olemassakaan.
Minusta on hienoa, että olet pystynyt kirjoittamaan. Tällä kirjoittamisellasi olet voinut purkaa pahaa oloasi. Ja olet myös pystynyt hallitsemaan mustasukkaisuuttasi.
Pohdit tuossa, mikä meni pieleen. Mitä olisi pitänyt tehdä toisin ja miksi et riittänyt. Kirjoitit, että psykiatrista ei ole apua. Kuinka usein olet käynyt psykiatrilla? Minusta tuntuu, että tarvitsisit nyt ihmisen, joka jaksaisi kuunnella sinun elämäsi tarinaa ja jakaa sitä pahaa oloa, jota juuri nyt kannat. Onko sinulla ketään sellaista? Kuka voisi kuunnella sinua? Tällainen ihminen voisi olla myös terapeutti.
Inhoat ja vihaat itseäsi, pelkäät sekoavasi ja masentuvasi. Puhumisen lisäksi uskon, että pitäminen kiinni päivittäisistä rutiineista auttaa. Siis riittävä syöminen, riittävä nukkuminen ja liikunta on tärkeää. Kuulostaa ihan liian yksinkertaiselta, mutta on myös totta. Onko sinulla ketään, joka kiskoisi sinut lenkille tai ulkoilemaan tai entisten harrastuksen pariin tai muuten vain kiinni elämään… Missä on nyt sun ystävät ja kaverit? Vai menivätkö hekin eron myötä? Toivottavasti eivät.
Voimia sinulle
Tervehtien Päivi-pappi Hämeestä
Olen käynyt 4 tai 5 kertaa juttelemassa. En ole jaksanut pitää kirjaa käynneistä. Tällä hetkellä tuntuu, että on siitä jotain apua ollut. Ei ole sentään hulluksi julistanut. Tietenkin sitä aluksi oletti jotain ihmeparantumista, koska edessä näkyi vain pimeyttä. Eihän se psykiatri ihmeisiin pysty. En enää tai ainakaan tällä hetkellä vihaa ja inhoa itseäni. Koen kuitenkin suurta epäonnistumista, kun en pystynytkään pitämään toista mun rinnalla ja tarjoamaan hänelle jotain sellaista, josta hän haluaisi pitää kiinni. Itsestä taas tuntui, että hänen jokainen liike, hymy ja hengenveto oli juuri täsmälleen sitä mitä oli aina kaivannut ja mitä halusi koko ajan. Kaikki oli loistavasti, kunnes yhtäkkiä hänen käytös muuttui ja ennen kuin ehdin edes tajuta, että kyseessä ei olekaan mikään tavallinen huonompi päivä, hän kertoi ettei halua meitä enää. Suututtaa, ettei hän ottanut asioita esille mitenkään aiemmin. Ei antanut tilaisuutta keskustella asiasta. Hän oli jo tehnyt päätöksen ja vain ilmoitti sen. Ei aikaa eikä tilaa keskustelulle. Ei mahdollisuutta edes korjata mitään jos oli korjattavaa. Ei hänen mielestään mitään korjattavaa ollut. Ei vain ollut tunteita enää. En ymmärrä. Miten ne tunteet menee pois niin nopeasti jos hetki sitten vielä niitä on jäljellä. En jaksa ajatella tällä hetkellä mitään. On vain tyhjää.
On minulla myös kavereita, melko runsaastikin. Niistä ei tunnu olevan kuitenkaan hirveästi apua. Arvostan kyllä heidän tukeaan ja pieniäkin tekoja joita he tekevät, mutta toistaiseksi kukaan yksin eikä yhdessä ole pystynyt korvaamaan taikka täyttämään tätä suurta aukkoa. Urheilen myös paljon ja muutamat kaverit jaksavat kysellä minua urheilemaan. Olen jopa käynytkin urheilemassa. Urheilun aikana ajatukset ovat poissa, mutta hetki suorituksen jälkeen ajatukset valtaa taas mielen. En pysty millään hyväksyyn ja ymmärtämään, miksi tässä kävi näin. Järki sanoo, että ei tässä muu auta kuin hyväksyä ja mennä eteenpäin, mutta mitkään teot ja järkeilyt ei auta. Helvetillinen tuska vähän väliä puskee rintaan. En menettänyt pelkästään todella rakasta ihmistä vaan myös parhaan ystäväni, sielunkumpanini. Ainoa ihminen elämässäni, jonka kanssa olen ollut samalla aaltopituudelta lähes kaikessa. Edes omat sisarukseni eivät ole olleet lähelläkään sitä ymmärrystä, joka hänen kanssaan oli. Ja kaiken lisäksi ihmettelen, että miksi hän on niin allapäin erosta, joka oli hänen idea? Jos ero on oikea ratkaisu, eikö sen jälkeen pitäisi sillä jättäneellä osapuolella olla helpottunut olo?? Jos eron jälkeen on jättäjälläkin paha olla niin oliko se ero sitten oikea ratkaisu ollenkaan? Taas alkaa raivostuttaan, ettei siitä erosta ja sen syistä voinut puhua aiemmin. Ehkä jotain olisi ollut korjattavissa, jos asiat olisi tuotu ilmi ennen kuin ilmoitetaan vain eropäätöksestä. Ei helvetti tätä ei ymmärrä alkuunkaan!
Uni ei tule. Mietin miten käyttäytyisin jos näkisin sinut nyt. Miten sinuun pitäisi suhtautua. Siksi parempi ettemme näekään. Rakastan ja vihaan yhtäaikaa. Haluaisin yrittää ymmärtää ja samalla saada sut kärsimään satakertaisesti mitä itse joudun kokemaan. Inhottaa. En halua katkeroitua. Olit kuitenkin suunnattoman rakas minulle. Siksi vihaa onkin vaikea hallita. Aivan kuin kaikki se rakkaus olisi muuttunut vihaksi. Miten saatoit tehdä näin ihmiselle jota rakastit? Tyhmä kysymys. Rakastit, mutta et rakasta enää. Siksi saatoit. Et ehkä halunnut satuttaa, muttet voinut välttää sitä. Siksikö sinun on huono olla? Koska tiesit satuttavas mua? Jos olet murheissasi siitä, enkö silloin merkitse sinulle jotain? Mitä minä merkitsen sinulle? Kuulin sinun sanoneen eräälle ystävällemme ettei saa olla surullinen siitä että se on ohi vaan iloinen siitä että se kaikki ylipäätään oikeasti tapahtui. Tarkoitatko että se oli sitten kuitenkin onnellista aikaa? Ja jos se oli onnellista aikaa, mitä siihen tuli, että sen täytyi loppua? Niin paljon kysymyksiä, joihin vain sinä voisit vastata. Kunpa voisimme puhua tästä.
Taas niin raivostuttaa. Mikä siinä oli ettet nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin erota? Meillä oli niin monia yhteisiä mielenkiinnon kohteita ja harrastuksiakin. Nyt emme voi jakaa mitään kokemuksia toistemme kanssa. Miksi? Vihaatko minua vai mikä siinä alko hankaamaan vastaan? Näin sinua tänään. En tiedä näitkö minua. Ehkä näit mutta et olisi halunnut nähdä. Jos voisit edes vastata viestiini. Kertoisit mistä tässä on kysymys ja minne ne sun tunteet kuoli. En aio enempää ottaa yhteyttä. Olen kysymykseni sulle esittänyt. Kai ymmärrät että mykkänä oleminen ei vie asiaa yhtään mihinkään. Se vain pahentaa tilannetta. Jos vastaisit, minun ei tarvitsisi näitä enää päässäni miettiä ja voisin päästä eteenpäin. Vai toivotko että minun on paha olla? Ajatteletkohan edes meitä taikka minua enää? En jaksa enää uskoa että ajattelisit. Tunnuit olevan niin varma päätöksestäsi. Kuinkahan kauan olit sitä jo miettinyt. Ilmoitusluontoinen asia. Miksi hoidit asian näin. Toisaalta alkaa tuntumaan ettet ehkä sitten ollutkaan niin mahtava ihminen kuin millaisena näin sinut. Olinko vain rakkaudesta sokea?
Tänään kirjoitan töistä. Pystyn jo jotenkuten keskittymään töihin. Töiden ohessa siltikin ehtii miettimään kaikenlaista. Yritän hukuttaa tunteitani töihini. En aina onnistu. Mietin vihaanko sinua jo enemmän kuin koskaan rakastin. Sinusta tuli niin nopeasti välinpitämätön minua kohtaan. Selväähän se on, koska olit niin paljon aikaisemmin jo tehnyt päätöksen erosta. Tehtäväsi oli enää ilmoittaa siitä minulle. Edelleenkään en voi sietää sitä ajatusta, ettet voinu puhua minulle aiemmin siitä, mikä suhteessa oli vikana, etkä antanut edes mahdollisuutta korjata asioita. Et tainnu haluta sitä enää. Silti sanot ettei mitään ollut vikana. Jotainhan on täytynyt olla vialla, koska emme me muuten olisi eronneet. Ja jos mukana ei ollut edes kolmatta osapuolta. Ei sinulla taida vieläkään olla ketään uutta. Uskon, että tietäisin jos olisi, vaikken enää sinua stalkkakkaan. Onneksi pystyin lopettamaan sen, koska se sai minut voimaan pahoin. Mutta yritän nyt ajatella asiaa positiivisesti ja ettet ollut minulle oikea ja sopiva, koska et ollut halukas ja valmis keskustelemaan erosta ja sen syistä. Vaikka vaikeaa sitä on ajatella, koska pystyimme muuten keskustelemaan niin avoimesti kaikesta. Ymmärränkö sinua sittenkään.
Ajattelin että lämpö ja läheisyys auttaisi. Eräs nainen on jo pidempään halunnut tulla käymään. Tiesin kyllä mitä hän halusi. Ajattelin, että miksipä sitten ei. Hetken se ajatus tuntui hyvältä. Uuden elämän lähtöpisteeltä. Hän tuli käymään. Hetken juttelimme, kunnes ryhdyimme siihen mikä oli tarkoitus. En nauttinut siitä. Aktin jälkeen tuntui kuin olisin pettänyt. Ketä? Ei ole enää ketään ketä pettäisin. Silti tunsin oloni kamalaksi. Nainen ei halunnut jäädä yöksi. Hyvä niin. En olisi halunnutkaan nyt tänne ketään. Oksettaa jälleen. Välillä tunne raivoa ja vihaa. Mitä tämä on? Miksi en pysty antaa asian olla? Miksi olen yhä niin kiinni? Miksi en voi jo mennä eteenpäin? Haluan unohtaa. Haluan kostaa! Haluan hänen joutuvan kokemaan tuhatkertaisesti saman tuskan mitä itse nyt. Haluan rakastaa. Haluan hänen tuntevan rakkautta minua kohtaan. Haluan kuolla... Oikeastikko? En ehkä. Välillä vain on olo, että onko tässä elämässä enää mitään järkeä. Mikä merkitys on hyvällä koulutuksella ja melko hyvällä tulotasolla ja kaikella paperilla hyvältä vaikuttavalla asialla, jos elämäsi rakkaus ei tunne samoin? Jäänkö yksin? Ehkä jäänkin, koska muut naiset eivät tunnu miltään hänen rinnalla. Ja taas tulee nämä kysymykset. Missä olet? Kenen kanssa? Erehdyin vielä lukemaan kesäisiä viestejämme. Vaikka nyt näenkin, että jo silloin oli muutos havaittavissa, oli tilanne kuitenkin jopa hyvä. Vanhempia viestejä ymmärsin olla lukematta ja muistelematta. En tiedä kumpaa vihaan enemmän: sinua vai itseäni, kun en pääse yli ja eteenpäin.
Näin häntä tänään. Emme voineet välttyä kulkemasta toistemme tielle, joten vaihdoimme muutamia sanoja. Ei mitään erityistä. Yleisesti vain. Tiesin että palatessamme menoistamme me saatettaisiin kohdata jälleen. Emme kohdanneet. En tiedä oliko se hyvä vai paha. Matkalla kotiin hetken ajatuksesta päätin kaartaa yhden mutkan aiemmin. Se reitti kulkee hänen asunnon vierestä. Et ollut kotona. Myöhemmin käydessäni kaupassa tein tyhmästi ja kuljin jälleen tuota reittiä. Et vieläkään ollut kotona. Alkoi olemaan jo myöhä. Missä olet? Kenen kanssa? Mietin jälleen. Voin taas pahoin. Miksi teen näin? Miksi stalkkaan jälleen? Miksi en voi lopettaa? Pakkomielteisesti haluan tietää mitä hän tekee ja kenen kanssa. Tämä ei tunnu enää terveeltä. Ja jos tietäisin mitä hän tekee, olisiko sen parempi olla? Jos se olisi sitä mitä koko ajan pelkään ja ajattelen? Jos hänellä onkin joku toinen. Miten olen vajonnut näin alas? Haluan irti tästä!!
Luulin jo voivani paremmin. Illalla kirjauduin facebookkiin. Ensimmäisenä silmieni eteen tuli ilmoitus uusista kavereistasi. Välittömästi hullunmylly alkoi jauhamaan päässäni. Ketä he ovat? Missä tutustuit heihin? Tapailetko jotain heistä? Miksi he ovat sinun kavereita nyt? Yritin vastustaa ja antaa olla, mutta en voinut olla kahlaamatta heidän profiilejaan läpi, sen mitä minä niistä näin. Voin jälleen pahoin. Olin jälleen mustasukkainen jokaiselle, joka pystyy ja saa olla sinun lähelläsi. Minä en saa. En voi taaskaan hyväksyä sitä. Yritän taas ajatella niinkuin asiasta pitäisi. Sinun elämä ei kuulu enää minulle. Me emme ole enää mitään, vaikka miten haluaisin. Minulla ei pitäisi olla mitään sanottavaa kenen kanssa kaveeraat tai ketä tapailet, jos tapailet. Helppo sanoa, mutta toteutus on hankalaa. En voi tunteilleni mitään. En voi sille mitään, etten voi hyväksyä että elämäni isoin asia, sinä, menit pois. Mikään elämässäni ei ole tuntunut miltään eron jälkeen. Olen vain pyrkinyt eteenpäin, koska taaksepäin ei voi mennä. Ja sitäpaitsi haluan irti tästä kurimuksesta. En halua surra koko elämääni ja katkeroitua. Haluan mennä eteenpäin, ainakin näin yritän ajatella. Oikeasti haluan vain sinut. Poistin muuten facebookin. En halua nähdä siellä hetkeen mitään. Koska kuitenkin aina välillä sinne kirjaudun, oli helpompaa poistaa se kokonaan. Jos joskus sinne menen takaisin, aloitan puhtaalta pöydältä sen virtuaalissosiaalisen elämän. Silloin et ehkä enää kuulu kavereihini enää. En haluaisi katkaista välejämme kokonaan, mutta en näe enää muuta vaihtoehtoa. Rakastan vieläkin liikaa. En halua rakastua enää koskaan.
Moikka sinä..
Ihan kun olisin itse kirjottanu näitä juttuja. En tiedä kuinka vanha olet.Tyttöystäväsi ainaki kuulostaa hieman lapselliseslta, ei ne oikeat tunteet kuole noin..
No, mutta asiaan, itse olen stalkannut, miettinyt yli vuoden. Rakastuin ekaa kertaa elämässäni ihmiseen, jonka kanssa oltiin ensin vuosia kavereita. Suhde kesti "virallisesti" vain muutamia kuukausia, sen jälkeen on off-juttua, jonka aikana hänellä oli muita. Yritimme olla kavereita tuon vuoden ajan suhteen kuolemisen jälkeen,mutta aina ajauduttiin sänkyyn, tentattiin ja oltiin toisistamme mustasukkasia.Kummallakin tunteita, mutta vain minä halusin olla oikeasti yhdessä.
Olisin tehnyt kaikkeni tämän miehen eteen. Muutama hänen naisseikkailuistaan on munki kaverilistalla,ja stalkkaaminen oli lähinnä onko ne saman aikaan online ja kun poistuivat, hyppäsin autoon ja ajoin heidän kotiensa ohi, onko autot paikoillaan jne. saatoin tehdä tuota vielä yöllä kun olin jo riisunut ja mennyt nukkumaan.
Syytän osittain tätä miestä, koska hän vannoi, ettei ole muita ja lopulta paljastu,että muita oli ja samaan aikaan ja monta.. kuitenki minä olin se muka vainoharhainen.. kun kerran jäi valheesta kiinni, en pystynyt enää luottamaan.
Hän petti, mutta keskustelu päätyi aina siihen, että minä pyysin anteeksi ja en saisi kysellä hänen tekemisiään. Hän silti tenttasi ja arvosteli jos olin jonkun kanssa kahvilla tai jos chattailin miespuolisen kaverin kanssa.
Nyt viikko sitten kummankin mielenterveden ja jonkin sortin kaveruuden säilyttämiseksi, poistimme toisemme fb:sta ja puhelimen sovelluksista. Ei ole mitään paikkaa mistä stalkata
Nyt osaan olla ilman puhelinta, keskittyä telkkarin katsomiseen, olla läsnä kun olen kavereiden kanssa ja jo viikossa huomaan, että se iso möykky rinnasta on kadonnut. Jos haluat kirjotella lisää tai vaikka tutustua ihan kaverina, niin anna sähköpostisi niin tietaan toinen toistamme.
Jaksamista :)
Terve,
Samanlaisia kokemuksia läpikäynyt keskustelukumppani on todellakin tervetullut. Yksin omassa päässä asioita käsitellessä ja pyöritellessä tulee hulluksi. Lisäksi seonnut käytökseni, kuten stalkkaukset sun muut, on mielestäni niin hirveitä, etten ole uskaltanut niistä puhua edes lähimmille kavereilleni, vaikka pitäisi kyllä uskaltaa ystäviin luottaa. Häpeä omista toimista on vain liian suuri, etten ole uskaltanut niistä puhua. Siksi olen tänne purkanut tuntojani ja ajatuksiani anonyymisti, mutta rehellisesti. Tuntojen purkaminen on aina auttanut, vaikkei niille välttämättä vastineita olekaan saanut. Jos haluat jutella asiasta niin mielelläni juttelisin kanssasi ja kävisin läpi kokemuksia. Tein nimettömän mailiosoitteen [email protected], jonne voit laittaa aluksi mailia. En halua oikeaa mailiosoitettani täällä jakaa.
Kiitos. Mä teen kans jonkun sähköpostin, koska ainoa jota käytän ja jonka tunnukset muistan on työposti. Mutta palaan asiaan huomenna. Kiva,että juttuseura kelpaa.
Tsemppiä.