Ikävöin vanhaa poikaystävääni vielä 13 vuoden jälkeenkin.

Olin 18 vuotta, lukiossa, kirjoitin keväällä ylioppilaaksi. Keväällä kun oli aikaa kiertelin ystäväni kanssa nuorteniltoja. Rakastuin/ihastuin yhtenä iltana aivan korviani myöten komeaan miksaajapoikaan. Hän myös minuun. Meillä oli todella intohimoinen suhde, riipuimme toisissamme koko ajan kiinni. Hän oli minuun todella rakastunut.
Tiet silti erkanivat, ajattelin myöhemmin, että meillä oli niin erilaiset tulevaisuudensuunnitelmat. Minä olin vuosia ajatellut lähteväni ulkomaille lähetystyöhön, hänellä ei ollut sellaisia ajatuksia. Jätin hänet. Pelkäsin myös isääni..en osannut elää omaa elämääni pelkäämättä. Typerää. Minusta ei myöskään ei tullut lähettiä.

Tapasin pari vuotta myöhemmin nykyisen mieheni, ihastuin häneen. Nyt meillä on kolme lasta. Pidän hänestä, mutta samalla sydämeni itkee ensimmäistä poikaystävääni. Miksi olin niin typerä, että olin niin äkkipikainen. Miksi en ajatellut, miksi en odottanut, miksi tein kaikki niin nopeasti.:´(. Hänellä on nyt jo oma perhe, ja kolme lasta. Itken häntä usein, vaikka oma elämäni on ihan ok ja onnellinen.
Välillä toivon, että näkisin hänet sattumalta jossakin, halaisin häntä, pyytäisin kyyneleet silmissä _anteeksi_.:´( En halua pilata hänen nykyistä perhe-elämäänsä..en sitä häiritä millään tavalla. Joskus toivon, että voi kumpa voisimme joskus vanhana vielä olla yhdessä. Jos elän 90-vuotiaaksi, niin silloin soitan taksin, jos en ole vielä dementoitunut ja menen katsomaan häntä. Ja toivon, että hän vielä tuntee minut. Mutta siihen on vielä pitkä aika.
Minä rakastan häntä, kuolemaani saakka.