Onko kenelläkään tullut uskonasioista tai uskontoon liittyvistä asioista riitaa parisuhteessa? Erityisesti haluaisin kuulla kokemuksia ihmisiltä, joiden parisuhteessa toinen kuuluu kirkkoon ja toinen ei.
Itse en kuulu kirkkoon, mutta avomieheni kuuluu. Tähän mennessä tuosta ei ole tullut ongelmia, koska mieheni ei ole erityisen uskovainen, lähinnä ns. tapakristitty. Nyt olemme kuitenkin suunnitelleet viettävämme joulun miehen vanhempien luona, ja mieheni haluaisi, että menisimme muun perheen kanssa joulukirkkoon. Käsittääkseni miehen perhekään ei ole erityisen uskonnollinen, mutta joulukirkko on heidän perinteensä. Tai sitten ovatkin uskonnollisia, ehkä en vaan ole huomannut...
Itse en innostunut joulukirkkoon menosta ja sanoin sen miehelleni, joka ei ymmärtänyt ollenkaan kantaani. Hän vain jankutti, että "kyllä meidän täytyy mennä, muutkin menevät". Olen valmis joustamaan ja menemään kirkkoon, mutta toivoisin mieheni ymmärtävän, että se ei ole minulle mieluisaa. Hänenhän on helppo mennä tapakristittynä kirkkoon ja ladella läpi rukoukset ja uskontunnustukset, mutta itse en luonnollisestikaan niitä lausu, kun en kerran ole uskossa. Koko tilaisuudella ei ole minulle mitään merkitystä.
Joka tapauksessa olen siis ajatellut lähteä mukaan kirkkoon, jotta en loukkaa miehen perhettä ja miestäni (ja heidän mahdollista uskoaan). Toivottavasti eivät loukkaannu siitä, että en risti käsiäni rukouksien aikana enkä laula virsiä. Kaikki ovat kuitenkin tietoisia siitä, etten kuulu kirkkoon.
Niin, tämä yksi joulukirkko on tietysti loppujen lopuksi pikkujuttu. Lähinnä tässä mietin sitä, tuleeko suhteessa myöhemmin riitoja liittyen uskontoon. Esimerkiksi jos joskus saamme lapsia, niin pelkään tulevan riitaa siitä, kastetaanko lapset vai ei... Kertokaa siis kokemuksianne vastaavasta tilanteesta!
Itse en kuulu kirkkoon, mutta avomieheni kuuluu. Tähän mennessä tuosta ei ole tullut ongelmia, koska mieheni ei ole erityisen uskovainen, lähinnä ns. tapakristitty. Nyt olemme kuitenkin suunnitelleet viettävämme joulun miehen vanhempien luona, ja mieheni haluaisi, että menisimme muun perheen kanssa joulukirkkoon. Käsittääkseni miehen perhekään ei ole erityisen uskonnollinen, mutta joulukirkko on heidän perinteensä. Tai sitten ovatkin uskonnollisia, ehkä en vaan ole huomannut...
Itse en innostunut joulukirkkoon menosta ja sanoin sen miehelleni, joka ei ymmärtänyt ollenkaan kantaani. Hän vain jankutti, että "kyllä meidän täytyy mennä, muutkin menevät". Olen valmis joustamaan ja menemään kirkkoon, mutta toivoisin mieheni ymmärtävän, että se ei ole minulle mieluisaa. Hänenhän on helppo mennä tapakristittynä kirkkoon ja ladella läpi rukoukset ja uskontunnustukset, mutta itse en luonnollisestikaan niitä lausu, kun en kerran ole uskossa. Koko tilaisuudella ei ole minulle mitään merkitystä.
Joka tapauksessa olen siis ajatellut lähteä mukaan kirkkoon, jotta en loukkaa miehen perhettä ja miestäni (ja heidän mahdollista uskoaan). Toivottavasti eivät loukkaannu siitä, että en risti käsiäni rukouksien aikana enkä laula virsiä. Kaikki ovat kuitenkin tietoisia siitä, etten kuulu kirkkoon.
Niin, tämä yksi joulukirkko on tietysti loppujen lopuksi pikkujuttu. Lähinnä tässä mietin sitä, tuleeko suhteessa myöhemmin riitoja liittyen uskontoon. Esimerkiksi jos joskus saamme lapsia, niin pelkään tulevan riitaa siitä, kastetaanko lapset vai ei... Kertokaa siis kokemuksianne vastaavasta tilanteesta!
Vastaukset 28
Vanhimmat
Nostaisin kissan pöydälle ja keskustelisin asiat selviksi ennen mahdollisten lasten tekemistä.
Minulla oli vastaavan tyyppinen tilanne edellisessä avioliitossani. Minä en edes kuulu kirkkoon ja olen ateisti. Ex-vaimoni on uskossa. Hirveästi emme jutelleet uskonasioista, kun ne suhteen alkupuolella juteltiin selviksi. Joulut vietimme joko erillään, kumpikin oman sukunsa kanssa, tai sitten kotonamme kahdestaan. Tiedän, etten olisi kestänyt vaimoni suvun jouluperinteitä. Vaimoni taas ei halunnut sukujoulua, johon ei kuulunut esim. jouluevankeliumin lukeminen.
Suomi on vielä niin kristitty maa, että täällä lähes väkisin joutuu joskus käymään kirkossa. Suurin osa häistä ja hautajaisista alkaa kirkossa. Yritä ottaa tuo joulukirkko samalta kannalta kuin ottaisit kaverisi häät. Ole mukana, muttei sinua voida pakottaa mukaan riitteihin.
Voit ajatella asiaa myös siltä kannalta, että entä jos miehesi tunnustaisi jotain tuntematonta uskontoa. Luultavasti silloin osallistuisit kohteliaisuuden vuoksi joihinkin tapahtumiin, muttei henkesi kuitenkaan niissä olisi mukana.
Lasten kastamisesta tuskin tulee riitaa. Jos vanhemmat eivät muuta sovi, lapset seuraavat lain mukaan äitinsä uskontoa. Eli käytännössä sinä päätät, kastetaanko heidät vai ei.
Kiitos kirjoituksestasi! Nyt tuntuu, että annoin liian suuret mittasuhteet koko joulukirkolle. Olenhan tosiaan ennenkin ollut mukana kirkollisissa toimituksissa (häissä, hautajaisissa jne.) ja hyvin olen selvinnyt ottamatta osaa riitteihin. Ehkäpä tässä tapauksessa minua askarrutti se, miten miehen perhe suhtautuu minuun. Mutta kyllähän he tietävät, etten kuulu kirkkoon, joten tuskinpa ihmettelevät sitä, etten osallistu riitteihin.
Helpotti myös se, mitä kirjoitit lasten kastamisesta. Muutenkin luulen, ettei uskonnosta tule meidän kohdallamme mitään suurta ongelmaa, koska mieheni tosiaan on "vain" tapakristitty. Toivon vaan, että hän ymmärtää, että minä en halua muuttua tapakristityksi, joka piipahtaa varmuuden vuoksi aina joskus jumalanpalveluksessa, koska "se on tapana". No, ei hän ainakaan ole koskaan ehdottanut minulle kirkkoon liittymistä. Eikä ole koskaan paheksunut kirkkoon kuulumattomuuttani, kun olemme uskonnosta puhuneet.
Joo, antaisin kumppanin mennä sukunsa kanssa kirkkoon jos haluaa. Mutta itse en tee kenenkään mieliksi mitään jos ei kiinnosta. Miks tarvii olla kuin "Dalttonin veljekset" yhdessä joka paikassa?
Me ollaan oltu yhdessä todella kauan, emmekä käy edes toistemme suku juhlissa tai hautajaisissa.
Suku "peijaiset" ei kiinnosta meitä molempiakaan pahemmin. Kumpikin hoitaa vaan oman sukunsa edustuksen.
Sukua, oli se oma tai toisen, kannatta välttää
parhaansa mukaan. Harmia niistä vaan on! Jos mielistely linjalle lähtee, niin loppuahan siitä ei tuu.
Tällaisissa "ei mun tartte" suhteissa vaan tuppaa käymään niin, että kumpainenkin sitten mököttää omiaan ja sänkyosastokin viilenee. Sitten jompikumpi kyllästyy ja lähtee.
Ei olla kyllästytty 16- vuoteen mennessä.
Toisissaan kiinni kulkevat kyllästyvät alle aikayksikön todennäköisemmin.
Emmekä mökötä yhdessä ollessamme vaan keskustelemme ja pidämme hauskaa. Meillä ei ole ikinä pidetty mykkäkouluja!
Sänkyosasto nyt laimenee aika ajoin kaikissa pitkissä parisuhteissa, muuta niihin seesteisiin aikoihin tottuu.
Heität lestin viinaa salaa! jos ne vielä on sua kirkkoon viemässä, niin päissään siel on mukavempaa ja taskumatti mukaan!
Eihän tässä mun mielestä ole uskonnosta riitaa vaan yhdestä joulunviettoon kuuluvasta perinteestä ja jos vielä sanot että puolisosi ei ole erityisen uskonnollinen. Ei kun mukaan vaan. Kait sinä joululauluja kumminkin olet ennekin laulanut. Ei kannattaisi olla kovin itsekäs, siitähän tässä on loppujen lopuksi kysymys. Huonompiakin tapoja on viettää joulua. Kannattaa harkita.
Miksi aina se joka poikkeaa valtavirrasta on itsekäs? Tai miksi joka tilanteessa täytyy nimetä se joka on itsekäs? Olen eri mieltä.
Kuten ensimmäisessä viestissäni kirjoitin, niin tämä joulukirkko on vain pikkujuttu. Se vain sai minut miettimään, saattaisiko uskonasioista tulla suurempia riitoja tulevaisuudessa. Nyt tuntuu, että tuskinpa tulee.
Ja aion tosiaan mennä mukaan kirkkoon, eihän se minulle mitään uutta ole. Mutta olenko itsekäs, kun kirkkoon kuulumattomana vierastan ajatusta jumalanpalvelukseen osallistumisesta? Minusta miehen perhe ajattelee itsekkäästi, kun eivät edes tiedustelleet, onko joulukirkkoon osallistuminen minulle ok. He tietävät vain sen, että en kuulu kirkkoon. Sen sijaan sitä, millainen elämänkatsomus ja vakaumus minulla on, he eivät tiedä. Tuskin heitäkään kiinnostaisi osallistua esimerkiksi jehovantodistajien tai jonkun muun lahkon uskontoimitukseen.
No, minä olen tottunut siihen, että luterilaisten (tapa)uskovaisten (erityisesti pikkukaupungissa asuvien) on vaikea ymmärtää sitä, että on ihmisiä, jotka eivät kuulu kirkkoon edes tavan vuoksi.
Useimmat ihmiset eivät ole koskaan joutuneet ajattelemaan asioita kirkkoon kuulumattoman kannalta.
Kun lapseni syntyi niin osa tuttavistani luuli ettei lapselle voi antaa nimeä ollenkaan. muuten ihan kilttejä ihmisiä, mutta eivät olleet koskaan joutuneet miettimään, että on muitakin kuin ev.lut ihmisiä.
Oleellista ei tosiaankaan ole se mihin menee mukaan vaan se miten osallistuu. Jos osallistut niin noudata kohteliaisuutta sitä väkeä kohtaan kenen tuilaiuudessa olet. So. älä protestoi käytökselläsi sillä tilanne on heille arvokas. Nouse seisomaan silloin kun muutkin. Käsiä ei tarvitse ristiä eikä rukouksia lukea eikä edes virsiä laulaa (paitsi jos haluat).
Olleellista on myös, että muiden pitää hyväksyä sinun tapasi osallistua jos kerran ovat sinut sinne halunneet. Elleivät he hyväksy sitä ettet osallistu tunnustuksiin niin silloin ilmoita jääväsi pois ko tilaisuudesta.
Siis niin kaikenlainen protestointi kuin kaikenlainen tuputtaminenkin puolin ja toisin on asiatonta käytöntä.
Jos teistä toinen kuuluu kirkkoon ja toinen ei niin olisi hyvä ennen lasten tekoa keskustella miten lapsille annetaan nimi ja miten juhlitaan nimenantoa. Jos lapsi ei kuulu kirkkoon on hänelle annettava mahdollisuus päättää kasteesta ja rippikoulusta sitten kun hän on ripillepääsyiässä.
Samoin koulussa hänen on annettava valita itse haluaako uskonnonopetukseen vai elämänkatsomustiedon opetukseen. Sen voi päättää kai nykyään vuosittain.
Voi olla muitakin tapoja ja mielipiteitä. Tämä oli vain yksi malli. Sitä olen elämässäni noudattanut. Tosin en ole koskaan ole ollut naimisissa muuta kuin toisen ateistin kanssa. Itse olen alunperin kastettu ja ripillekin päässyt, mutta erosin kirkosta jo ennen täysi-ikäisyyttä (huoltajan kirjallisella luvalla).
Ellei kirkollisia juhlia ole eli lapset eivät kuulu kirkkoon niin kannattaa harkita nimijuhlia,"nimikummeja" aikuistumisriittejä ym.
Elämä voi myös loppua. Olisi hyvä saattaa lähimpiensä tietoon miten heidän kohdallasi pitäisi siinä tilanteessa toimia. Heillä kun on varmasti paljon muutenkin tuntemista ja ajattelemista siinä tilanteessa. Ja kirkkoon kuulumattoman läheisiä ei kirkko siinä tilanteessa voi auttaa kuin korkeintaan tavalla joka loukkaa sinun katsomuksiasi.
Juuri noinhan se on, että ei huomata, että on muitakin kuin ev.lut ihmisiä. Aika huvittava tuo esimerkki lapsesi nimestä! Itse kun olen kertonut kirkkoon kuulumattomuudestani, saan usein vastaukseksi kauhistuneen "mutta sittenhän et saa kirkkohäitä" -kommentin. Siihen sitten vaan totean, että minä en tarvitse mitään kirkollista seremoniaa ja puitteita mennäkseni naimisiin. Avioliitto itsessään on paljon tärkeämpi asia kuin se, missä vihkiminen tapahtuu. Ja saahan siviilivihkimisestäkin hienon juhlan, jos haluaa. Tosin mikään "päivä prinsessana" ei ole koskaan ollut minun suuri haaveeni.
Tottakai käyttäydyn kohteliaasti kirkossa, enkä aio mitenkään protestoida. Eli tosiaan nousen seisomaan siinä kuin muutkin. Ainoastaan jätän käteni ristimättä ja virret veisaamatta sekä tietysti uskontunnustuksen jätän latelematta (mutta nousen siis seisomaan). Eli vaikka miehelleni ilmaisinkin, että kirkonmenot eivät minua kiinnosta, niin en sano sitä mieheni perheelle enkä ilmaise käytökselläni.
Lasten kasvatuksesta puhumme varmasti sitten, kun se tulee ajankohtaiseksi. Itse olen ajatellut, että en mahdollisia tulevia lapsiani kirkkoon liittäisi (eli ei kastetta), vaan antaisin heidän itse päättää, mihin uskovat/eivät usko ja haluavatko myöhemmin liittyä kirkkoon. Mutta täytyy ottaa huomioon myös mieheni mielipide. Onneksi meillä on paljon aikaa puhua asiasta, sillä lapset eivät ihan vielä ole ajankohtainen asia.
Eihän kukaan pidä kaikesta, mikä liittyy kumppanin perheeseen ja sukutilaisuuksiin. Suhteen tietyssä vaiheessa semmoisia asioita on kuitenkin hyvä kestää, ellei täysin halua eristäytyä toisen perheestä.
Kirjoituksistasi ei näy, että jotenkin inhoaisit luterilaista kristinuskoa, tai että sinulla olisi jotain voimakkaasti periaatteellista sitä vastaan. Se ei vain ole sinun juttusi. Toisten juttuihin on kuitenkin joskus hyvä tutustua. Pidä itseäsi vaikka ulkopuolisena tarkkailijana, jos se tuntuu helpommalta. Et sinä näihin rituaaleihin varmasti häiritsevän usein joudu osallistumaan.
Ja luterilaisessa jumalanpalveluksessa sinun ei odoteta tekevän yhtään mitään. Voit vain istua ja ihmetellä. Ja ensi joulun voitte viettää sitten sinun perheesi kanssa ja/tai sinun tavallasi.
Pakana olen minäkin, mutta pidän eri uskontoihin liittyviä asioita jo pelkästään sosiaaliantropologisessa mielessä kiinnostavina, ja koen että niihin tutustuminen avartaa maailmankuvaani. Koeta sinäkin avartua hieman.
Juu, eri uskontoihin tutustuminen on mielenkiintoista. Luterilaisiin menoihin vaan olen tutustunut niin monta kertaa, että niissä ei ole enää mitään uutta ihmeteltävää. Eli mitään avartumista tässä ei nyt tarvita. En inhoa uskontoja, mutta en myöskään ole uskossa, joten jumalanpalvelus on minulle täysin merkityksetön. Ja tavallaan kirkkoon meno on kuitenkin aatteideni vastaista.
Tässä ei nyt kuitenkaan ole kyse siitä, menenkö kirkkoon vai en tai mitä mieltä olen luterilaisista riiteistä. Lähinnä ihmettelen, eikö miehelleni (tai hänen perheelleen) tosiaan tullut mieleenkään kysäistä minulta, että haluanko tulla kirkkoon. Toivoisin siis mieheni ymmärtävän minun näkemyksiäni ja ottavan ne huomioon. Tämä joulukirkko on todellakin pikkujuttu, mutta jos tulee jokin isompi asia (kuten kastetaanko lapset vai ei), niin toivon mieheni kunnioittavan minun näkemyksiäni samoin kuin minä kunnioitan hänen näkemyksiään.
Ensimmäisessä viestissä yritin siis ajaa takaa sitä, että jos mieheni ei tajua ottaa minun aatteitani huomioon pienessäkään asiassa, niin tajuaako hän tehdä sitä suurempien asioiden kohdalla.
Itse en edes tiedä uskonko vai enkö, mutta mieheni on enemmänkin eteisti ja joskus kallistuu satanistisiinkin ajatusmalleihin. itse en voisi moisesta suuntauksesta vähempää välittää, minusta se on aika sairasta, mutta emme ole antaneet sen tulla väliimme. mietityttää tosin itseäkin, miten käy tulevaisuudessa jos saamme lapsia, esim. kastajaisten kanssa....
Kyllähän niistä riitaa voi tulla niinkuin mistä tahansa muusta asiasta. Hyvä olis jutella jo aikaisemmin esim.lapsista kasteesta, avioliitosta, kirkossakäynnistä etc, jos meinaa hyntyyt yhteen pistää.
Hyvä on tietenkin kunnioitaa toinen toistensa vakaumusta. Mutta on hyvä ymmärtääkin sitä, miten toinen ajattelee. Osaa ottaa huomioon, eikä tule sitten jostain asiasta paha mieli.
Joskus saattaa olla niinkin, että toinen (kuten avomiehesi)on tapakristitty ja kuuluu kirkkoon ja sitten toinen ei kuulu kirkkoon, mutta on silti uskovainen.
Mielestäni voi kunnioittaa toisen toiveitakin siihen rajaan, kun kokee sen mahdolliseksi.
Kyllä uskonasioista voidaan jutella siinä missä muistakin asioista. Eivät ne sen ihmeellisimpiä ole.
Kaste kysymys on kyllä kinkkinen juttu, sillä eri uskontokunnissa toiset painottavat lapsikastetta ja toiset lasten siunaamista ja sitten myöhemmin aikuiskastetta. Se vaatii yhteistä paneutumista kyseiseen asiaan ja juttelua.
Itse asun "pakana-miehen" kanssa ja minä olen talouden tapakristitty. Nyt taas kun joulu alkaa lähestyä, aiheuttaa se jonkinlaista polemiikkiä meidänkin kotona.
Oman uskonnollisen vakaumukseni määrittelisin niin, että olen saanut luterilaisen kasvatuksen, mutten käy kirkossa juurikaan kuin jouluisin/häissä/hautajaisissa tms., rukoilen vain äärimmäisessä hädässä jos silloinkaan enkä aiemmin ole edes törmännyt moiseen asiaan, että toisen kirkkoon kuulumattomuus voisi haitata elämää. Nyt kuitenkin mieheni kanssa tilanne on se, että hän on kotoisin aika tavalla vanhoillisluterilaisesta perheestä (etenkin äiti) ja on muutama vuosi sitten eronnut kirkosta.
Rakastan miestäni aivan mahdottomasti, olemme todella onnellisia - tällöin haluaa kauniita ja ihania kokemuksia jakaa toisen kanssa. Suhteemme on alkanut viime uudelta vuodelta joten joulusta meillä ei ole vielä kokemusta. Itselläni esim. joulun aikaan kauneimpien joululaulujen laulaminen kirkossa on lähes itkettävän ihana ja tunnelmallinen kokemus, samoin kuin aaton joulukirkko. Joulua on tänä vuonna tarkoitus viettää molempien vanhempien kodeissa; en tahdo pakottaa/vaatia miestä mukaan esim. aaton joulukirkkoon, mutta se on osa perheemme joulutraditiota,hän joutuisi olemaan useita tunteja yksin jouluaattona kun muut ovat pois jne. Miten voida jakaa nämä kokemukset yhdessä? Todennäköisesti tämä menee niin, että menen yksin kauniisiin joululauluihin ja mieheni istuu jäykkänä perheeni kanssa joulukirkossa vain näyttääkseen hyvältä suvun silmissä.
Toinen asia ovat häät. Mieheni pikkusiskon häät ovat muutaman viikon päästä (kirkkohäät), sinne hän voi kuulema aivan hyvin lähteä. Hänen sukunsa ei tiedä ettei hän kuulu kirkkoon ja hän on kieltänyt sitä erityisesti äidille kertomasta, koska tämä pahottaisi varmasti mielensä. Mieheni on 30-vuotias, joten ehkä tuosta saa vähän aavistusta äidin roolista tässä. Naimisiin menosta olemme puhuneet ja niin lapselliselta kuin se kuulostaakin, haluaisin JUURI ne ihanat prinsessahäät tunnelmallisessa pikkukirkossa juuri tämän ihmisn kanssa. Nyt en kuitenkaan niitä voi saada, siviilivihkiminen ei ole sama asia prinsessahäitä haikailevalle.
Taitaa olla asiat liian hyvin kun tällaisesta tulee ongelmaa..Ihan hävettää, mutta itseä tämä vaivaa.
"...haluaisin JUURI ne ihanat prinsessahäät tunnelmallisessa pikkukirkossa juuri tämän ihmisn kanssa. Nyt en kuitenkaan niitä voi saada, siviilivihkiminen ei ole sama asia prinsessahäitä haikailevalle."
Siviilihäiden ei välttämättä tarvitse olla pelkkä koruton tilaisuus maistraatissa, vaan vihkimiseen voi sisällyttää "pakollisen kaavan" lisäksi muutakin ja sen voi järjestää muualla kuin maistraatissa ainakin joissakin kunnissa. Tai sitten voitte tehdä miehesi kanssa kompromissin, ja mennä vihille maistraatissa ja sen lisäksi mennä kirkon siunattavaksi. Kirkon siunaus on kuulemma hyvin samankaltainen tilaisuus kuin kirkkohäät, monet eivät eroa edes tajua huomata. Eli jos sinulle on tärkeää, että liittonne saa jumalan siunauksen, niin kyllä miehesi varmaan sen ymmärtää. Tai jos et niinkään kaipaa jumalan siunausta, vaan lähinnä hienot puitteet ja seremonian, niin kehittele siviilivihkimisestä mieleisesi. Eihän kirkko ole ainoa paikka, jossa voi tuntea itsensä prinsessaksi...
Onneksi kumpikaan meidän avioliitossa ei kuulu kirkkoon.. En olisi valmis lähtemään jouluna kirkkoon enkä muulloinkaan. (läheisten häät ja hautajaiset ovat asia erikseen, vaikka nekin olisi mukavampi viettää toisin) On meilläkin asioita, joista ajattelemme erilailla. Silloin pyrimme ratkaisuun, joka sopii mahdollisimman hyvin kummallekin. Usein se, jolle asia ei ole niin tärkeä yrittää joustaa enemmän. Tietysti on niinkin, etten minä ainakaan halua "pakottaa" minun makuuni, vain siksi että se olisi minulle tärkeää. Esim. häät vietettiin niin että molemmilla on hyvä olla, vaikka joissain asioissa olimme eri mieltä, mutta mitä järkeä siinä olisi ollut, että toinen joutuisi meidän yhteisenä päivänä tuntemaan olonsa vaivautuneeksi. Ja muutenkin tuntuu, että nykyisin ne häät ovat suurempi asia kuin yhteinen elämä..
Oli oikein mukavaa lukea tekstiäsi, josta paljastui suurista suurin pelko tulla uskovaiseksi. Olet jossakin aiemmassa elämänvaiheessa jossakin edistyksellisessä ympäristössä tullut "vakuuttuneeksi" siitä, että luterilainen tapakristillisyys on vanhanaikaista, eikä se ei ole Sinun juttusi. Tämän vuoksi olet kyllä pystynyt eroamaan kirkosta, mutta vakaumuksesi ei kuitenkaan ole vielä tarpeeksi vahva. Et pysty luonnollisen vapaasti menemään tapakristillisiin luterilaisiin tilaisuuksiin, vaan ne aiheuttavat Sinulle suurta pelkoa ja ahdistusta. Et siis ole vielä pystynyt tekemään lopullista valintaasi näissä uskonasioissa oman vakaumuksesi ja ajatustesi perustella, koska ikäsi, elämänkokemuksesi ja henkinen kasvusi on niin vähäinen.
Omasta kokemuksesta voin sanoa, että näissä uskonasioissakin on puolisoiden hyvä ajatella suunnilleen samalla tavalla. Jos Sinä olet vakaumuksellinen ateisti, niin silloin miehesikin olisi hyvä olla ateisti, jotta teillä olisi yhteiset perusarvot suhteessanne. Jos miehesi suosii perinteistä tapakristillistä elämäntapaa ( on todellisuudessa kaikkein viisainta yhteiskunnassamme), niin eroamalla kirkosta ja kannattamalla ateismia vaikeutat vain erittäin suuresti omaa perhe-elämääsi.
Suurimmat vaikeudet tulevat esiin juuri kaikissa sukujuhlissa, kuten häissä hautajaisissa ja ristiäisissä. Aika kurjaa Sinun elämäsi tulee olemaan, jos miehesi suku väheksyy Sinua "väärän" asenteesi vuoksi, joten viisasta Sinun olisi jo tässä vaiheessa lopettaa nykyinen suhteesi. Kaikkein viisainta Sinun olisi hakeutua miniäksi sellaiseen sukuun, jossa kommunistiset ihanteet ja ateismin kannattaminen ovat jo perinteisesti olleet korkeassa kurssissa. Tällaisiakin sukuja löytyy Suomesta paljon. Silloin voisit olla todella onnellinen, sillä uskoontulemisen vaaraa ei enää ole, koska Sinun ei tarvitsisi koskaan mennä tapaluterilaisten kirkkoon ristimään käsiäsi ja lukemaan itsellesi vastenmielisiä rukouksia.
Johan oli outo kirjoitus! Ei minulla ole mitään pelkoa siitä, että tulisin uskoon. Ja en ole eronnut kirkosta, sillä en ole koskaan kirkkoon kuulunutkaan. Tähän mennessä ei ole ollut mitään ongelmaa hautajaisissa ja häissä.
En ole koskaan huomannut, että miehen suku väheksyisi minua sen vuoksi, etten kuulu kirkkoon. Miehen perhekin on käsittääkseni vain tapauskovaisia, eivät mitään "hihhuleita", eli kuuluvat kirkkoon, mutta eivät sen kummemmin pohdi uskontoa arkipäivässään. Jos mieheni olisikin todella uskovainen, niin varmasti meidän olisi vaikea sulattaa toistemme näkemyksiä. Mutta kuten jo kirjoitin, niin mieheni kuuluu kirkkoon lähinnä tavan vuoksi eikä siis ole uskonnollinen.
Ei tuo kirkkoon meno ole minulle mikään ylipääsemätön ongelma, sillä minun ei todellakaan tarvitse siellä ristiä käsiäni ja rukoilla. Miksi esittäisin uskovaista, kun en kerran sellainen ole? Ehkä ensimmäisestä kirjoituksestani sai väärän kuvan, kun otin tuon joulukirkon esimerkiksi. Pointtini oli vaan se, että ihmettelin, eikö miehelleni tullut mieleen kysyä, onko kirkkoon meneminen minulle ok. Mutta ehkäpä hän tuntee minut niin hyvin, että tietää, ettei se minua häiritse, vaikkei se minulle nautinnollista olekaan. Eipä hän varmaan itsekään kirkossa käynnistä sen kummempia elämyksiä saa, koska ei taida hänkään pahemmin rukouksiin osallistua.
En ymmärtänyt, miksi minun pitäisi hakeutua sukuun, jossa ihaillaan kommunistisia aatteita. Miten kommunismi tähän liittyy? Ja miehen kanssa minä elän, en miehen suvun kanssa.
Tämäkin kirjoituksesi kertoo siitä, että todellisuudessa pelkäät hyvinkin paljon sitä, että Sinä itse tai miehesi tulisi oikeaan uskoon. Miksi muuten niin mahdottomasti korostaisit aina sitä, että kirkkoon kuuluva miehesi on vain tapakristitty. Nykyaika ilmeisesti vaatii tällaistia pelokasta asennetta kristinuskoa kohtaan.
Tulevan yhteiselämänne kannalta olisi kaikkein helpointa, jos myös miehesi olisi eronnut kirkosta ja olisi vakaumuksellinen ateisti. Silloin teidän ei tarvitsisi kantaa ollenkaan huolta näistä uskonasioista.
Vaikka appivanhempasi eivät arkipäivässä mieti ollenkaan näitä uskonasioita, niin kyllä he voivat sisimmässään hieman paheksua sitä, että miniällä on liian "kommunistiset" mielipiteet. Tämä on kiusallista tässä kapitalistisessa yhteiskunnassa, ja ratkaisusi saattaa hieman vaikeuttaa myös appivanhempiesi uskottavuutta naapureiden silmissä.
Mainitsin kommunisteista vain siksi, että he ovat perinteisesti olleet kaikkein kiivaimmin tapakristillisyyttä vastaan ja ovat jo kauan pitäneet ihanteenaan vakaumuksellista ateismia. Sellaiseen sukuun Sinut tietenkin kaikkein helpoimmin hyväksyttäisi, mutta tietenkin menet naimisiin miehesi kanssa, et pelkän suvun.
Nykyisen miehesi suvun nuiva asennoituminen Sinuun saattaa kuitenkin jatkossa suuresti vaikeuttaa yhteiselämäänne ja todennäköisesti johtaa avioeroon. Tästä syystä teidän ei tule hankkia lapsia ihan pikaisesti.
Joko sinulla on todella suppea katsantokanta tai sitten vain provoilet. Miten miehen vanhempien naapurit tähän asiaan liittyvät?! Eikä minulla ole mitään kommunistisia mielipiteitä. Miehen vanhemmat eivät tiedä, millainen elämänkatsomukseni on. Saanenko huomauttaa, ettet muuten tiedä sinäkään. En ole ilmaissut olevani ateisti sen enempää kuin uskovainenkaan. Se, etten kuulu kirkkoon, ei vielä kerro vakaumuksestani yhtään mitään. Enkä aio tässä nyt alkaa eritellä arvojani ja vakaumuksiani.
Taidat itse olla uskovainen, ja ehkäpä sinua loukkaa se, että kaikki eivät ole samaa mieltä kanssasi kirkkoon kuulumisesta. Kiitos kuitenkin ajatuksistasi.
Ei minulla niin mahdottoman suppea katsantokanta ole enkä myöskään turhaan provoile. Jotenkin minulla on vaan kyky nähdä aina hyvin selkeästi se, jos joku yrittää esittää fiksumpaa kuin värkissä on varaa. Silloin teen aina muutamia tarkentavia kysymyksiä.
En tietenkään tiedä vakaumuksestasi yhtään mitään, joten keskustelua on ihan turha jatkaa tämän pidemmälle. Vapaassa maassa Sinulla on oikeus vakaumukseesi, ja minulla on oikeus sanoa julki se, että tämä vakaumuksesi saattaa jatkossa johtaa ristiriitatilanteisiin miehesi vakaumuksen kanssa.
Olen saanut kristillisen kasvatuksen, mutta siitä huolimatta erittäin hyvin melkoisen vakavatkin synnit ovat elämän varrella tulleet tutuiksi. Kuulun kyllä kirkkoon, mutta siltikään monet hurskaat ystäväni eivät suostu pitämään minua oikein uskovaisena. Olen sellainen oman tieni kulkija ja sallin tämän mahdollisuuden kaikille muillekin.
Tässä tätä mutkaista tietä kulkiessani saatan joskus esittää muutaman harmittoman kysymyksen teennäisille ja epävarmoille kanssaihmisille. Niinhän tässä meidänkin vuoropuhelussa kävi. Mistään elämää suuremmasta asiasta ei tietenkään ollut kysymys.
PS. Yritä nauttia joulukirkosta!
Ahaa, leimasit minut siis epävarmaksi ja teennäiseksi ihmiseksi, joka yrittää esittää fiksumpaa? Pahoittelen, jos sait jotenkin ylimielisen kuvan minusta. Tarkoitukseni ei ollut väittää, että elämänkatsomukseni olisi jotenkin parempi kuin muiden. Alun perin pohdin vain, että onko tapakristityn (joka ei pahemmin uskontoa pohdiskele, vaan kuuluu kirkkoon tavan vuoksi, ei uskon vuoksi) vaikea ymmärtää toisenlaisia näkemyksiä.
Itse asiassa kirjoituksesi auttoivat minua paljon. Olen nyt entistä varmempi siitä, että uskonasiat eivät aiheuta suurempia riitoja parisuhteessamme. Miehelläni (tai hänen perheellään) ei nimittäin todellakaan ole noin jyrkkiä näkökantoja kuin sinulla. Sinun kanssasi huomasin heti olevani eri mieltä monista asioista, mutta mieheni kanssa minulla ei koskaan ole syntynyt tämäntyyppistä väittelyä uskonasioista. Loppujen lopuksi meillä taitaa mieheni kanssa olla hyvinkin samanlaiset vakaumukset, minä vain en kuulu kirkkoon ja hän kuuluu.
Olet siis oikeassa: tätä keskustelua ei tarvitse jatkaa enää pidemmälle. Kiitän sinua kuitenkin vielä kerran ajatuksistasi. Yritän tosiaan nauttia joulukirkosta; onhan siellä kaunista musiikkia ja kyseisessä kirkossa on hienot puitteet. Papin puheet voin jättää omaan arvoonsa.
Mielnkiintoinen keskustelu Kansanparantajan ja Pakanan välillä! Olisi ihan jees, jos vielä jatkaisitte. Itselläni oli oma lehmä ojassa muutama vuosi sitten, siksi aihe kiinnostaa.
Meillä oli asetelma niin, että minä uskovaisena yritin pitkään sinnitellä ateistin tai lähes ateistin kanssa.
No, eihän siitä mitään tullut, kun elämän perusarvot olivat niin erilaiset. Alkuvuosina, kun oltiin umpirakastuneita kumpikin suvaitsi toisensa monissa niissä jutuissa, jotka alkoivat sitten ajan myötä kiusaamaan.
Joulukirkkoon menin yksin..
Kyllä tämä vuoropuhelu tuli jo aivan valmiiksi. Olemme Pakanan kanssa niin eri aikakauden ihmisiä, että parempaan yhteisymmärrykseen emme tässä vaiheessa voi päästä. Jos minä olisin hengissä vielä 40 vuoden kuluttua, niin silloin meillä saattaisi olla hyvinkin yhtenäinen näkemys tästä asiasta.
Pakanan pitää vielä muutama vuosi lyödä päätään seinään, jotta hän alkaa ymmärtää näitä arkielämän ja parisuhteen tosiasioita. Sinä olet tainnut käydä vähän kovemman koulun tällä saralla, koska tunnut jo ymmärtävän nämä asiat oikealla tavalla.
On tosi mielenkiintoinen keskustelu. Jokaisellahan on oikeus uskoa tai olla uskomatta, muuttaa mieltään elämänsä varrella. Syyt miksi on valinnut ne arvot, mitä sitten ne ovatkaan ovat henkilökohtaisia. Ja monesti on vaikea näissä keskusteluissa kommentoida niitä.
Pointti oli varmaan "pakanalla" se, että hänen miehensä/miesystävänsä keskustelisi hänen kanssaan ja yhdessä sovittaisiin, miten esim. Joulukirkon kanssa tehdään. Mennäänkö yhdessä vai erikseen? Eli se toisen huomioon ottaminen eikä yksin asioista sopiminen.
Jokainen uskovainenkin, tapakristittykin ja ei-kirkkoon kuuluva on oma yksilönsä, joten kukaan ei voi toisten puolesta sanoa ei juuta eikä jaata.
On kyllä hyvä käyttää aikaa näiden asioiden keskusteluun, että molemmat tosiaan ymmärtävät toistaan.
Ei-kirkkoon kuuluvana uskovana voin mennä eri kristittyihin tilaisuuksiin, mutta jos sitten pitäisi mennä esim ei-kristittyyn jonkun toisen uskontokunnan tilaisuuteen. En voisi sitä tehdä.
Vaikka kunnioitan hänen vakaumustaan. Siksi en voisi mennä naimisiin islaminuskoisen, hindulaisen, mitä näitänyt muita onkaan henkilön kanssa. Aivan varmasti ristiriitaa tulisi.