Olin ihastunut sinuun jo pitkä aikaa, liian pitkään. En aikonut tehdä asialle mitään. Enhän minä sinua koskaan voisikaan saada. Pikku hiljaa katseemme alkoivat kohdata. Aina kun katsoin sinuun, katsoit minuun ja hymyilit. Aloit tervehtiä kun näimme, vaikka emme olleet koskaan edes jutelleet. Ensimmäisen kerran puhuessamme, katsoit minua syvälle silmiin koko ajan.
Aloin uskoa, että ehkä sittenkin, ehkä sittenkin. Tilanteen jatkuttua, päätin rohkaista itseni, mitä menetettävää minulla on? En edes ihastu helposti, 26-vuoteen mennessä olen ihastunut kahdesti, ensimmäisestä särkymisestä toipuminen kesti 2 vuotta ja koko juttu oli jokseenkin lyhyempi ja "pienempi" kuin tämä.
Otin askeleen. Lähestyin sinua. Otin yhteyttä. Lopulta sinä pyysit treffeille, olin taivaissa, tältäkö tuntuu olla onnellinen? Yhteydenpito jatkui. Tapailimme. En muista koskaan olleeni onnellisempi. Olit hyvin paljon sellainen, kuin olin kuvitellut. Annoit ymmärtää, että pidit myös minusta.
Yhtäkkiä kaikki muuttui. Et pysty mihinkään vakavampaan. Miksi? Minunko kanssani vai yleisesti? Vika ei ole minussa. Missä sitten? Olen kärsivällinen, enkä halua olla tunkeileva, mutta en vain ymmärrä.
Haluaisin vain päästä lähellesi. Olen tyhmä, tiedän sen. Pilasin kaiken, vaikka sanoitkin, että vika ei ole minussa, en pysty uskomaan sitä. Pakkohan se on olla minussa, missä muussakaan?
En ole sinulle vihainen. Pidän sinusta edelleen. Tekisin mitä vain, että päästäisit taas lähelle, mutta tiedä, että roikkuminen vain pahentaisi tilannetta.
Näit minut taas iloisena. Itken ja riudun sisältäpäin, mutta en halua näyttää sitä. Halusin tervehtiä sinua taas, mutta tiemme eivät osuneet tarpeeksi hyvin yhteen. Olet niin lähellä ja niin kaukana. Haluan vain tietää miksi? Mitä tein väärin? Olinko vain tylsä? Tai outo? Olenko vain niin epämiellyttävä?
Olisiko sittenkin pitänyt jättää ottamatta yhteyttä alunperinkään? Voinko vielä saada sinut? Päästä lähellesi?
Aloin uskoa, että ehkä sittenkin, ehkä sittenkin. Tilanteen jatkuttua, päätin rohkaista itseni, mitä menetettävää minulla on? En edes ihastu helposti, 26-vuoteen mennessä olen ihastunut kahdesti, ensimmäisestä särkymisestä toipuminen kesti 2 vuotta ja koko juttu oli jokseenkin lyhyempi ja "pienempi" kuin tämä.
Otin askeleen. Lähestyin sinua. Otin yhteyttä. Lopulta sinä pyysit treffeille, olin taivaissa, tältäkö tuntuu olla onnellinen? Yhteydenpito jatkui. Tapailimme. En muista koskaan olleeni onnellisempi. Olit hyvin paljon sellainen, kuin olin kuvitellut. Annoit ymmärtää, että pidit myös minusta.
Yhtäkkiä kaikki muuttui. Et pysty mihinkään vakavampaan. Miksi? Minunko kanssani vai yleisesti? Vika ei ole minussa. Missä sitten? Olen kärsivällinen, enkä halua olla tunkeileva, mutta en vain ymmärrä.
Haluaisin vain päästä lähellesi. Olen tyhmä, tiedän sen. Pilasin kaiken, vaikka sanoitkin, että vika ei ole minussa, en pysty uskomaan sitä. Pakkohan se on olla minussa, missä muussakaan?
En ole sinulle vihainen. Pidän sinusta edelleen. Tekisin mitä vain, että päästäisit taas lähelle, mutta tiedä, että roikkuminen vain pahentaisi tilannetta.
Näit minut taas iloisena. Itken ja riudun sisältäpäin, mutta en halua näyttää sitä. Halusin tervehtiä sinua taas, mutta tiemme eivät osuneet tarpeeksi hyvin yhteen. Olet niin lähellä ja niin kaukana. Haluan vain tietää miksi? Mitä tein väärin? Olinko vain tylsä? Tai outo? Olenko vain niin epämiellyttävä?
Olisiko sittenkin pitänyt jättää ottamatta yhteyttä alunperinkään? Voinko vielä saada sinut? Päästä lähellesi?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Tavallaan kadun koskaan lähestyneeni sinua.
Ne kuukaudet kanssasi olivat maailman ihanimmat. Mutta nyt kipu on järjetön. Joskus harvoin saan keskityttyä hetken johonkin muuhun, ilman että tulet mieleeni. Suurimmaksi osaksi toimintaani häiritsee sinun ajatteleminen.
Yhtäkkiä kesken kaiken saatan purskahtaa itkuun. En vain kestä. Jos olen paikassa jossa en voi itkeä, puristan huuleni yhteen ja tunnen silmieni kirveltävän ja kostuvan. Kun pääsen kotiin omaan rauhaani, niin itkuhan siitä tulee.
Odotan sinulta yhteydenottoa, vaikka tiedän ettei sitä tule. Illalla olet mielessäni nukkumaan mennessä. Aamulla herään sinä ajatuksissani.
En ymmärrä miksi olen tällainen. Miksi et lähde mielestäni?
Mietin hetkiä, jotka sain olla kanssani, tulee niin hyvä ja lämmin olo. Asioita joista keskustelimme. Minuun teki vaikutuksen yhtenevät mielenkiintomme kohteet. Olin sulaa vahaa havaittuani herkkyytesi ja omistautuvuutesi, jotka eivät ulkoisesti paista läpi. Olet niin samanlainen ja samanoloinen kanssani ja kuitenkin juuri sopivasti erilainenkin.
Haluaisin niin toisen mahdollisuden.