Olen ollut ns. sinkku reilut parikymmentä vuotta. AIkaisemmin olen ollut melko tyytyväinen osaani, vaikkei kukaan ole minua napannut, en ole kelleen kelvannut tai ehkä en ole itse kiinnostunut sellaisesta, joka minusta olisi ollut kiinnostunut....miten sen sitten vaan ilmaisikin.
Mutta nyt viime aikoina on alkanut jo hävettää ainainen yksin oleminen. Ilmeisesti olen aika outo, kummajainen, kun en ole ketään vierelleni löytänyt. Miten te, hyvät ihmiset koette yksin olemisen? Onko se siedettävää, kestämätöntä vai jotain siltä väliltä? Olenko itse tosiaan kummallinen, kun niin olen ruvennut kokemaan? Miten kestätte yksin olemisen?
Mutta nyt viime aikoina on alkanut jo hävettää ainainen yksin oleminen. Ilmeisesti olen aika outo, kummajainen, kun en ole ketään vierelleni löytänyt. Miten te, hyvät ihmiset koette yksin olemisen? Onko se siedettävää, kestämätöntä vai jotain siltä väliltä? Olenko itse tosiaan kummallinen, kun niin olen ruvennut kokemaan? Miten kestätte yksin olemisen?
Vastaukset 11
Vanhimmat
En sanoisi että hävettää mutta harmittaa ja masentaa kyllä.
Ei hävetä tykkään olla omissa oloissa kivaa kun on oma rauha
Vaikka sinkku olenkin niin harvoimpa sitä yksin tulee oltua. Ja yksiolosta nautin suunnattomasti. Olen aina ollut ns erakkoluonne mutta seuraa piisaa liiaksikin.
Itse nyt 38 ikävuoteen mennessä olen elänyt suurimman osan elämästäni yksin, pentuna muutin omaan kämppään ja kerran olen naisen kanssa kaksi vuotta asunut.
Eihän yksinään eläminen mitenkään outoa ole, nykyään entistä useampi näin tekee vapaaehtoisesti.
Tosin itsellään tuo on vaikuttanut niin että elää yksiössä ilman mitään kummempaa omaisuutta, koska en ole nähnyt tarpeelliseksi hankkia, ja tietty keski-ikäisenä tuo on isompi turn off.
Sinkkuutta ei missään tapauksessa pidä ainakaan häpeämään ruveta ja niin kauan kuin olet fiksumpi & filmaattisempi kuin useimmat varatut siihen ei ole mitään syytäkään.
Arkisessa elämässä, kun on säännöllinen päivätyö niin sitä omaa rauhaa kaipaakin töiden jälkeen ja en itse koe, että olisin kovinkaan yksinäinen arki-iltaisin. Sen 6-7 tuntia minkä valvon työpäivän jälkeen, pärjään ihan hyvin omillani, joitain satunnaisia arkipelireissuja jäähallille lukuunottamatta, jossa näen sitten kavereita/ystäviä.
Suurempana "ongelmana" pitäisin kai viikonloppuja. Harvoin tosin töissä joutuu kuuntelemaan mitä suunnitelmia muilla on viikonlopuiksi tai lomiksi, mutta kyllä ainakin itse koen niin, että jokin "viikonloppusuhde" saattaisi kohdallani toimiakin. Lauantaisin ja sunnuntaisin on kuitenkin keskimäärin 16 tuntia vuorokaudessa aikaa ja useimmiten aika käy yksin pitkäksi.
Tänäänkin tosin kaveri soitti ja pyysi elokuviin -> en lähtenyt, koska en ollut suunnitellut niin, mieluiten etukäteen. Jos viikonloput on vaikeita niin lomat ne vasta vaikeita onkin. Arkisessa aherruksessa ei niin seuraa "osaa" kaivatakaan, mutta kyllä, jos jo viikonloput tuntuvat pitkiltä, niin lomat sitä on varsinkin.
Toki viikonloppuisinkin on pelejä ja "lauantaipäivä" menee käytännössä siinä, että käy 2-3 tuntia hallilla, sen enempää ohjelmaa ei viikonloppuun välttämättä kaipaa, mutta olisihan se mukava löytää joku, joka omaa samoja arvoja.
Oho, jo toisen kerran tänään tykkäsin @foreveralone666 :n tekstistä. Olenko alkanut pehmetä? :o
Kyllä mäkin pärjään yksinäni, mutta elämisen laatu huonontunut, kun on tullut tämä sietämätön häpeän tunne. Tuntuu, etten viitsisi yksinäni mihinkään lähteäkään, joskus jään siksi kotiin. Aina en saa naisystäviäni liikkeelle enkä viitsi heitä aina pyytääkään.
Toisinaan tarttisin option mieheen, jonka kanssa menisin sitte esittämään normaalia ihmisten ilmoille eikä häpeästä olis tietoakaan.
Vituttaa ja turhauttaa, mutta ei hävetä kun ei ole ketään kelle hävetä. Enemmän sitä naista hävettäisi, joka minut ottaisi. Sillä ei ainakaan olisi liian suuret vaatimukset. Siitä tietää, että naisella on pudonnut se viimeinenkin inkkari kanootista, ja se kanootti putoaa alas vesipuouksesta jos se nainen minun kaltaisen "miehen" ottaa.
Älä nyt ole noin surkea. Ei saa vähätellä itseä. Kuka sinuun usko,ellet sinä itse?
Ei.
Ihanaa.
Olet.
Hyvin.
Mahdollisuuksia olisi ollut alkaa seurustelemaan kymmenien naisten kanssa. Mutta kun ei mulle kelpaa, niin ei kelpaa. :/
Kunhan mulla on musiikkia, pelaamista, elokuvia, tv-sarjoja ja kirjoja, niin kaikki on jees. Niin ja ehkä ajoittaiset nousuhumalat.
Viikko sitten kaksi naista ja lopulta tuntui taas surkeammalta. Tunteetonta seksiä, orgasmeja puolin ja toisin. Silti lähettelin kännisiä viestejä yhdelle varatulle ihanuudelle. Ei pysty vastustamaan kun sydän laittaa sormet kirjoittamaan.
Yksinäisyys on aivan parasta. Parasta seuraa ainakin.
Vitutus tulee paskasta musiikista(ei onneksi tarvi kuunnella), surkeista pelaajista netissä(ei edes noobit ole niin perseestä!) Ja ennen kaikkea netissä kirjoittelevista luusereista. Oli se sitten tällaiset suoli24set, iltalehtien kommenttikentät, facen aivopierut tai oikeastaan se kaikki mitä kirjoittelevat. Sellaista ripulipaskaa, että luulen että tekevät sitä aivan tahallaan, koska ei niin urpoja ole oikeasti.
Ja suurimpana ongelmana kaikessa naisten odotukset, halut, oikeudet, luulot, kuvitelmat ja kaikki mahdollinen minuun liittyen. Olen jo vuosia sitten lakannut kiinnostumasta tai välittämästä siitä mitä mun pitäisi olla. EI tarvitse vääntää pellenaamari päässä temppuja, ottaa hyviä profiilikuvia, kirjoittaa essee treffi-ilmon laatikkoon, olla parempi kuin paskankaivaja tai siivooja, olla sitä ja tätä kun(olethan sä jo 30-vuotias...), täyttää prinsessojen vaatimuksia ja vaikka mitä. Mulla on sydän puhdasta kultaa, mutta EI SUA VARTEN! Ja se riittää, tai sitten se ei riitä. Aivan sama. Sen takia olen:
Työtön, peruskoulun käynyt kelapummi. Panen ja etsin uuden, jos edes huvittaa. Ei oikeasti edes huvita tai kiinnosta. Näin. Piste
P.S. Kommentin alussa oli hyvä fiilis, join vihreetä teetä ja näin. Nyt lopussa alkoi vituttamaan taas. Aika sulkea netti, mennä kakalle ja olla lukematta yhtäkään teidän rusina-tuotostanne. Älykkäät ja itseään täynnä olevat kyllä ymmärtävät tuskani ja se on hyvä niin, en ole yksin. Great minds think alike!