Olimme jo luovuttaa..

Olen vuosia lukenut eri palstoilta muiden tarinoita, hakenut niistä tietoa ja toivoa omaan tilanteeseeni. Nyt haluan kertoa tarinamme, sillä olimme jo luovuttaa.
Olemme molemmat 31-vuotiaita ja perusterveitä.
Toive lapsesta on ollut jo 5 vuotta. Syytä lapsettomuuteemme ei tiedetä, eli olemme siinä lääketieteellisesti hankalimmassa tilanteessa. Molemmat on tutkittu perinpohjin, kaiken pitäisi olla kunnossa. Tämänkin takia haluan kertoa tarinamme, sillä itse foorumeita lukeneena en juuri kaltaisteni tarinoihin törmännyt, useimmilla taustalla on ollut jokin lapsettomuuden selittävä tekiä,mm. endometrioosia, monirakkulaisia munasarjoja tai jokin muu tekijä. Mutta itse hakemalla hain tällaista tarinaa tuomaan toivoa ja jaksamista yrittää vielä uudelleen ja uudelleen.

Takanamme on vuoden luomuyrittämisen jälkeen lukuisia imseminaatioita ja 3 IVF/icsi hoitoa, ainoa mitä hoidoissa saatiin selville, oli, että munasolut eivät hedelmöity luomusti maljalla, vaan tarvitsemme hedelmöittymiseen mikroinjektion (tämä siis selittää aiemmat luomu/inseminaatio yritykset). Tämän jälkeen munasolut hedelmöittyvät hyvin ja alkiot kehittyvät normaalisti. Pakkaseen olemme saaneet hyviä alkioita noin 3-6/hoitokerta.
Niin tuoresiirrot kuin lukuisat PASsit ovat olleet negoja. Sitten tuli päivä jota en uskonut koskaan kokevani. Olimme jo lähes menettäneet toivomme, vuosien mittaan olimme valmentautuneet myös sijaisvanhemmiksi ja viimeisimmän pakkassiirron jälkeen alkioita on pakkasessa enää yksi. Tämän yhden siirron jälkeen olisimme todennäköisesti luovuttaneet ja valinneet sijaisvanhemmuuden ja adoptio prosessin.
Kaksi ensimmäistä hoitoa kävimme julkisella puolella ja kolmannella vaihdoimme yksityiselle puolelle, sillä hoidot julkisella olisi edenneet samalla kaavalla ja samoilla lääkkeillä kuin edelliset. Yksityiselle siirtyminen ja hoitojen uudelleen suunnittelu toi valtavasti toivoa. Meille tehtiin paljon tutkimuksia, joita olisi pitänyt tehdä jo julkisella. Hoidon aikana kokeiltiin useita eri lääkkeitä aina kohdun limakalvonraapaisuun, alkionkuoren avaukseen ja alkioliimaan. Pettymykset olivat aina valtavia. Lääkärimme oli silti aina toiveikas ja rohkaisi vielä neljänteen hoitoon. En vaan tiedä olisinko enää henkisesti jaksanut. Kaikki nämä 5 vuoden pettymykset, surut ja tuskat, ahdistus ja asiasta sulkeutuminen on purkautunut viime päivinä.

Kyllä, olen raskaana. Elämäni ensimmäisen kerran.

Vaikka kaikki on aivan alussa, olen onnellinen siitä tiedosta että voin ylipäätään raskautua. Tämä antaa niiiiiin paljon toivoa jatkaa yrittämistä, vaikka jotain ikävää tapahtuisi.
Tällä hetkellä suurinpana tunteena on pelko. Vaikka raskaus etenisi toivotulla tavalla, en tiedä pystynkö siitä nauttimaan. Pelko lapsen menettämisestä on suuri. Myös pelko lapsen terveydestä. Olen vuosien aikana syönyt/piikittänyt/sumuttanut valtavat määrät lääkkeitä kehooni. Tälläkin hetkellä käytän kortisonia, kilpparilääkitystä, estradot laastaria, zumenon tabletteja ja lugesteroneja. Lisäksi kiinnittymisen aikoihin pistin gonapeptyl piikin. Aikaisemmin en osannut näistä huolestua, nyt lääkkeiden vaikutus lapsen terveyteen pelottaa.

Haluan antaa tarinallamme voimia ja toivoa, sen menettäneille.