Miehen hallitsemattomalta tuntuva viha

Olemme olleet yhdessä puolitoista vuotta ja asumme yhdessä. Pääosin meillä on todella mukavaa, nauramme yhdessä ja touhuamme paljon. Meillä on muutama vuosi ikäeroa, mieheni on nuorempi ja hän on nyt alkanut opiskella työn ohessa. Itse olen valmistunut jo vuosia sitten ja olen töissä. Olemme saaneet ajan lapsettomuuspoliklinikalle marraskuulle. Mies on kertonut ettei ole vielä valmis, mutta olemme silti yhdessä päätyneet, että hoidot on aloitettava.
Mies on tehnyt viimeksi toukokuussa ja elokuussa yhtäkkiä niin, että ilmoittanut että tämä suhde on ohi. Se on ollut hirveää, tullut tyhjästä ja vienyt pohjan kaikelta. Sitten hän on hiipinyt takaisin vierashuoneesta ja ollut hirveän pahoillaan. Sanonut että oon tärkeintä hänen elämässään. Hänellä on tapana murjottaa välillä.

Lähdimme viime viikonlopuksi mökkeilemään. Ensimmäisenä aamuna puolisoni hermostui kun pyysin kolme kertaa päästämään koiran ulkoa sisään. Hän sanoi minulle, että vihaa minua, että oon hirveä ihminen ja vihaa minua. En oikein tiennyt mitä tehdä, niin touhuilin päivän koirien kanssa ulkona. Kävin kyselemässä häntä pari kertaa ulos mukaan touhuamaan, mutta ei halunnut. Käski olla hiljaa ja mennä pois ja makasi sängyssä telkkarin edessä. Iltapäivällä tuli ulos ja alkoi jo vähän jutella. Yritin saada häntä nauramaan ja höpötin kaikenlaista. Sitten olin vähän kauempana koiran kanssa ja hän soitti varoittaakseen metsästäjistä. Laskin leikkiä ja sanoin, että "määpä tykkään susta kovasti" ja hän vastasi, että "minä et tykkää sinusta yhtään". Mun sisälle laskeutui paniikin ja ahdistuksen sijaan suru ja päättäväisyys, että ei mun tarvitse tätä kuunnella. Menin takaisin mökille ja sanoin puolisolleni, ettei hänen tarvitse olla minun kanssani kun kerran vihaa ja ei tykkää yhtään. Hän oli samaa mieltä. Sinnittelin illan mökillä, soitin kahdelle ystävälleni, joille itkin asiaa. Mieheni ei juonut pisaraakaan alkoholia, itse join illalla yksin saunassa pari siideriä ja lasin hehkuviiniä päälle. Olin hiukan humalassa, tarkoituksella. Ajattelin että selviän siten, että se turruttaa. Ennen nukahtamista sanoimme toisillemme julmia ja loukkaavia asioita. Nukuin lattialla koirien kanssa.

Aamulla kysyin mitä nyt tapahtuu, ja mies sanoi, että sää voit lähteä, hän jää pariksi päiväksi. Ja totesi, että oon hirveä ihminen ja oksettaa katsoa minua. Keräsin tavarani ja lähdin. Mies tuli isänsä kyydillä muutaman tunnin päästä, ja ennen hänen tuloaan pakenin vanhemmilleni kylään muutamaksi tunniksi. Ahdisti ajatus, että sama haukkuminen jatkuu. No mies oli lähtenyt baariin kavereidensa kanssa ja tuli aamuneljältä kotiin. Seuraavana päivänä hän oli tyrmistynyt kun en halunnut häntä sohvalta sänkyymme. Ihmetteli että eikö sitä saada poikien kanssa ulkona käydä.

Olen ihan jumissa. Me ollaan jumissa. Hän myöntää tehneensä väärin, sanoneensa väärin. Murjotus meni hänellä kuulemma liian pitkälle. Mutta kuulema ison virheen tein minä, joka soitin ystävälleni. Että mustamaalasin häntä, ja tällaisesta asiasta ei saa kesken tilanteen mennä puhumaan mitään. Itselleni se tilanne oli kauhea kaaos, en tiennyt onko se loppumassa lainkaan, tai milloin. En soittanut mustamaalatakseni häntä, en ainakaan tietoisesti. Soitin koska minulla oli hätä.

Minusta tuntuu, kuin mies ei ottaisi oikeasti vastuuta tekemästään. Kuulemma molemmat osallistuimme, myös minä. No se on totta, sitten illalla puhuin todella rumasti. Mutta sitä ennen oli pitkä päivä aikaa, ja olin koko päivän toiveikas että mies siitä tokenisi. Mies sanoo, että hänen olisi pitänyt sanoa olevansa minulle vihainen, ei vihaavansa minua. Että se vaan meni yli. Eilen hän sanoi, että minun olisi pitänyt lähteä heti aamusta, niin hän olisi saanut opetuksen. Ja vaikka tulla sitten takaisin. En oikein uskonut korviani.

Olen ehdottanut ammattiapua, että menisimme keskustelemaan perheasiain neuvottelukeskukseen. Varasin jo ajankin. Mies suhtautui erittäin negatiivisesti, mutta en ole luopunut toivosta että hän lähtisi sinne kuitenkin. Hän sanoo, että tekee mitä tahansa ettei tekisi minulle enää noin. Vähän ajattelen, että jos hän ei suostu tekemään yhtään mitään, vaan tahtoo vain jatkaa kuten ennenkin, en varmaan itse pysty. Tai siis minun ei pitäisi tehdä sitä vaan lähteä.

Minusta tuntuu, että taas on vedetty pohja pois kaikelta. Että en voi luottaa. Että en ymmärrä, miten hän pystyy toimimaan noin. Jatkamaan koko päivä, koko yön, koko seuraavan päivän ja lähtemään kavereidensa kanssa baareilemaan. Ja seuraavana päivänä sitten sanoa, että ei hän tarkoittanut. En pysty ymmärtämään. Enkä tiedä mitä ajatella. Ajattelen eroa, pelottaa yksin jääminen. Jäänkö yksin? Olen 32-vuotias. Jäänkö lapsettomaksi jos nyt lähden?

Ja voisiko tätä korjata? Kannattaisiko tätä korjata? Rakkautta on molemmilta puolin kovasti. Emme kumpikaan tahtoisi heittää yhdessä rakennettua hukkaan. Sanokaa te miehet, pystyttekö ymmärtämään mieheni käytöstä? Ja voisiko tuollainen käytös jäädä pois, jos hän tosissaan niin tahtoo?