En oikein tiennyt mihin palstalle tämä parhaiten sopii, mutta valitsin tämän. Aiheeni liittyy osittain uskottomuuteen, uskottomuus paljon aiheeseeni.
Olen pohtinut onko olemassa rakkautta ja kohtalon kumppaneita, joista käytetään nimitystä ”se oikea”, vai onko miehen ja naisen välisissä suhteissa kyse pelkästään hormoneiden toiminnasta ja sattumasta?
Rakastumisen ovat varmaan kokeneet kaikki – tapaat jonkun, joka miellyttää kovasti, kenties ulkonäöltä, käytökseltään tai yleisolemukseltaan, usein näiltä kaikilta. Tunteet leiskuu, vatsaa kourii, et voi ajatella mitään muuta kuin häntä. Hän on ”se oikea”, haluat vain hänet. Kaikki muu tässä maailmassa tuntuu toisarvoiselta. Suhteen edetessä voimakkaat tunteet hiipuu, ja tilalle tulee syvä kiintymys. Hän kuuluu elämääsi, olet häneen tottunut ja kiintynyt, välität hänestä paljon. Et voisi kuvitella eläväsi jonkun muun kanssa, olet ikionnellinen - hänestä on tullut perheenjäsen. Oletko tavannut kohtalosi kumppanin, sen oikean, jonka kanssa olette rakastuneet ja lopulta oppineet rakastamaan, vai onko kyse pelkästä sattumasta - oletko sattumalta löytänyt kumppanin, jonka kanssa sovit yhteen, joka miellyttää ulkoisilta ominaisuuksilta ja joka on ollut halukas aloittamaan yhteiselon ja ollut valmis sitoutumaan? Oletko rakastunut ja rakastatko, vai onko hormonitoimintasi ohjannut sinut pariutumaan sopivan kumppanin kanssa?
Joissakin suhteissa rakastumisen jälkeinen tunne katoaa, tottumista ja kiintymistä ei tulekaan, vaikka suhteessa olisi ollut hyvinkin voimakkaita suhteita alussa. Lopulta erotaan, hän ei ollutkaan "se oikea". Toisissa suhteissa kiintyminen on pelkkää tottumista. Totutaan elämään omaa elämää, johon kuuluu tietty kumppani. Mitään erityisiä tunteita ei ole, mutta toimeen tullaan hyvin. Ollaan hyviä ystäviä, ei riidellä, mahdolliset lapset hoidetaan ja kasvatetaan yhteisymmärryksessä - muutosta ei haluta. Onko tämä väärin? Pitäisikö erota?
Onko olemassa kohtalon kumppaneita, vai onko vain vaihtoehtoja sopivaksi kumppaniksi, joista onnekkaimmat löytävät erittäin sopivan ja keskinkertaisella onnella löytyy kumppani, jonka kanssa tulee hyvin toimeen? Huono-onnisimmat eivät vain satu koko elämänsä aikana kohtaamaan yhtään sopivaa. Vai onko niin, että onnekkaimmat ovat sopivia lähes kaikille, epäonnisimmat eivät sovi juuri kenellekään?
Mitä jos oletkin jo suhteen kehittyneemmässä vaiheessa, ja tapaatkin taas jonkun, joka aiheuttaa voimakkaita tunteita, rakastumisen? Oletko ollut yhdessä väärän kanssa ja nyt löytänyt sen oikean, vai onko hormonit tehneet sinulle tepposen. Ohjaavatko hormonit ihmisiä pariutumaan mahdollisimman monen kumppanin kanssa geeniperimään vahvistamiseksi ja järki vastustaa tuota tunnetta ja vetoa yhdessä sovittujen sääntöjen vuoksi? Pitäisikö uudet tunteet tukahduttaa, vai antaa niiden leiskua?
Onko olemassa rakkautta ja kohtaloa, vai olemmeko vain höyheniä tuulessa, joista toiset leijailevat kukkaniitylle, toiset tuuli painaa katuojaan? Vai olemmeko kenties muurahaisia, jotka tekevät valintoja ja ahertavat saavuttaakseen tietyn päämäärän, joista toiset rakentavat keon menestyvän kuusen juurelle, toiset tulevan oikoradan alle?
Olen pohtinut onko olemassa rakkautta ja kohtalon kumppaneita, joista käytetään nimitystä ”se oikea”, vai onko miehen ja naisen välisissä suhteissa kyse pelkästään hormoneiden toiminnasta ja sattumasta?
Rakastumisen ovat varmaan kokeneet kaikki – tapaat jonkun, joka miellyttää kovasti, kenties ulkonäöltä, käytökseltään tai yleisolemukseltaan, usein näiltä kaikilta. Tunteet leiskuu, vatsaa kourii, et voi ajatella mitään muuta kuin häntä. Hän on ”se oikea”, haluat vain hänet. Kaikki muu tässä maailmassa tuntuu toisarvoiselta. Suhteen edetessä voimakkaat tunteet hiipuu, ja tilalle tulee syvä kiintymys. Hän kuuluu elämääsi, olet häneen tottunut ja kiintynyt, välität hänestä paljon. Et voisi kuvitella eläväsi jonkun muun kanssa, olet ikionnellinen - hänestä on tullut perheenjäsen. Oletko tavannut kohtalosi kumppanin, sen oikean, jonka kanssa olette rakastuneet ja lopulta oppineet rakastamaan, vai onko kyse pelkästä sattumasta - oletko sattumalta löytänyt kumppanin, jonka kanssa sovit yhteen, joka miellyttää ulkoisilta ominaisuuksilta ja joka on ollut halukas aloittamaan yhteiselon ja ollut valmis sitoutumaan? Oletko rakastunut ja rakastatko, vai onko hormonitoimintasi ohjannut sinut pariutumaan sopivan kumppanin kanssa?
Joissakin suhteissa rakastumisen jälkeinen tunne katoaa, tottumista ja kiintymistä ei tulekaan, vaikka suhteessa olisi ollut hyvinkin voimakkaita suhteita alussa. Lopulta erotaan, hän ei ollutkaan "se oikea". Toisissa suhteissa kiintyminen on pelkkää tottumista. Totutaan elämään omaa elämää, johon kuuluu tietty kumppani. Mitään erityisiä tunteita ei ole, mutta toimeen tullaan hyvin. Ollaan hyviä ystäviä, ei riidellä, mahdolliset lapset hoidetaan ja kasvatetaan yhteisymmärryksessä - muutosta ei haluta. Onko tämä väärin? Pitäisikö erota?
Onko olemassa kohtalon kumppaneita, vai onko vain vaihtoehtoja sopivaksi kumppaniksi, joista onnekkaimmat löytävät erittäin sopivan ja keskinkertaisella onnella löytyy kumppani, jonka kanssa tulee hyvin toimeen? Huono-onnisimmat eivät vain satu koko elämänsä aikana kohtaamaan yhtään sopivaa. Vai onko niin, että onnekkaimmat ovat sopivia lähes kaikille, epäonnisimmat eivät sovi juuri kenellekään?
Mitä jos oletkin jo suhteen kehittyneemmässä vaiheessa, ja tapaatkin taas jonkun, joka aiheuttaa voimakkaita tunteita, rakastumisen? Oletko ollut yhdessä väärän kanssa ja nyt löytänyt sen oikean, vai onko hormonit tehneet sinulle tepposen. Ohjaavatko hormonit ihmisiä pariutumaan mahdollisimman monen kumppanin kanssa geeniperimään vahvistamiseksi ja järki vastustaa tuota tunnetta ja vetoa yhdessä sovittujen sääntöjen vuoksi? Pitäisikö uudet tunteet tukahduttaa, vai antaa niiden leiskua?
Onko olemassa rakkautta ja kohtaloa, vai olemmeko vain höyheniä tuulessa, joista toiset leijailevat kukkaniitylle, toiset tuuli painaa katuojaan? Vai olemmeko kenties muurahaisia, jotka tekevät valintoja ja ahertavat saavuttaakseen tietyn päämäärän, joista toiset rakentavat keon menestyvän kuusen juurelle, toiset tulevan oikoradan alle?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Jos maailmassa olisi ihmiselle vain yksi ainoa oikea kumppani, erittäin todennäköisesti sitä ei koskaan löytäisi. Siis tarvitaan myös kohtaloa, sattumaa ja hormoneja.. Sitten taas kun nämä kaikki ovat pelissä niin niitä oikeita voi pukkaa enemmänkin kuin se yksi, vieläpä samaan aikaan. Se puolestaan aiheuttaa elämässä kiusallisia tilanteita. Joutuu esim. pohtimaan onko ihminen, jonka kanssa on onnellisena elänyt vuosikymmeniä sittenkään "se oikea" kun toiseenkin rakastuu. Mikäli näin käy se sulkee pois mahdollisuuden, että vain yhden kanssa voisi kuvitella elävänsä elämäänsä. Ehkei siis olekaan kysymys siitä oikeasta,kohtalosta eikä sattumastakaan vaan ainoastaan ajasta, paikasta, tahdosta ja päätöksestä???
Etten vain minä ole kirjoittanut tätä...
Tämä tuli mieleeni kun luin tekstisi. Olen pohdiskellut juuri noiden asioiden kanssa viimeisen puolen vuoden ajan enkä vieläkään löydä sitä punaista lankaa ajatuksistani. Mutta sinä kiteytit kaiken tuossa.
Olen tilanteessa, jossa suhteessa ei ole sitä salamointia, leiskuntaa, suuria tunteita ja puoli vuotta sitten huomasin omaavani erästä toista ihmistä kohtaan niitä suuria tunteita. Harmittelin tälle ihmiselle "voi kun olisimme tavanneet aikaisemmin". Omassa parisuhteessani ei koskaan ollut sitä "hän on se oikea" tunnetta mutta silti se on rakkautta. Ei niin intohimoista kuin haluaisin mutta tässä on muuten hyvä olla. Pitäiskö siksi erota?
En tiedä mitä saisin jos olisin alkanut seurustelemaan uuden tuttavuuden kanssa, sillä uskon että se oli pääosin kemiallista yhteenkuuluvuutta, johon sekoittui suuria tunteita myöhemmin. Ehkäpä se olisi ollut suuri katastrofi, jos yhteinen elämä olisi aloitettu. Sitä en koskaan tule tietämään.
Elämä kuljettaa joskus ihmeellisille teille.....