Kun veri vetäisi maailmalle, mutta sinkkuus pidättelee

Itse neuvoisin kyllä lähtemään ja kokemaan nimenomaan nyt, kun ei vielä ole sitä perhettä joka sitoo sitten pidemmäksi aikaa yhteen paikkaan. Vanhempana ehkä tuleekin sitten harmiteltua hukkaan heitettyä mahdollisuutta. Toki voi käydä niinkin hyvä tuuri, että se puolisokin on riittävän seikkailuhenkinen ja valmis muuttamaan sitten toiseen maahan vaikka yhdessä, mutta sen varaan ei todellakaan voi laskea.

Ja se rakkaus voi yhtä hyvin löytyä siinä sivussa sieltä maailmaltakin, tärkeintä on ettet tosiaan lähde sinne valmiiksi asenteella "täältä mennään hakemaan vaimo" (kuten ikävän moni lähtee) vaan tosiaan tuolla tavalla lähdet vain katsomaan maailmaa ja kokemaan reissuseikkailuja. Kuitenkin mikäli lähdet, kehottaisin pitämään silmät avoinna myös mahdollisuuksien varalle, ja jos niitä siellä vastaan tulee, älä helkatissa silloin ajattele tuota "ei ole yhteistä kieltä ja kulttuurit eivät ole täysin samanlaisia" (jos tahtoa ja tunteita on kylliksi, asiat lutviutuvat kyllä, varsinkin jos puhutaan kahdesta eurooppalaisesta kuitenkin eikä nyt täysin vastakohtaisista maista tulevista).

Ainakin 18-vuotiaaksi asti ajattelin itsekin, ettei kelpaa mikään muu kuin ehdottoman suomalainen mies, mutta sitä miestä sainkin odotella useamman vuoden yli täysi-ikäisyyden eikä se ensimmäinen kokemus ujosta, rujommasta, kokemattomasta ja syrjitystäkään suomalaismiehestä todellakaan mitään juhlaa ollut. Lisäksi vaihto-oppilasvuoteni opetti että ihan kaikenlaisia ihmisiä sieltä Etelä-Euroopastakin löytyy, myös niitä luotettavampia, vaikkei sieltä seurustelukumppania löytynytkään (pari ikimuistoista deittiä sen sijaan kyllä, ja muutaman kanssa ollaan yhä yhteyksissä tuttavina), joten itse en enää ajattele että miehen tulisi olla ehdottomasti suomalainen (eurooppalainen tai vaihtoehtoisesti jokin riittävän samankaltainen kuten kanadalainen/ australialainen sen sijaan kyllä).

Ymmärrän että lapsia haluavana koet asialla olevan "kiire", mutta ei sekään asiaa auta jos jättää ne itseä kiinnostavat asiat tekemättä sen takia että perhe pitäisi perustaa piakkoin... Eihän sitä kumppania muutenkaan etsimällä löydä, hakemalla hakeminen yleensä vain pahentaa "etsintöjä". Valtaosalla ihmisistä se elämänkumppani on löytynyt sattumalta tai puolivahingossa muun elämän elämisen kylkiäisenä. Ja näin voi ihan hyvin käydä sinullekin, oli se sitten siellä maailmalla tai maailmalta paluun jälkeenkin (miehillähän ei myöskään ole samanlaista biologista "takarajaa" lastenhankinnan suhteen, vaikka ymmärrän toki että 70-vuotias isä ei lapsen kannalta ole mikään paras vaihtoehto, mutta 32-vuotiaana varsinkin miehellä on vielä ihan hyvää aikaa perustaa perhe).

Ymmärrän tuon, että tavallaan yritetään maksimoida ne kumppanin löytämisen mahdollisuudet esim. nyt jäämällä Suomeen, ja jos perheen perustaminen on haaveena niin sitä miettii tuota ikä asiaakin. Aika kun loppujen lopuksi menee yllättävän nopeasti ja moni saattaa katua vanhempana sitäkin että tuli keskityttyä esim. liiaksi uraan ja perhe jäi perustamatta.

Mutta kun se vaimon löytyminen on kuitenkin sellainen asia, että siihen ei välttämättä pysty vaikuttamaan samalla tavalla kuin vaikkapa opiskelupaikan tai työpaikan saantiin. Millään tietyillä ominaisuuksilla ei voi "ostaa" kiinnostavaa kumppania itselleen tai saada itseään ihastumaan johonkin ihmiseen kun se nyt kaikin puolin olisi järkevää, elämäntilanne olisi sopiva, ja asiat muutenkin järjestyksessä. Aika sattuman kauppaahan se lopulta on, että kohtaa kaikin puolin kolahtavan tyypin ja kiinnostus on molemminpuolista. Vaikka tietysti sitä voi edesauttaa sillä, että luo itse niitä tilaisuuksia erilaisten ihmisten kohtaamiselle. Toisaalta ei voi tietää, vaikka ulkomaille mentäessä kohtaisi lentokoneessa sen tulevan vaimon ja koko reissu jäisikin tekemättä tai ulkomailla tutustuisi johonkin suomalaiseen naiseen.

Mutta mieti mitä oikeasti haluat, ja toimi sen mukaan mikä itsestäsi tuntuu parhaalta. Elämä on valintoja, välillä vaikeitakin sellaisia...

AP:n pohdinnat kuulostava sikäli tutulle, että itsekin haluaisin mieluiten suomalaisen naisen kielen ja kulttuurin vuoksi. Ja koska Suomessa asun niin suomalainen nainen on luonteva jo todennäköisyyksinkiin perustuva"valinta". Sikäli kuitenkin tilanteeni eroaa, että ulkomaille muutto tai edes vaihto-oppilasvuosi ei ole ollut minulle koskaan pohdinnassa ollut vaihtoehto, kun ei ole vaan kiinnostanut ulkomaan seikkailut. Kaipa jonkinlaisesta introverttiydestä johtuu ja toisaalta tykkään lumisista talvista.

Olen asunut ulkomailla aiemminkin, silloin vaihto-opiskelun ja reppureissailun merkeissä, ja uskoisin, että mitään pakko-päästä-pitkäksi-aikaa-pois -tyyppistä reissukuumetta ei ole enää tulossa. Tarve sellaiseen kokeilemiseen tuli tyydytettyä jo tuolloin aiemmin.

Niinhän se on, että koskaan ei tiedä, mistä sen kumppanin lopulta löytyy, ja jotain perää voi olla myös siinä, että se löytyy parhaiten silloin, kun sitä ei tietoisesti etsi. Haastetta tulee kuitenkln ainakin siitä, että lähtö maailmalle juuri tässä vaiheessa elämää voisi tuntua liikaa luovuttamiselta sen suomalaisen vaimon suhteen.

On totta, että vaikkapa eurooppalainen, tai varsinkaan pohjoismaalainen ei olisi kulttuurin suhteen liian erilainen. Kielen suhteen on kuitenkin vaikeampi joustaa. Kommunikaation toimivuus on tärkeä asia, ja olen oman kokemuksen kautta huomannut, että joissakin tilanteissa, esimerkiksi todella väsyneenä ja kovan kiireen keskellä hyvinkään hallussa oleva vieras kieli ei korvaa äidinkieltä.

Ulkomailta töitä saava mies voi kyllä löytää hedelmällisen naisen helposti vielä yli 40-vuotiaana, on sen verran statusta. Lisäksi se, että oikeasti kävisit ulkomailla töissä tuo sinulle entisestään lisää statusta ja voit vielä sen avulla hieman venyttää perheen perustamista.

Lähde ihmeessä maailmalle nyt kun se on vielä mahdollista.
Tänne jäämällä voit joutua odottamaan sitä vaimoa vaikka seuraavat 10 vuotta. Siinäkin ajassa olisit hyvin ehtinyt tehdä vaikka mitä kivaa.
Elä nyt, äläkä mieti liikoja.

Suomalaisen naisen saat helpommin kun muutat ulkomaille. Suomessa asuva mies on liian tylsä.

Nyt tulee yllättävä uutinen: suomalaisia on siellä ulkomaillakin. Löytysköhän joka maasta jokin paikallinen suomalaispohjoiskorealainen tms. yhdistys.

Jos olisin sinun tilanteessasi niin ehdottomasti lähtisin maailmalle. Ja kuten edellä jo kirjoitettiin, niin menit minne maahan tahansa niin varmasti tapaat siellä myös suomalaisia. Ja 32-vuotiaalla miehellä on vielä hyvinkin aikaa käyttää pari vuotta siihen, että kokeilee elämää jossain muualla.

Onko niin että työ ulkomailla on Se Juttu, mikä ainoana täyttää vaihtelun ja seikkailemisen tarpeen? Voihan sitä Suomessakin halutessaan reissata. Jos nuo tarpeet voisi tyydyttää maata vaihtamalla niin voisit niin sanotusti säästää kakun ja myös syödä sen.

Toisaalta pari vuotta nyt ei ole juuri mitään, että ei siinä varmasti paljoa menetäkkään, odottaen että kaikki menee kuin Strömsössä ja tosiaan saat hyvän työ- ja asuinpaikan sormia napsauttamalla.