Mies valitsee elämänkumppanikseen turvallisen tavallisen naisen. Hän saattaa olla kaunis ja viehättänä. Ennenkaikkea kuitenkin osaa huolehtia kodista, tekee ruokaa, on terveentuntoinen mahdollinen jälkikasvun kantaja. Hän on ystävä, joku johon luotetaan ja jota rakastetaan. Mutta se ihana nainen onkin se villi sänkykumppani, se vapaa ja tulinen. Sellaisen mies jossakin sydämensä sopukoissa haluaa, mutta ei uskalla ottaa, koska mikään ei olisi silloin varmaa tällaisen naisen rinnalla. Sellainen nainen on ihanteellinen nainen, tekee paljon seksin, salaperäisyyden ja valovoimaisuutensa eteen. Sitten vuosien myötä mies löytää tällaisen naisen ja aloittaa mahdollisesti suhteen. Että uskollisina pysytään vain silloin, kun omassa naisessa on kaikki nuo ominaisuudet.
Tämä nyt oli tällainen aamupohdinta, mutta ajatuksia jakoon.
Tämä nyt oli tällainen aamupohdinta, mutta ajatuksia jakoon.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Olet täysin oikeassa. Se vaan on jännä, että sama nainen voi olla omalle miehelleen tuota ensin mainittua ja sitten vieraalle miehelle tuota toista. Itse olen tällainen tapaus. Kummastuttaa.
Olen aivan samaa mieltä. Noinhan se menee.
Mutta menee se kai toisinkin päin:
"Nainen valitsee elämänkumppanikseen turvallisen tavallisen miehen. Hän saattaa olla komea ja viehättävä. Ennenkaikkea kuitenkin osaa huolehtia kodista, tekee ruokaa, on terveentuntoinen mahdollinen jälkikasvun kasvattaja. Hän on ystävä, joku johon luotetaan ja jota rakastetaan. Mutta se ihana mies onkin se villi sänkykumppani, se vapaa ja tulinen. Sellaisen nainen jossakin sydämensä sopukoissa haluaa, mutta ei uskalla ottaa, koska mikään ei olisi silloin varmaa tällaisen miehen rinnalla. Sellainen mies on ihanteellinen mies, tekee paljon seksin, salaperäisyyden ja valovoimaisuutensa eteen. Sitten vuosien myötä nainen löytää tällaisen miehen ja aloittaa mahdollisesti suhteen. Että uskollisina pysytään vain silloin, kun omassa miehessä on kaikki nuo ominaisuudet."
Eli kyseessä ei ole niinkään sukupuolisidonnainen juttu, vaan inhimillinen piirre; halutaan parasta, mutta ei uskalleta sitä tavoitella pettymysten pelossa. Sitten tyydytään siihen "lähinnä oikeaan" ja salaa haaveillaan ihan jostain muusta... Eräänä kauniina päivänä se ihan jokin muu sitten tupsahtaa elämään ja kolmiodraama on valmis. Oli kyseessä yksi mies ja kaksi naista tai yksi nainen ja kaksi miestä. Eikö totta?
Hieno ajatuksia herättävä oivallus ja pohdinta kirjoittajalla! Usein haetaan yhdestä ihmisestä/suhteesta KAIKKIA mahdollisia juttuja, joita tarvitsemme: turvallisuutta, läheisyyttä, kiintymystä ja samalla villiä, arvaamatonta, intohimoista seikkailua ja seksiä, aina uudistuvaa romanttista roihua ja kiinnostuksen kipinää.
Itse olen kyllä kokemuspohjaisesti niillä linjoilla etten uskottele itselleni yhdestäkään miehestä löytyvän KAIKKEA sitä mikä sielulleni, mielelleni, sydämelleni tai ruumiilleni tuottaa iloa ja virkistystä ja täyttymystä, joten mitä tehdä? Voisin riutua rutiiniksi kuihtuneessa parisuhteessa ukkoani sättien ja morkaten ja salaa vieraissa rampaten tai siitä vasta varovasti haaveillen. Tai sitten on tämä toinen (monen vakiintumista ylistelevän suuresti kummastelema, jopa tuomitsema) elämänvalinta: tapaan vapaassa elämäntilanteessa monenlaisia ihmisiä, elän monitasoisissa ystävyyksissä enkä vaadi yhdeltä ihmiseltä kohtuuttomia, vaan iloitsen ihmisten erilaisuudesta. Samalla tietenkin hyväksyn väistämättömän: en voi saada kaikkea tässä elämässä. Jos elän näin, en voi elää perinteisessä yhteiselomuotoisessa symbioosissa ja kokea sen tuomaa turvallisuutta ja ajan kanssa syvenevää kiintymystä (siis tällä hetkellä, tulevastahan emme tiedä).
"Kaiken" haluaminen joko yhdestä ihmisestä tai sitten niin että sen turvallisen ja vakaan vaimo-tai mieskullan ohella haetaan ihana jännitys ja seikkailu jostain toisaalta toisenlaiselta ihmiseltä...tuntuu olevan itsekkään, nautintohakuisen ja itsestään epävarman ihmisen perusongelmia elämässä ja suhteissa. Ja loppupelissä olemme sellaisia ihmisiä kaikki. Emme vain tahdo sitä hyväksyä - ja juuri se tuottaa suurta mielipahaa ja särkyneitä sydämiä. Kuljemme ristiriitaisten halujemme ajamina, mutta emme edes ääneen sano sitä, koska sitä on vaikea myöntää itselleenkään.
Usein kuulemani kommentti torpedoituneen suhteen äärellä "hän ei ollutkaan sellainen kuin HALUSIN" kertookin siitä miten me kuvittelemme että voimme toisen muuttaa mieleiseksemme jopa ajatuksen voimalla ja otamme oikeudeksemme moittia toista jopa siitä että hän on ominaisuuksiltaan tietynlainen ihminen. Kyllä kai se tarpeellisempi tutkimuskohde tuossa tilanteessa olisi 'mitä minä haluan ja miksi ja mitä tapahtuu jos en ikinä saakaan sitä'.
Loppupäätelmä tästä vuodatuksesta: onnistuneen, kypsän, tasapainoisen ja elähdyttävän ihmissuhteen perustana ei sittenkään taida olla se millainen se TOINEN IHMINEN on, vaan se, miten hyvin tutkimme ja tunnemme itsemme ennen kuin suhteisiin ryhdymme.
... olen virkistynyt.
Kiitos loistavasta kirjoituksesta!
Niinpä, ihminen hakee ja hakee aina jotakin muuta mitä jo on. Monet myöskin sanovat sitä, kun se arki tulee vastaan, niin parisuhde lässähtää. Mutta mutta, entäpä jos kyseessä onkin ainainen ihmisen tyytymättömyys siihen mitä jo on ja jatkuvien uusien elämyksien ja tunteiden etsiminen. Kuinka moni havahtuu siihen, että kun hyväksyy itsensä ja myös kumppanin, voi siitä toisesta puoliskosta löytyä paljonkin jännittäviä ja uusia asioita. Se mitä ihminen usein odottaa parisuhteelta on täysi mahdottomuus. Mutta sensijaan, että pysähdyttäisi miettimään mitä sillä suhteella on tarjottavanaan, mitä mahdollisuuksia sillä on, hukataan aikaa marisemiseen ja toiselle tiuskimiseen/pettämiseen. Ja kun lopulta parisuhde menee mönkään, muuttuu heikoksi on ehkäpä lopussa vastassa se, että toista on yritetty muuttaa muuksi mitä tämä oikeasti on sen haavekuvan toivossa. Tai sitten ei olla uskallettu ottaa sitä, mikä on vastaan tullut vaikeuksien pelossa. Jaksetaanko rakkaudessa myös taistella ja kestää vastoinkäymisiä, sillä kiitos lopussa seisoo?
Olen aina ihmetellyt miksei parisuhteessa oleva "saisi" tavata paljon erilaisia, eri elämäntilanteissa olevia mielenkiintoisia ihmisiä. Itse ainakin tapaan eikä miehelläni sitä mitään vastaan ole vaan toisinaan päinvastoin: Saahan hänkin vapaasti sillä aikaa tehdä sitä mitä tahtoo eli katsoa tv:tä ja lukea..
ihmiset sanovat, että parisuhde lässähtää, kun he itse lässähtävät. On selvää, ettei saman ihmisen kanssa jaksa tehdä samoja asioita vuodesta toiseen. Tai jotkut jaksaa: Viikolla töihin, takaisin, kotityöt. Viikonloput ovat samoja vapaa-ajanrutiineita varten. Kesälomat mökillä ja siinähän se on keskivertoelämä. vuodesta toiseen eletään samaa päivää. Ja voi kauhistus jos joku pienikin asia katkaisee yhdenkin rutiinin...
Minulle on itsestäänselvä lähtökohta se, että varattukin ihminen voi kaivata, haluta ja hakea uusia tuttavuuksia ja kontakteja varausasteensa sitä rajoittamatta. Miten kukin sen sitten elämäntilanteessaan toteuttaa, on hänen oma valintansa.
Käsittääkseni kaikki vakisuhteissa elelevät eivät suhtaudu suopeasti tuohon ajatukseen - mutta lienee niin että joidenkin mielestä parisuhteen olemukseen kuuluu mustasukkainen kyttääminen, raivokas omistelu ja kiukuttelu jos kumppanin huomio suuntautuu muualle. Tämä tietenkin vain arvailua, koska en itse elele kyseisenlaisissa suhteissa.
Olen samaa mieltä Tiina ja Lempi-täti. Kyllä varattukin kaipaa erilaisia kontakteja. Ja parisuhteen pitäisi kestää se. Tietenkin tiettyyn rajaan saakka. Aikaa kuitenkin pitäisi löytyä ykkössuhteelle, joka kuitenkin on tärkein.