Mitä on Se rakkaus parisuhteessa kun alkuhuuma on ohi? Miltä Se oikein tuntuu.. Onko aina sellainen olo että toisen kanssa voi olla loppuelämänsä? Vai onko sitä Niin kasvanut toiseen kiinni ettei osaa olla ilman toista vaikkei edes pidä toisesta. Yksinjäämisen pelkoa. Kuvioissa mukana myös lapsi. Tuntuu ettei mikään mene oikeinpäin. Onko teillä pitkässä pari suhteessa olevilla useasti tai ylipäätänsä semmosta oloa koskaan että inhoo toista että haluais toisen vaan pois elämästään. Sit taas jossain vaiheessa kaikki taas ihan ok, mut ei koskaan ihan täysin hyvin. Sekavaa mut niin on myös mun ajatusmaailmassakin. Mitä ajatuksia herättää teissä?
rakkautta(ko?)
hämmentynyt
16197
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 16
Vanhimmat
On. Useinkin on olo, että toinen lähinnä v. ituttaa. Melkein päivittäin tekisi mieli lyödä tai potkaista. Sitten on rauhallista, tylsää ja rakkauden hippujakin. Nukkumaanmennessä käperrytään sen oman päivällä niin ääliön kainaloon ja nukahdetaan tyytyväisenä. Niin se vaan menee.
15-9 niin se vaan, totta niin se vaan on.
Kun ymmärrät, että tuota samaa se uudenkin kanssa, saattaa olla että ihan samasta aiheesta ei saa tuota inho tunnetta, mutta jostakin .
Kun sitten loppujen lopuksi ajattelee asiaa oikein päin, pitäisi nähdä tosiasia, että sille oikeutellaan ja kiukutellaan ketä rakastetaan todella. Eli kun ymmärtää, että tuon kaiken taakse kätkeytyy se todellinen rakkaus, silloin tietää, että on oikea ihminen vierellä.
Kun uusi on taas se jolle ei uskalleta näyttää todellisia tunteita, koko ajan näytellään, kiitos ja anteeksi sanat kaikuvat jatkuvasti. Täytyy rakentaa kulisseja, pitää ostaa toiselle kalliita matkoja, voidakseen täten näyttää pitävänsä, ei ole oikea ihminen vierellä. Kaikenlainen totuus puuttuu suhteesta.
Niinhän on että lapsikin oikuttelee vanhemmilleen, jopa sanoo vihaavansa ja muutoinkin moittii , haukkuu ja halveksii. Tosipaikan tulleen kuitenkin hakee lohtua ensimmäiseksi ja kun aikuinen mies, joka on elänyt hyvin korskia elämää sairastuttuaan huutaa hädissään äitiä tuolla sairasvuoteellaan, se kertonee että rakkauteen liittyy nuo pahat sanatkin ja silti se on aidointa.
Rakkauteen kuuluu koko elän kirjo kaikkine puolineen.
"Niinhän on että lapsikin oikuttelee vanhemmilleen, jopa sanoo vihaavansa ja muutoinkin moittii , haukkuu ja halveksii."
Minun aikuinen poikani ei ole koskaan tehnyt noin, eikä tuo vielä alaikäinen tyttökään. Meillä rakastetaan toisiamme, ja sanomme sen toisillemme joka päivä useita kertoja.
Inho toista kohtaan ei oikeasti liity toiseen, vaan ongelma on omassa päässä, eli ettei pysty hyväksymään toista sellaisena kuin toinen on.
Minusta rakkautta voi osoittaa myös lahjoilla, minkä hintaisilla vain. Hyväntahtoisuus, kohteliaisuus, kauniit sanat, kiitokset ja anteeksipyynnöt eivät ole kulissien rakentamista, vaan rakkaudellisen suhteen rakentamista.
Oikuttelu ja kiukuttelu ei kerro rakkaudesta mitään. Se kertoo vain, että kiukuttelijalla itsellään on tasapainoton olo.
Rakkauteen ei koskaan liity pahoja sanoja. Aito rakkaus tekee vain hyvää.
"Kun uusi on taas se jolle ei uskalleta näyttää todellisia tunteita, koko ajan näytellään, kiitos ja anteeksi sanat kaikuvat jatkuvasti. Täytyy rakentaa kulisseja, pitää ostaa toiselle kalliita matkoja, voidakseen täten näyttää pitävänsä, ei ole oikea ihminen vierellä. Kaikenlainen totuus puuttuu suhteesta."
Niin se on ollut nykyisessäkin suhteessa alkujaan! Aivan kuin uusi suhde olisi pelkkää teatteria! Joskus sen uuden ihmisen kanssa voi olla oma itsensä aivan ensimmäisestä päivästä lähtien, jos osuu sellainen tyyppi matkan varrelle. JA joskus voi olla puolisonsa kanssa koko elämänsäkin olematta todella oma itsensä! Ei voi yleistää.
Aivan totta. Tunnen eräänkin pariskunnan, jossa nainen miellytti miestään läpi pitkän avioliiton olemalla sitä, mitä mies tahtoi. Sitten kai psyyke alkoi oireilemaan ja naiselle tuli identiteettikriisejä ja muita syvällisempiä ongelmia. Nyt kuusikymppisenä nainen on sinkku ja onnellinen. Oppii tutustamaan itseensä, joka jäi parikymppisenä kesken.
Et ole vielä kohdannut elämässäsi sellaisia asioita, joita eronneet ihmiset joutuvat varmasti kohtaamaan.
Liiat kiitos ja anteeksi sanat ovat kyllä kulisseja väitä mitä väität. Ihmiset on alistettuja sanomaan kaikessa näitä sanoja, saadakseen hyväksyntää, sitä se on.
Ymmärrän kyllä kohtuudella ja oikeassa paikassa sanottuina kyseiset fraasit, mutta että jatkuvasti arjen asioissa pitää sanoa ja siten palvoa jotakuta, se on väärin.
Totta jokaisella meillä on joskus paha olla syystä tai toisesta ja silloin sen kiukuttelun ja oikuttelun saa osakseen se kaikkein lähin ja rakkain ihminen.
Lahjoilla rakkauden osoittaminen on myös rakkauden ostamista. Lahjonen pitää olla kohtuudessa ja niiden pitää olla myös antajan tuloihin nähden järjelliset. Jos ostat kalliin matkan vaikka avokillesi ja jätät omat lapsesi rääsyihin ja ilman lahjoja.
Ei oikein istu asia järjen tajuntaan.
Jos Suomi joutuisi sotaan ja ihmiset tilanteeseen jonka monen nykynuoren äiti ja isä ovat eläneet, silloin todella pelattiin yhteen kaikki ihmiset, kenelläkään ei ollut juuri enempää kuin toisella. Lahja oli jo se että sai ruokaa ja vaatteita, mutta ihmiset olivat paljon ystävällisiä ja avuliaita eikä tarvinnut mallisella mammonalla rehvastella tai ostaa rakkautta lahjoina, matkoina.
Kiitollisia oltiin ja kiitettiin ja anteeksikin pyydettiin mutta todella sydämestä, ei kulissien vuoksi. Se oli aitoa elämää. Tänään aitoa välittämistä ja elämää tuskin on kovin monessa asiassa mukana.
25 vuotta yhdessä, ei koskaan ole toisen kasvot ärsyttäneet. Ei ole tehnyt koskaan mieli lyödä tai potkaista. Rakastan toista kaikkien näiden vuosien jälkeen. Alkuhuuman jälkeen suhde syvenee erille tasolle kuin alkuhuumassa, mutta voisin edelleen sanoa olevani rakastunut.
Olet voittanut lotossa.
Meillä ei koskaan olekaan ollut alkuhuumaa. Vaikeaa on ollut päivästä 1 asti. Ensimmäisen kahden vuoden aikana erottiin kolmasti. Minä rakastin miestä ja mies inhosi minua. Ulkonäöstä puhetapaan kuin menneisyyttäkin kaikki inhotti häntä. Suhde on aina ollut neliskanttisen palikan tunkemista pyöreään reikään. Parhaita ystäviä ei vieläkään olla, mutta jonkunlaisia kavereita kyllä. Toimeen ainakin tullaan suurimman osan ajasta. Mies sanoo jo rakastavansa. Minä olen uhrannut kaiken hänen takiaan ja en luovuta kun uhri on ollut kallis.
Vau just tuota mä mietin. Voi edelleen sanoa olevansa rakastunut vuosienkin jälkeen. Joillakin tärppää :)
huhhuh, pitää rakastaa itseään todella vähän, että suostuu tuollaiseen. Sen verran pitää olla itsekunnioitusta, ettei kenen kanssa tahansa ala olemaan yhdessä, jottei jää yksin. Uhraaminen kostautuu sinulle katkeruutena (jo nyt ilmeisesti).
Opi rakastamaan itseäsi, ´ja huomaat tarvitsetko tuollaista riippuvuussuhdetta enää (olette kumpikin toisistanne riippuvaisia).
No en mä kyllä itsestäni välitäkkään, että ei sen puoleen. Muut ihmiset on tärkeitä. En minä. Mutta tää nyt ei liity asiaan mitenkään.
Mutta itseä pitää arvostaa! Ajattelepas asiaa näin: Jos olet rakastunut ihmiseen, joka ei tunne samoin kuin sinä, niin ajattele miten mahtavaa olisi tuntea rakkautta sellaiseen ihmiseen, joka rakastaa takaisin! Yksipuolista rakkautta ja sielujen sympatiaa ei voi verratakaan keskenään...
Olen dissosiatiivinen. Minulla ei ole persoonaa joka olisi erityisen tärkeä. En koe mitään osaa itsestäni henkilökohtaisena. Olen kuin yksisuuntainen katu. Yksi osa minusta rakastaa ulospäin. Mitään en odota että palaisi takaisinpäin. Minut on raiskattukin, mutta en ota sitä henkilökohtaisesti. Vain joku osa minusta raiskattiin. Ei liity varsinaisesti minuun mitenkään. Joku minuus minussa on, mutta se on niin harvoin paikalla, että en koko elämää voi sille perustaa. Joten tajuan kyllä mitä tarkoitat, mutta en tajua sitä millään tunteella.
Ei sitä tunnetta voi ymmärtääkään, ennen kuin kokee ;) Sinulla on selvästi muitakin tunne-elämän asioita käsiteltävänä, kannattaisi kääntyä ammattilaisen puoleen juttelemaan.
On 15 vuotta jo terapiaa takana ja olen eläkkeellä. Ei suuria odotuksia enää.Mutta kuten sanoin tää on jo off topic