Times, they are a-changin'

Dvorak - Humoresque.
http://www.youtube.com/watch?v=LR9msTsmpZs

Tuo kappale voidaan esittää myös näin:
http://www.youtube.com/watch?v=CzxSDSQMfXA
Klasari-pianistin soittamana. Cory Hall - piano.

Tai se voidaan esittää myös näin:
http://www.youtube.com/watch?v=G_pmg2nXKNw
Jazz-pianistin soittamana. Earl Hines - piano.

Ja sävellys toimii kummin vain. Mutta jos Dvorak olisi vielä täällä, väittäisin että hänen tennarinsa vipattaisi enemmän tuon jazz-pianistin soiton mukana.

Sävellyksen nimi Humoresque = Huumoripläjäys. Mutta miksi minua ei naurata kun kuuntelen sitä?

Niin, älkää käsittäkö väärin, kyseessä on helvatan hieno sävellys, yksi niin sanotuista ikuisista semmoisista, sävellys jota tullaan soittamaan ja kuuntelemaan aina siihen asti kunnes Taliban ja/tai ISIS tai joku niihin verrattava on tuhonnut kaikki olemassaolevat instrumentit ja kieltänyt musiikin soittamisen ja kuuntelun.

Mutta siis miksi minulla pikemminkin on kastua liikutuksesta luomi kuin että havahtuisin siihen että suuni ääntää: "Ha ha ha - ho ho ho - hi hi hi" kun kuuntelen tuota sävellystä, niin miksi koen tuon sävellyksen erittäin kauniiksi mutta en niinkään hauskaksi?

Ja oliko niin että Dvorakin aikaan kävi päinvastoin, kuulijat kieriskelivät lattialla hohottaen kun sitä soitettiin, mutta luomi ei ollut kostua kellään paitsi ehkä naurun kyynelistä?