Tommy Hellsten taisi sanoa jossain kirjassaan jotain siihen suuntaan, että häneltä kului vuosia, - oliko peräti viisitoista - oppia tulemaan isäksi.
Mitäköhän se sitten oikein on? Onko se vastuun ottamista?
Nykytilanteessani puoliso palaa yhä uudelleen siihen, että minä en ota vastuuta vanhempana.
Teen aika paljon rutiinijuttuja kotona, mutta se on tavallaan nykyisen ylläpitoa. En aktiivisesti edistä perheeseen ja asumiseemme liittyviä asioita.
En myöskään tunnu osaavan vieläkään huolehtia vaikkapa siitä, että lasten vaatteet ovat jäljiltäni paikassa, josta puolison on ne helppo seuraavana aamuna löytää lapsia päiväkotiin viedessään.
Tästä olevinaan pienestä asiasta tuli eilen iso sota. Pahimmillaan suututti minut toteamalla lapsille, että "isi ei koskaan pidä huolta mistään".
Sodan päätteeksi sanoin hänelle, että nyt vasta ymmärrän, kuinka tärkeä noin pieni asia voi olla. Luulin sanoneeni jotain positiivista, mutta...
Hänen illan viimeisiä kommenttejaan oli, että hän luottaa minuun entistäkin vähemmän, jos kerran vie vuosia ennekuin vähän väliä toistuva ongelma menee jakeluun. Epäili vähän yksinkertaiseksi.
Minä näen asiassa monta puolta. Mielestäni hän osaa olla vaativa eikä näe usein kuin virheet. Vaatesotakin sai alkunsa siitä, kun laitoin kaikki kamat valmiiksi hänen lähtiessä lasten kanssa urheiluharrastukseen, jonne en itse päässyt. Lakki vain oli unohtunut takkini taskuun ja olivat sen tähden myöhästyä. Eikä muulla valmistelullani ollutkaan enää mitään arvoa.
En siis kantanut vastuuta siitä, että kaikki vaatteet olisivat valmiina.
Toivottavasti opin joskus vastuunottajaksi, mikä kyllä tarkoittaa lapsesta asti vallinneen hajamielisyydenkin haihtumista jonnekin.
- Huokaus-
Mitäköhän se sitten oikein on? Onko se vastuun ottamista?
Nykytilanteessani puoliso palaa yhä uudelleen siihen, että minä en ota vastuuta vanhempana.
Teen aika paljon rutiinijuttuja kotona, mutta se on tavallaan nykyisen ylläpitoa. En aktiivisesti edistä perheeseen ja asumiseemme liittyviä asioita.
En myöskään tunnu osaavan vieläkään huolehtia vaikkapa siitä, että lasten vaatteet ovat jäljiltäni paikassa, josta puolison on ne helppo seuraavana aamuna löytää lapsia päiväkotiin viedessään.
Tästä olevinaan pienestä asiasta tuli eilen iso sota. Pahimmillaan suututti minut toteamalla lapsille, että "isi ei koskaan pidä huolta mistään".
Sodan päätteeksi sanoin hänelle, että nyt vasta ymmärrän, kuinka tärkeä noin pieni asia voi olla. Luulin sanoneeni jotain positiivista, mutta...
Hänen illan viimeisiä kommenttejaan oli, että hän luottaa minuun entistäkin vähemmän, jos kerran vie vuosia ennekuin vähän väliä toistuva ongelma menee jakeluun. Epäili vähän yksinkertaiseksi.
Minä näen asiassa monta puolta. Mielestäni hän osaa olla vaativa eikä näe usein kuin virheet. Vaatesotakin sai alkunsa siitä, kun laitoin kaikki kamat valmiiksi hänen lähtiessä lasten kanssa urheiluharrastukseen, jonne en itse päässyt. Lakki vain oli unohtunut takkini taskuun ja olivat sen tähden myöhästyä. Eikä muulla valmistelullani ollutkaan enää mitään arvoa.
En siis kantanut vastuuta siitä, että kaikki vaatteet olisivat valmiina.
Toivottavasti opin joskus vastuunottajaksi, mikä kyllä tarkoittaa lapsesta asti vallinneen hajamielisyydenkin haihtumista jonnekin.
- Huokaus-
Vastaukset 3
Vanhimmat
Ulkopuolisesta tilanne vaikuttaisi hieman kärjistyneeltä... Ehkä jopa siitä, että ylipäänsä kommunikointi teidän kesken on jotenkin "takussa". Tulee niitä väärin ymmärryksiä jne. Silloin kun on hyvä ilmapiiri ja ihmiset tasapainossa ei yksi pikku juttu pilaa päivää, vaikka kiirettä aiheuttaisikin. Joten ehkä puolisosi on huolissaan jostain ihan muusta??? Parisuhteestanne, keskinäisestä ajastanne tai...
Kehitys ehdotuksia perinteisen asioista kiihkottomasti puhumisen sijasta: Voihan tehdä vaikka listan eteisen kaapin oveen sisäpuolelle, mitä varusteita missäkin harrasteessa tulee olla. Lisäksi se, että pakkaa vaikka edellisenä iltana jo varusteet valmiiksi kiireettä auttaa seuraavaa aamua kummasti.
kiitos kirjoituksestasi!
äitinä ja vaimona aloin kuullostella omaa elämääni. taidan olla miehelleni joskus yhtä tyly kuin vaimosi on sinulle, mutta yritän tästä lähtien parantaa tapani.
mutta mutta, on asialla se toinenkin puoli... olen kotona ollessani järjestänyt itselleni ja lapsille sopivan rutiinin ja välillä viikoloppuna tosiaan tuntuu siltä, että voikun se mies menisi töihin sotkemasta meidän elämää. en todellakaan tarkoita sitä oikeasti, vaan on ihanaa, että mies on kotona, mutta tunne siitä, että joku sotkee selvät sävelet, on joskus ylitse pääsemätön.
mieheni ei todellakaan tiedä mihin aikaan miellä syödään ja nukutaan, (vaikka esikoisemme on jo 2½ vuotias) ellen minä ole asioista muistuttamassa. mieheni menee kauppaan ja soittaa sieltä minulle, että mitäs vaippoja ne nyt pitikään olla ja minkä kokoisia vaikka joka kerta ostaa samaa merkkiä/kokoa. ehkä minun ei pitäisi huomauttaa hänelle asiasta, vaan vastata kun hän kysyy, sillä minähän ne rutiinit olen luonut, eihän hän voi niitä muistaa, mutta... eikö iso mies opi koskaan?
yritän siis olla kärsivällisempi ja katsoa asiaa mieheni näkökulmasta, ehkä elämä silloin alkaa luistaa viikonloppuisinkin.
:-)
Kannattaisi varmaan harjoitella vastuun ottamista lapsista ihan olemalla heidän kanssaan aivan yksistään esim. vähintää kuukauden ajan niin varmasti alkaisi ymmärtämään sitä toista osapuolta edes jonkin verran paremmin.Ymmärtäisi ihan omakohtaisen kokemuksen kautta mitä nämä pikkujutut lasten hoidossa merkitsevät. Kyllä jonkin pikkujutun unohtaminen voi jossain tilanteessa rassata ja merkitä paljonkin ja ainakin hankaloittaa elämää.Äidit kun joutuvat suunnittelemaan lähes kaikki asiat ennakolta,muuten ei mikään toimi silloin kun pitäisi.Miesten on tosiaan vaikea ymmärtää monia asioita, mutta kun he itse ja yksin vastaavat lasten arjen sujumisesta niin johan alkavat asiat hahmottua.Kannattaa kokeilla jos tilaisuus tulee jo ihan elämänkokemuksenkin kannalta.Ehkä sitten tietää paremmin mistä puhuu, jos jotain puhetta asiasta joskus tulee.