Toinen avioliitto tullut tiensä päähän.
Ensimmäinen oli melkein teinirakkaus, siinä tehtiin lapset, perustettiin koti, kasvatettiin lapset aikuisiksi ja sitten huomattiin, ettei olekaan enää mitään syytä jatkaa. Oltiin vielä viisikymppisiä, joten molemmat halusivat vielä katsoa, mitä elämä antaisi.
Pari vuotta 1. erosta tapasin naisen, johon ihastuin, hullaannnuuin, rakastuin.
Uskoin, että tämä ihminen on minua varten syntynyt ja minä häntä. pian muutettiin yhteen, jätettiin taakse kaikki ja aloitettiin yhteinen elämä. Naimisiin aika nopeasti.
Alusta saakka kuitenkin huonoja merkkejä ilmassa. Erilaiset maailmankatsomukset, erilainen poliitttinen tausta. Erilaisia tapoja ja harrastuksia. Mutta rakkaus peitti kaikki varoitusmerkit. Uskoin, että kasvamme yhteen.
Vuosien mittaan huomasin, että tämä yhteenkasvaminen olisi vaatinut minun muuttumistani eri ihmiseksi, mitä olen. Minun olisi pitänyt muuttua, luopua minulle tärkeistä asioista. Muuttua hänen toiveidensa mukaiseksi. Hän oli jo valmis ja oikeassa, hänen ei tarvinnut tulla vastaan.
Pitkään yritin. Pidin paljon ahdistusta sisälläni. En halunnut riidellä. Nyt sitten kun olen ollut hiljainen myötäilijä, sekään ei riitä. Vaimo haluaa erota, vaikka kaikki näennäisen hyvin. Ilmoitus eroamisesta oli ensin shokki. tai paremminkin se, että vaimo käytti erouhkausta kiristyskeinona. Hän on taloudellisesti meistä vahvemmilla. Yhteistä omaisuutta ei ole. Avioehdolla varmistettuna.
Pari kuukautta sitten laitettiin sitten ero ykkönen maistraattiin, minun lopullisesta aloitteestani. Helppoahan tämä ei ole. Tunteet yrittävät hyvien muistojen myötä vielä nostaa päätän silloin tällöin.
Mutta kaiken kaikkiaan. Helpotus, kun vihdoinn pääsen omaan asuntoon, kotiiini, missä saan olla täysin oma itseni. Miksi hakata loppuelämä päätä seinään, kun ei onnistu.
Mieluummin yksin, kuin löysässä hirressä voimakkaan ihmisen komentelua ja kontrollointia sietämässä?
Mikä parasta, rakkaus on lähtenyt minustakin. En tunne tuota ihmistä kohtaa enää mitään. Sääliä ehkä hänen pärjäämisestään, kun kohtaa sinkkuarjen.
Ensimmäinen oli melkein teinirakkaus, siinä tehtiin lapset, perustettiin koti, kasvatettiin lapset aikuisiksi ja sitten huomattiin, ettei olekaan enää mitään syytä jatkaa. Oltiin vielä viisikymppisiä, joten molemmat halusivat vielä katsoa, mitä elämä antaisi.
Pari vuotta 1. erosta tapasin naisen, johon ihastuin, hullaannnuuin, rakastuin.
Uskoin, että tämä ihminen on minua varten syntynyt ja minä häntä. pian muutettiin yhteen, jätettiin taakse kaikki ja aloitettiin yhteinen elämä. Naimisiin aika nopeasti.
Alusta saakka kuitenkin huonoja merkkejä ilmassa. Erilaiset maailmankatsomukset, erilainen poliitttinen tausta. Erilaisia tapoja ja harrastuksia. Mutta rakkaus peitti kaikki varoitusmerkit. Uskoin, että kasvamme yhteen.
Vuosien mittaan huomasin, että tämä yhteenkasvaminen olisi vaatinut minun muuttumistani eri ihmiseksi, mitä olen. Minun olisi pitänyt muuttua, luopua minulle tärkeistä asioista. Muuttua hänen toiveidensa mukaiseksi. Hän oli jo valmis ja oikeassa, hänen ei tarvinnut tulla vastaan.
Pitkään yritin. Pidin paljon ahdistusta sisälläni. En halunnut riidellä. Nyt sitten kun olen ollut hiljainen myötäilijä, sekään ei riitä. Vaimo haluaa erota, vaikka kaikki näennäisen hyvin. Ilmoitus eroamisesta oli ensin shokki. tai paremminkin se, että vaimo käytti erouhkausta kiristyskeinona. Hän on taloudellisesti meistä vahvemmilla. Yhteistä omaisuutta ei ole. Avioehdolla varmistettuna.
Pari kuukautta sitten laitettiin sitten ero ykkönen maistraattiin, minun lopullisesta aloitteestani. Helppoahan tämä ei ole. Tunteet yrittävät hyvien muistojen myötä vielä nostaa päätän silloin tällöin.
Mutta kaiken kaikkiaan. Helpotus, kun vihdoinn pääsen omaan asuntoon, kotiiini, missä saan olla täysin oma itseni. Miksi hakata loppuelämä päätä seinään, kun ei onnistu.
Mieluummin yksin, kuin löysässä hirressä voimakkaan ihmisen komentelua ja kontrollointia sietämässä?
Mikä parasta, rakkaus on lähtenyt minustakin. En tunne tuota ihmistä kohtaa enää mitään. Sääliä ehkä hänen pärjäämisestään, kun kohtaa sinkkuarjen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Sääliä hänen pärjäämisestään? Voimakkaan määrätietoisen aikuisen naisen?!
Kateutta ja katkeruutta ennemminkin. Se huokuu koko vuodatuksestasi.
Eipä aikaakaan niin istut taas jonkun itseäsi vahvemman naisen saksissa. Sano mun sanoneen.
Älä jauha paskaa. Mitä ihmeen kateutta? Rahastako? Ei tässä nyt ihan PA itsekään olla. Ja katekeruutta? Mistä ihmeestä? Paljon kuitenkin annettiin ja saatiin. Mutta loppuelämän kumppanuutta ei syntynyt. sanon sun sanoneen: Että olit väärässä.
Surullista lukea näitä. Viidenkymmenen on aikuinen ihminen, jonka ei tulisi vohkailla uusien rakkauksien kanssa. Olen kateellinen kaikille ystävilleni, joiden liitto on pysynyt kasassa.
Minä olen maksanut mieheni hullaantumisen, ihastumisen ja rakastumisen monen menetyksen muodossa. Itsellenikin olen joskus ihastunut, mutten koskaan ole asettanut (katoavia) tunteitani etusijalle. Miehelläni on uutta liittoa takana nyt muutama vuosi. Näin heti alkuun, että nainen on itsekäs, koppava ja määräilevä, mutta hän piti sitä vain ilkeilynä. Miten ihmeessä miehet menevät haplaan naisista, jotka päämääriinsä pyrkiessään ovat varsinaisia kuningattaria ja pesservissereitä? Tämäkin nainen on saanut aivan kaiken mitä mieheni on voinut antaa (ottaa minulta pois). Miksi ihmeessä luonto tekee miehestä niin sokean!
Sinun mielestä siis pitäisi 5-kymppisenä kuolla pystyyn, eikä missään tapauksessa kuunnella omia tunteitaan? Kitkutella ja kärsiä, kunhan vain saa liiton kestämään? No kaikenlaista. Minusta se on päinvastoin. Viimeistään viisikymppisenä pitäisi alkaa olemaan terveesti itsekäs. Huomioida puolisoa tietysti kyllä, mutta MYÖS itseään. Ennen kaikkea, ellei saa kumppaniltaan rakkautta, läheisyys yms. on tipotiessään, kumppanista lähinnä riesaa ja harmia, niin ehdottomasti kannattaa erota.
Miehesi lähti toisen matkaan. Miksi hemmetissä mietit hänen nykyistä vaimoaan! Vai että mies meni halpaan. Pah. Se on vain hänen asiansa, etkä tiedä yhtään millainen liitto hänellä on. Missä on muuten sinun ylpeys ja omanarvon tunto? Aika raastavaa jäädä jumittamaan menneeseen. Opettele elämään omaa elämääsi ja tee siitä itsesi näköinen, mukava.
Kirjoitat niin naulan kantaan !!!
Edellinen kirjoittaja ei pääse elämässään eteenpäin, koska on jäänyt rypemään miehen aiheuttamassa pahassa olossa. Kyllä: nimenomana MIES on pahan olon aiheuttanut, vaikka kirjoittaja ei sitä kykene myöntämään - vaan on jälleen kerran nainen, jonka miehen on vieras vosu suurinpiirtein vierestä kaapannut mukaansa ja jollain ihme taikavoimilla hallitsee nyt tätä. Viimeinen lause "Miksi ihmeessä luonto tekee miehestä niin sokean" on aivan "huippu"! Mies tuntuu olevan täysin vastuusta vapaa olento, kun "luonto" tekee hänestä sellaisen kuin on - ja sitten vieraan vosun pitäisi käyttää harkintaa toisenkin puolesta?! Mistä sitäkään tietää, mitä kaikkea puppua mies on uudelle saaliille supatellut avioliittonsa tilasta - mutta ehei, vieras nainen on se ilmestyskirjan peto ja mies vain syntynyt olemaan heikko ja vietävissä oleva... Voi veljet, mitä shittiä!
Aivan totta! Millä vuosisadalla nimimerkki: "niin nähtyä
4.10.2014 10:23" mahtaa elää? Vai pitäisi 50-vuotiaiden alkaa lopettaa elämä ja alkaa odottaa omaa kuolemaa. Niin monet suhteet päättyvät tuossa ikävaiheessa, kun on saatu velat maksettua ja lapset lentäneet maailmalle. Tämän päivän 50-vuotiaat ovat ihan toisenlaisia, kuin 60-70 luvulla. Sitä paitsi aloittaja kertoi eronneensa sovussa ensimmäisestä vaimostaan ja sen jälkeen yrittäneensä uutta suhdetta, jonka totesi epäonnistuneen. Jos hän nyt kokee eron järkevänä, en käsitä mitä moitittavaa siinä on? Jos pettymystään täällä purkaa, ehkä tuokin avaus tänne mahtuu. Itse olin ymmärtävinäni, että viestin sanoma oli, ettei vanhempien ihmisten ole helppo löytää yhteistä säveltä kestävään ja toimivaan parisuhteeseen.
Voi voi. Jos kirjoituksenne (nuo kaikki kolme) ei tihkuisi niin vihaa, raivoa ja epätoivoa, niin voisin vaikka uskoa ajatukseenne. Vaan en mitään sellaita löydä. Vaikutatte reuhkaavilta ja tosielämässä älämölöä itsestänne pitäviltä juopoilta. Ekä jotakin voi kiinnostaa, mutta minua ei.
Mutta ihan mitä tahansa voitte tehdä elämällenne, jos kykenette olemaan aiheuttamatta pahaa omien lapsienne tai muiden läheistenne elämään.
"Miksi hakata loppuelämä päätä seinään, kun ei onnistu."
Juuri näin. Elämä valuu hukkaan.
Niinpä, ei se elämä kakkosten ja kolmosten kanssa aina ole ruusuilla tanssimista. Monelle vaan nuo toiset ja jopa kolmannetkin erot on mahdottomuus, kun ensimmäinen ero jo tullut niin kalliiksi. Ja vaikea on ulkopuolisillekin tunnustaa, että uusi suhde ei lopulta ollutkaan kuin hetken ihastus.