mitä mieltä??

älä ota anopistas stressiä, jokaisella on ne omat suosikkinsa. mulla on 16 vuoden kokemus, mummilla on niin paljon muuta puuhaa ettei muistanut edes tyttäreni 16-v päiviä millään tavoin. eipä muuten appiukkokaan, lasteni ainoa pappa ole paljon heitä huomioinu. mun äitini yleensä muistaa sekä nimi- että synttäripäivät,vaikka hänellä on enemmän lastenlapsia kuin appivanhemmilla.
nykyajan isovanhemmat on mun mielestä niin paljon itsekkäämpiä kuin esimerkiks mun isovanhemmat oli, että niillä on niin paljon omia menoja, ettei ei he välitä lapsistaan/lapsenlapsististaan niin paljoo.
Onhan niitä poikkeuksiakin joille lapsenlapset on tosi tärkeitä.

Kolmekymppinen ihminen itkee tuommoisia. Olisko sun aika ostaa oma elämä?

Mitäs varten nämä palstat sitten täällä on jos ei saa valittaa tai kysyä muiden kokemuksia??

Tollasia ihmisiä varten kuin sinä,joilla ei ole muuta tekemistä kuin aukoa päätä ilman mitään varsinaista sanottavaa???

Hanki vaan itsellesi elämä.

Eihän anoppien muuta tarvitse kuin lukea näitä juttuja täällä niin ymmärtää, ettei kannata puuttua miniöiden elämään ollenkaan. Uskon, että olette yhtä tärkeitä hänelle, mutta se kuilu miniän-anopin välissä on ollut aina ja tulee kai pysymäänkin. Odota kun lapsesi kasvaa, niin hän hurmaa kyllä heidät kokonaan. Itse olen joutunut ottamaan etäisyyttä miniän käytöksen vuoksi mutta lapsia en ole unohtanut, ja siihen mahtuu miniän lapset edellisestä liitosta. Olen se tyhmä sukkaa kutova mummi, mutta kaikille pojan perheen lapsille kudon samallalailla, sekä muistan syntymäpäivinä heitä pieneillä lahjoilla. Vaikeinta onkin nyt vastata 3 vuotiaan kysymyksiin, esimerkiksi "mikki mummi et käy kokkaan meillä, tulitit jokkus käymään". Silloin on mummilla itku silmässä, sillä en osaa muuta kuin kierrellä, ettei mummi ole jaksanut, joka on valetta. En tiedä, kysyykö äidiltään, joka on kieltänyt mummin vierailut, ja mitä äiti vastaakaan. Olen surullinen tilanteesta, mutta en tuppaa kun ei tykätä.

Mun appivanhemmat tukee miehen siskon perhettä monin tavoin, meitä ei. Äidilleni ne oli kerran sanoneet että tyttöjä pitää auttaa ja pojat pärjää omillaan. Jotain ihme vanhanaikasta ajattelutapaa, mutta jos ei kerta halua auttaa niin ei sitten...

Itse olen alle kolmekymppinen ja pari pientä lasta, enkä todella odota, että sukulaiseni tulisivat vierailulle ruokakassin tai rahan kanssa, itse pystyn kyllä järjestämään omat juhlani ja joskus minä vien heille lämpimäisiä tai laatikoita. He ovat työssä, minä hoitovapaalla. Toivon, että siellä ei lasketa montako pullaa vein anoppilaan/vanhemmilleni ja kirjoiteta nettiin, että suosin jompaa kumpaa. Vietkö aina itse jotain tuliaisia molempiin paikkoihin.

Itselläni on myös appivanhemmat jotka eivät osallistu millään tavoin meidän eikä neljän lapsen elämään. Nuorimmaiseni kysyikin tässä kerran että kuka hänen mumminsa on. Appivanhemmat tekivät selväksi silloin kun ensimmäisemme syntyi että heille sitten riittää yksi lapsenlapsi, eli mieheni siskon lapsi. Hän on kyllä sitten saanutkin kaiken haluamansa huomion ja myös rahallisen avun, samoin mieheni sisko.
Omat vanhempani ovat kuolleet jo vuosia sitten joten en voi sanoa että kyllä minuakin kismittää tämä asetelma. Olisin halunnut lapsilleni edes jonkinlaiset isovanhemmat jossa he olisivat joskus voineet olla tai että mummi olisi joskus soittanut edes ja kysynyt mitä kuuluu. Mutta minkäs teet kun itse ovat sanoneet että yksi riittää. Vaikka olenkin jo tämän ikäinen niin kyllä se lasten puolesta ottaa päähän kun kaverit kertovat mitä olivat mummilassa tehneet jne. jne.
Syntymäpäiviä eivät edes muista vaikka me käymme vielä heidän nimi ja syntymäpäivillään.
Näin voi ihmisten ajatusmaailma olla erilainen.

Minusta Ritan viesti nyt käsitetään väärin täällä. On se ihan ymmärrettävää, että hänellä on tilanteesta paha mieli.

Ei siinä ole kysymys siitä pullapussista (niin kuin hän itsekin sanoo) vaan siitä viestistä, mikä appivanhemmilta huomiotta jättämisen ohella tulee. Kyllä viisaat isovanhemmat pyrkivät tasapuolisuuteen juuri tuosta syystä.

Meilläkin on sama tilanne. Appivanhempien sympatiat ovat selvästi oman tyttären puolella kun lapsia syntyy, on raskasta jotenkin tai vastoinkäymisiä ja murheita. Sen sijaan pojan (mieheni) perhettä ei koskaan muisteta mitenkään. Vaikka on ollut oikeasti koviakin aikoja, ne sivuutetaan hymähdyksellä tai täydellisellä hiljaisuudella. Sen sijaan tyttären perheen ihan vastaavia, tai vähäisempiäkin vastoinkäymisiä hehkutellaan kaikkialla, säälitään ja kysellään, josko kukaan voisi auttaa (sukulaistytöt kiiruusti lapsia hoitamaan jotta äiti saa levätä ym.)

Tulee sellainen olo, että arjen haasteista selviäminen katsotaan naisen tehtäväksi. Miniä pärjätköön miten parhaaksi näkee, mutta omaa tytärtä käy niin sääliksi, että on riennettävä apuun.

Meidänkin tapauksessamme tämä suhtautuminen on vaikuttanut väleihin, olemme muodollisen kohteliaasti tekemisissä vain välttämättömimmän.