Niin tai näin

12 vuotta, sitä kiditusta kesti. Tosin väliin mahtui paljon hyviäkin aikoja. Olimme niin erilaisia. Vaikka salaa toivoin muutosta, mutta sitä ei tullut. Meni vain vuosi vuodelta pahemmaksi. Sitä ivailua, haukkumista, petettyjä lupauksia siedin. Tuli kerta, toinen ja kolmas, ku tönit, haukuit ilman syytä. Minä olin uskollinen, sinä et. Omatuntosiko laitto sut tekemään näitä??. Luulin sinun rakastavan, mut käytit vain hyväkses. Mikään ei enää riittänyt. Vaikka kuinka rakastin nämä vuodet. Sä vaan etäännyit ja lopuksi hakkasit mut palasiksi, niin fyysisesti, kuin henkisesti. Sain kerättyä voimani ja lähdin. Jätin sulle kaiken asunnosta autoon, kuhan vain pääsin lähtemään. Jätit niin syvät arvet, etten ole vieläkään toipunut vaikka aikaa jo onkin.

Pikkuhiljaa itsetuntoni palaa. Arvoni palaa ja kas kummaa olenkin ihminen. Jolla ois niin paljon annettaavaa muille, kuhan oppisi itse ottamaan ekaksi apua vastaan. Ajan kanssa sekin luonnistuu, mut ne ikuiset arvet ei häviä koskaan. Toki haalistuvat. En voi vieläkään ymmärtää miten rakastava ihminen voi tehdä näin?? Tai no toki ymmärrän siinä mielessä, ettei hän edes koskaan rakastanutkaa. Miksi pitää satuttaa toinen pohjia myöten, ku ois ollut helpompiakin tapoja jättää.

Tässä minun tarinani, joka voisi jatkua vaikka kuinka pitkään, mut viimiset eron syihin johtavat. Olisi itsekkin pitänyt alun jälkeen huomata, etteihän toi halua, mitään multa tai saatikaan tyytyis siihen mitä olisi saanut. Anteeksi annettu, muttei täysin unohettu. Petetty, jättäjä, muttei katkeroitunut.