miehen sukulaiset

Mulle miehen sukulaiset on opettanut aika paljonkin elämästä: miten soittaminen on itse asiassa avunpyyntö, kahville pyytäminen tarkoittaa koiran vahdiksi menoa, kävelylenkki taasen "hei, heitäkö mut tuonne"...

Siksi alettiin miehen kanssa sanomaan systemaattisesti ei, hän ensimmäisenä ja ainoana, koska soittivat hänelle. Nyt on saatu olla rauhassa auta mua-aneluilta jo vuoden, eikä ole kahvillekaan enää käsketty:) Säästyy satoja euroja rahaa vuodessa, kun ennen käytiin kerran kuussa kahvilla ja ulkona syömässä isolla porukalla näiden kanssa.

Neuvoni aloittajalle: puhu miehesi kanssa ja älkää menkö vähään aikaan kylään. Ja jos siellä alkaa taas se mölinä, niin sitten vaan lähdette kesken kaiken pois jonkun tekosyyn varjolla. Ja sitten taas väliaika vierailuissa.

Vierailut voi myös ajoittaa niin, ettei mene silloin kuin se yksi puolisoineen on paikalla.

Olin jo 50v kun tajusin että sukulaiset olivat aina jotain vailla kun ottivat yhteyttä. Verenimijät. Nyt voin hengittää kun aloin kieltäytymään palvelemisesta. Aikaa elää omaa elämää.

parempimyöhäänkun... kirjoitti:

Olin jo 50v kun tajusin että sukulaiset olivat aina jotain vailla kun ottivat yhteyttä. Verenimijät. Nyt voin hengittää kun aloin kieltäytymään palvelemisesta. Aikaa elää omaa elämää.

Lue lisää

Mieheni sukulaiset ovat tuollaisia, aina vailla jotain mitä mieheni pitäisi heidän hyväkseen tehdä. Suhteemme alkuaikoina appi yritti väkisin pakottaa minua heillä käydessä kauppansa kassalle joka ainut kerta(palkatta tietysti) ja sitten kun en suostunut, niin siitä asti jatkui piruilu minua kohtaan joka kerta käydessämme siellä. Ei todellakaan huvita enää tavata. Mieheni olisi pitänyt rempata jokaisen perheensä jäsenen (äiti ja isä , veli ja sisko) taloa (mihin hän alkuaikoina suostui) ja oman talon laitto olisi jäänyt sikseen (ostimme vanhan remontoitavan talon). Matkaa on about 100km suuntaansa. "Palkaksi" mieheni sai vanhentunutta ruokaa kaupasta. Meitä ei kukaan auttanut missään koskaan. Ai anteeksi, peltien laitossa katolle appi vähän auttoi. Myöskään tulipalomme jälkeen ei kukaan heistä auttanut missään asiassa. Mieheni on siskonsa lapsen kummi ja hänen miehensä pisti faceyhteydet meihin poikki, selittäen jostain typerästä pelin voittamisesta syynä.
Kymmenen, viisitoista kertaa vuodessa pitäisi hypätä siellä 100km.n päässä. Jos vanhempansa tulevat meille lastenlasten kera niin ilmoitus siitä tulee tunti, pari etukäteen pari kertaa vuodessa. Miksei voi ilmoittaa esim. viikkoa etukäteen? Asumme syrjäkylällä, eikä tuolloin voi esim. käydä kaupassa etukäteen tai leipoa.
Nuo sukulaiset eivät myöskään kykene keskustelemaan muusta kuin lapsista, kaupasta ja kyläjuoruista, joista mikään ei hiukkaakaan kiinnosta. Mitään yhtään syvällisempää keskustelua on turha yrittää. Itse olen kiinnostunut kaiken aikaa opiskelemaan jotain uutta, heistähän se on joutavanpäiväistä ajanhukkaa.
Onkin tullut olo että mieheni pitäisi aina hyödyttää heitä jotenkin. No mieheni muutti jo ennen minua pois ko. paikkakunnalta, kun tiesi ettei hetken rauhaa saa, jos samalla paikkakunnalla asuu. Kuriositeettinä mainittakoon että appi onki jo suhteemme alussa puhelinumeroni, jotta sai haukkua miestäni ja vaatia minua toimittamaan hänen (apen) asioitaan sinne sadan km:n päähän ennenkuin edes tapasimme! Pidin häntä omituisena, enkä todellakaan suostunut. Tunnistan hyväksikäyttäjät jo kaukaa.
Kun appi jatkuvien loukkaustensa lisäksi, esitteli aina käytyään saunassa omia vehkeitään olohuoneessa (käytti lyhyttä pyyhettä joka peitti hädintuskin seisoessa )ja levitti jalkansa äärimmilleen istuessaan sohvalla ja kaiveli vielä. että varmasti kaikki on tarjottimella), tunsin järjetöntä ällötystä. Sen hän onneksi on vihdoin lopettanut. enkä koskaan enää mene sinne sauna-aikaan. Inhotti käydä siellä saunassa, kun appi saattoi milloin tahansa tunkea pukuhuoneeseen, eikä sitä saanut lukkoon.
Luojan kiitos meillä on nykyään koiria, ettei milloinkaan tarvitse jäädä sinne enää yöksi. Aiemmin ne yöpymiskäynnit olivat yhtä hxxvettiä. Ja mieheni teki remonttia niillä reissuilla aamusta nukkumaan menoon asti. Koskaan ei kiitoksen sanaa, vaan aina jotain valittamista silti.
Se suku on aina valmis pyytämään miestäni kaiken maailman hommiin, remonteista tietokoneisiin, mutta ikinä ei mitään tule vastaan. Ei milloinkaan meille mitään apua. Eivät ilmeisesti edes tajua itsekkyyttään. Kaikki apu heille, muttei meille.
Täysjärkinen siellä on teini-ikäinen poika. Toinen teini-ikäinen jo vihdoinkin alkaa saada itsenäistä aikaa, jossain muualla kuin sen suvun seurassa yötä päivää, ja eiköhän tuo toinen jo vuoden sisään pääse edes vähän irrottautumaan.
Jos ei miestäni olisi en olsi missään tekemisissä näiden hänen perusperheensä jäsenten kanssa. Mieheni on ainut joka siitä perheestä on erilainen.