En ole varma onko tämä oikea palsta, psykologille pitäisi soittaa:) mutta, tilanne on tämä: Kaipaan naista, seuraa, kosketusta, jne. Kun joku lähestyy minua syvemmin että kaveruudesta tulisi jotain syvempää niin itse pistän pakkia silmään ja vaihdan suuntaa? Miksi? Nyttenkin riudun yksinäisyydessä vaikka eilen taas pakitin itseni turvallisen matkan päähän jottei pääse syntymään mitään. Miksi helvetti!? Viime suhde missä olin vuosi sitten oli niin traumaattinen että siitä teki hyvää päästä pois 4v oltiin, mutta jo vuoden olen tässä päivitellyt tätä tilannetta. Pelkäänkö vain että itselleni käy köpelösti ja en uskalla sitoutua? viitaten edelliseen suhteeseen. Miksi juoksen aina karkuun? Kun pääsen karkuun, mietin taas että olisipa kiva seurustella? Eihän tässä ole mitään järkeä, loputon oravanpyörä. Ja en siis ole mikään "pelimies" yhdenyön juttuja en harrasta. Ja sen olen huomannut että jos tapailen jotakuta, niin ajattelen heti että jospa jossain olisikin vielä parempi. En edes itsekään tiedä enää mitä etsin :( vai etsinkö sellaista jota voisin suunnilleen palkintokaapissa esitellä muille että hähää tällainen minulla on! :) Eipä tämä kivaa ole. Muttajoo hulluksihan tässä tulee kohta, apuja jotain vinkkejä neuvoja?! Taitaa olla vaan klassinen sitoutumiskammo, mutta sinkkuna olo on surkeeta :(
Karkuun!
Runaway
232266
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 23
Vanhimmat
Niin, sanoppa muuta, mulla on ihan samat fiilikset kuin sulla, en jaksa mennä enää yökerhoihin, järkyttävä äänisaaste ja ihmiset humalapäissään, jotenkin tuntuu todella teennäiseltä ruveta siellä tekemään yhtään mitään, olen kyllästynyt tähän yksinolemiseen, mutta tosi paikan tullen juoksen karkuun, olen jänishousu, myönnän vain tosiasiat..
yksi sitoutumiskammoinen tyttö. Vaikka rohkea olenkin ja juoksen sitoutumiskammoisten miesten perässä välillä, en sitten tiedä mitä tekisin tosipaikan tullen. Juoksisinko sitten itsekin karkuun. : )
Tehdäänkö vaikka tärät kolmistaan. Silloin ei peloittais niin kovasti, että nainen tai mies yrittää jotain syvällistä. Voisi totutella treffeillä olemiseen vaikka kolmistaan. niin ei pakokauhu tai paniikkihäiriö yllätä sitten varsinaisilla treffeillä. Tää ois vaikka sellaista siedätyshoitoa ja totuttelua kolmistaan. : )
Miltä kuulostaa?
Niin,hyvältähän toi kuulostaa, sun idea on ihan varteenotettava vaihtoehto...Tehdään vaan tärät, aika sokkotreffeilyähän se olisi, mutta ihan veikeä kokemushan myöskin,varsinkin aika epätavanomaisesti kolmestaan,tai jos toi runaway ei tajunnut tai nähnyt sun viestiäs ni kahdestaan, ja tähän väliin mielelläni oikaisisin sen luulon,(joka likaisessa mielikuvituksessani juuri äsken syntyi) että me tehtäis jotain muuta kuin oltais kahvilla ja juteltais, ei mitään kolmenkimppa-aikomuksia, eihän?
Mut joo, mitäs nyt turhia odottelemaan, milloin nähdään??;) Ja tästä puuttuu sitten kaikki käytännön järkikin, mehän ollaan tietty kaikki aivan eri puolilta suomeakin...ainakin veikkaisin...?
No runaway on tällä hetkellä pihalla katsotaan huomaako. Ei mitään kolmenkimppa-aikomuksia. En edes ymmärrä, mitä tarkoitat. Kerro.
No, pika galluppi tässä:
Mistäpäin Suomea olet? Olet kuitenkin mies, vai?
Ei tässä järjen hiventä löydy. Tai eihän sitä koskaan tiedä.
En mä tarkoittanut sillä yhtään mitään, se oli vain läppää, toisesta korvasta sisään, toisesta ulos, unohda...Mies olen ja turusta päin, ja sinä nainen(?), jeps, eipä mulla muuta, pala
illaan...
pitäisi sitten käydä tekemässä valintakriteeri- "testi" itsellesi, että voit saada selkoa millaista naista haet/toivot. Paras mahdollinen sinulle tai kenellekään miehelle ei varmastikkaan ole sellainen, joka palkintokaapissa on, jota sitten esitellään tarpeén tullen. Ajattele miltä naisestakin sellainen tuntuisi. Miltä itsestäsi tuntuisi, jos nainen tekisi saman itsellesi?
Mikä se sitten on se joku aina vaan parempi. Eikö se sama nainen voi koko ajan parantua siinä vierellä. Kuten viini. Mitä paremmin tiedät ja tunnet itsesi ja arvomaailmasi, sen parempi miettiä mitä toivoisit. Sinähän menet kohta kuin tuuliviiri sinne tänne.
Ymmärrän kyllä kun sinkku on ne mahdollisuudet on niin monet toisaalta ja ihastuu helposti moniin, mutta sitten se jonka kanssa voisi elää onkin toinen juttu.
Sait vähän miettimään.. Eipä tuossa ole juuri järkeä, mutta jotenkin vain semmonen olo vaikka tyttö olisi kuinka mukava niin jotenkin vain tulee tunne että "ahaa, no näin kiva on tämä mutta jos löytyis vielä kivempi" En edes tietä löydänkö kivempaa, ja sitten sekin vielä kun tunnun ihastuvan
just jokaiseen maholliseen tyttöön ja ihastus menee aina ohite. Eijää semmoista pitkäkestoista ihastusta.. Paitsi niitä mietin ketä en voi saada? Ja sitten jos saisinkin se menisi jo ohitse. Eihyvää päivää, mutta "onneksi" on nähtävästi muitakin sitoutumiskammosia kuin minä :) Kiva lueskella näitä vastauksia, pistää kyllä miettimään. Miten kauan tätä jatkuu? Milloin se tunne sitten tulee että nyt vois tämän kanssa pysähtyäkin?
..Mäkin mietin aina, että jospa jossain olisikin kivempi ihminen. Ja uudet tuttavuudet jää tuttavuuden tasolle ja mä haikailen niiden perään joita en saa. Vaikeammaksi sen tekee se, että on vain yksi ihminen jonka edes haluaisin, mutta eihän sitä saa. Vertailen muita ihmisiä siihen yhteen eikä tuloksena ole positiivisia ajatuksia.
Mutta mä olen päättänyt, etten odota ketään. Kysyit että "Milloin se tunne sitten tulee että nyt vois tämän kanssa pysähtyäkin?"...se tulee sitten kuin tulee. Ei sitä kannata odottaa tai etsiä, tai se ei tule ollenkaan. Mä lohdutan itseäni sillä, että minä en ainakaan tyydy vähään ja pysähdyn sitten kun se oikea tulee vastaan.
Musta vaikealta tuntuu, kun en oikein pääse tutustumaan johonkin mieheen. Siitähän se lähtis rullaan. Tutustus luistaako juttu ja muut asiat siinä sivussa kans. Jos ei synkkaa, sen kyllä huomaa aika piankin. Sitten vois edetä asioissa. Muttakun ihmiset on nykyaikana tälläsia, ettei välitetä esim sanoa, jos ei sillai kiinnosta. Joku onneton jää venaa. Jos sitte siitä joku ois kiinnostut, niin juttu ei edes pääse alkaa, koska on siinä vanhassa vielä kii. Ei sitä noin vaan irtaannuta jostain ihastuksesta. kovasti kyllä auttaa, jos toinen sanoo suoraan miten asiat on. Kerran se vaan kirpasee. Se on totta.
Itellä huomasin kesällä sitoutumisen vaikeuden osittain johtuvan siitä, ettei huomannut sitä omaa läheisyyden, kosketuksen tarvettaan. Sitten kun sen huomas, tulikin kohti sitä ihastustaan ja ois ollut valmis vaikka mihin. Mutta jos ei tapaa, miten pystyy huomaamaan omat tarpeensa. Kysyn vaan.
onhan tämä sinkkuna eläminen ihan hyvää,vaikka välillä ahdistaa.Mutta vielä enempi ahdistaisi jos olisin jäänyt huonoon suhteeseen.On se hyvä kun saa olla kotona ei tarvitse siivota toisen sotkuja,saatikka palvella.Eikä kukaan pilkkaa ja arvostele teet mitä itse haluat.
Ensinnäkin ei se sinkkuna olo nyt NIIN surkeeta oo :) Kunhan osaat vaan nauttia sinkkuuden hyvistä puolista. Itse kärsin myös tosta sitoutumispelosta. Ajatuksena olisi tosi mukavaa et vierellä olis joku mut mun on tosi vaikeeta päästää ketään todella lähelle itteeni. Eniten pelkään pettymistä. Kerran luulin löytäneeni sen elämäni miehen ja asuimmekin jo yhdessä mutta sitten meille tuli ero ja pari vuotta meni siihen että pääsin eroon exästäni, mut vieläkin olemme tosi hyviä kavereita mut pettymys oli silti liian suuri. Nyt ehkä saattaisin olla valmis rakentaan uutta suhdetta mut uus suhde ei synny enää yhtä nopeesti ku nuorempana vaan se vie enemmän aikaa. Toivon, et oon nyt löytäny elämäni miehen, mut meillä kaikki on vielä niin alussa että suhteesta ei todellakaan voi puhua koska näämme tosi harvoin. Mulle se sopii, koska näin en ahdistu ja saan miettiä asioita rauhassa. Mut ekaa kertaa exäni jälkeen tän miehen seurassa en ajattele löytäväni parempaa miestä jostain muualta vaan voisin olla sen kanssa erittäin onnellinen. Sen olen vaan ymmärtäny yksin ollessani et niin kauan kun ei arvosta itteensä ei voi myöskään rakentaa onnistunutta suhdetta kenenkään kanssa. Mulle ainakin omien vikojeni hyväksyminen on ollut tosi vaikeeta, on vieläki, ja sen takia ajattelen ettei kukaan muukaan niitä voi hyväksyä ja sen takia mun on helpompaa olla yksin ku selitellä jolleki toiselle toimiani. Tottakai kuitenkin kaipaan sitä toista lähelleni mut oon oppinu täyttään vapaa-aikani harrastuksilla niin ettei kauheesti jää energiaa koulun ja harrastusten jälkeen miettimään mahdollisia miesehdokkaita. Kyl mä silti haluun uskoo et jollain on energiaa murtaa se muuri, jonka oon ympärilleni rakentanu ja joku joka haluu rakastaa mua tälläsenä. Ehkä sit joskus tulevaisuudessa. Nyt oon onnellinen tässä asemassa...
"Kerran luulin löytäneeni sen elämäni miehen ja asuimmekin jo yhdessä mutta sitten meille tuli ero ja pari vuotta meni siihen että pääsin eroon exästäni, mut vieläkin olemme tosi hyviä kavereita mut pettymys oli silti liian suuri."
Itse en ymmärrä sitä että exän kanssa pitää olla kaveri. Se on aivan takuu varma keino jäädä elämään menneessä eikä kulkea eteenpäin. Parasta on unohtaa kaikki yhteydenpito, toki se aluksi on vaikeaa mutta pidemmän päälle ehdottomasti paras ratkaisu.
Olet varmaan oikeassa. Enpä ole tullut ajatelleeksi asiaa noin. Olen varmasti halunut vähän liikaakin hoitaa vanhat jutut, sitten kun olen pystynyt. Silloin heti en pystynyt selvittään asioita hänen kanssaan. Loukkasi jotenkin niin syvästi, että halusin vaan saada itseni sieltä pois ja unohtaa.
Sitten joku josta todella olen kiinnostunut ja johon olen ihastunut luuleekin, että haluan jonkun vanhan. Ja kun asia ei ole todellakaan niin. Kiitos sinulle viisaista neuvoistasi.
Niin luulenkin... ja saat ihan itse korjata asian!
Oletko se sinä!
Oletko luullut, että en haluaisi olla sinun kanssasi? Mutta sitä minä juuri toivon koko sydämestäni joka solullani. Ja kaipaus on välillä liian kova, että sekoan kokonaan.
mutta voi exänkin kanssa olla kaveri joissain tapauksissa. Yleensä se onnistuu silloin, kun suhde loppuu siihen, että ollaan enää "vaan kavereita" ja kaikki muu on loppunut.
Sittenkin se vaati itselläni vuoden katkon, jonka jälkeen ollaan juteltu, jos on nähty, ja jotain yhteisiä työasioita hoidettu, vaikka muuten kummallakin on oma elämä eikä mitään menneen perään haikailuja.
Sitä edeltävä suhde päättyi just toisella lailla eli "en halua nähdä sua enää ikinä". Siitä on yli 10 vuotta eikä olla ainakaan vielä törmätty toisiimme.
Voihan se sinkkuna olo aluksi tuntua tylsältä, mutta omasta kokemuksesta voin kertoa, että ihminen on sopeutuvainen.
Itse olen 37 v sinkku ja sopeutunut täysin tähän elämisen malliin. Ei koskaan muunlaista elämää kuin sinkkuelämä.
sinut valitsemaan sinkkuuden? Tuliko se vain jostain että "ahaa sinkkuus on mun juttu" vai jotain epäonnistuneita suhteita jne. Ainakin tällä hetkellä itestäni tuntuu etten halua elää sinkkuna loppuelämää. Muttakai sitä ajan mittaan karaistuu jos ei ketään löydä, niin eipä sulla jää mitään muuta vaihtoehtoa. Mutta miten ihmeessä mä selvitän itelleni et minkälaista naista etsin? Missä vaiheessa sä huomasit että et löydä sitä mitä etsit?
...minä sen huomasin. Ja niin ikään pikkuhiljaa sopeuduin yksin elämiseen.
Siinä se kaikessa lyhykäisyydessään.
Olen ollut tässä kohta yhdeksän kuukautta sinkkuna,ilman treffejä vaikka ehdokkaita onkin ollut.Mutta vääränlaisia.Tiedän,tai uskon ainakin tietäväni,olevani oikeassa.Sillä tänä sinkkuaikana(joka on pisimpiä sinkkuaikojani),olen oppinut omasta itsestäni paljon,siitä mitkä asiat ovat minun elämässä tärkeitä,oman arvomaailmani.Ja yksikään näistä "ehdokkaista" eivät pidä arvossa samoja asioita kuin minä,pahimmassa tapauksessa heidän elämän arvo maailma on aivan toisenlainen.Sitten kun runaway selvität mitkä asiat ovat sinulle tärkeitä,niin ehkä sitten osaat löytää oikeamman naisen jota et juokse karkuun.Naisen joka arvostaa samoja asioita.Hmm..mutta ihmettelet varmaan miksi en sitten jo seurustele,tällaiset ohjeet omaavana..No syy on siinä,että miehiä on ollut vaikea tavata,ainoa missä liikun nykyään töiden jälkeen on lenkkipolku ja viikonloppuna ehkä baarissa.Ja baarista en sitä elämäni miestä ole löytänyt enkä kyllä juuri sieltä sellaista halua etsiä enkä löytää..
tohon että baarista sen "oikean" vois löytää.. Siellä onniin hankala tutustua syvellisemmin toiseen että aika nopeasti sitä tekee päätöksensä ulkonäön perusteella. Esim kuten itselleni on käynyt monta kertaa, ja taas kun jotain oli syntymässä niin eimuuta kuin pois ja uutta seuraa etsimään. Mutta kyllä siellä lenkkipolulla voi yhtä hyvin tavata sen kiinnostavan tyypin kuin baarissakin? Olen mäkin löytänyt itsestäni uusia juttuja tässä 12kk sinkkuuden aikana, ja ehkäpä mun itsetutkiskelu ei ole vielä loppu kun karkuun juoksen syvellisempiä suhteita. Kyllä jokaisen pitäis olla sinkkuna jonkun aikaa sitten sitä toisen kanssa oloa alkaa arvostamaan ihan toisella tavalla, ainakin mä uskon näin :)
Kuulostat niin tutulta...
Mun tarina:
Tapasin aivan ihanan ihmisen. Viikon pidettiin, puolin ja toisin, tiiviisti yhtä. Vietettiin aikaa yhdessä ja kun ei oltu yhdessä niin soiteltiin ja läheteltiin viestejä. Emme kuitenkaan viettäneet aikaa 24/7, vaan aina iltaisin saatettiin nähdä ja pari kertaa olin hänen luonaan yötä. Ei siis mielestäni todellakaan paljon.
Olen vasta eronnut ja puhuimme heti alusta lähtien että otetaan rauhassa, ei mitään kiirettä. Tuntui hyvältä. mutta kuitenkaan käytännössä asiat menivätkin toisellalailla.
Eipä kuulunut hänestä päivään yhtään mitään, eikä toiseen...Olin ihan sekaisin missä mennään. Lähetin hänelle viestin että mistäs nyt tuulee ja vastaukseski sain, että ahdistaa...
Sanoin sit et laitan (entisestään) pakkia päälle ja annan tilaa, mutta siihen sain vastaukseksi, että ei sun tarvitse.
Mun ymmärrys alkoi sit loppua siinä vaiheessa kun olin parin päivän päästä lähettänyt sille kaksi viestiä, vielä eri päivinä, enkä saanut niihin kumpaankaan vastausta.
Muahan ei kohdella noin! Hermo meni! Sanoin sille ei unohda mut yms. Mutta sen jälkeen se sitten otti yhteyttä ja... Mutta tavattiin vaan 20min.
Paras ja viimeinen veto mun mielestä siltä oli se, ettei se halunnut et joku ajattelee sitä 24h!!!
Sitä vaan ihmettelen että kuinka tunnevammaisia ihmisiä tänä päivänä liikkeellä oikeen on???
Jos haluaa seurustella, saada vierelleen jonkun joka välittää ja jonka kanssa on hyvä olla niin MIKSI silloin ajatellaan vain omaa napaa??? Mun mielestä seurustelu on kahden ihmisen juttu eikä silloin "odoteta" sitä milloin asiat alkaa menemään niin "vakaviksi", että voi alkaa ahdistamaan. Niin ja sitten tietenkin luonnollisesti siirrytään takavasemmalle.
Eikö asiat pitäisi ensiksi miettiä siellä omassa päässä ja sen jälkeen vasta alkaa etsimään sitä jotain mitä haluaa?! Onko tää maailma oikeasti menossa siihen että loppupelissä ajatellaan vaan itseä? Kuinka joku luulee ikinä mitään saavansa jos ei voi ottaa näinkään "suurta" riskiä ja tutustua toiseen ilmaan mitään odotuksia?! Kysyn vaan!!!!
Mä todellakin ihastuin ja olisin halunnut tutustua tähän ihmiseen. Mun mielestä se ei todellakaan ole liikaa vaadittu!!! Ja hänen sanoja lainatakseen "kaikki oli täydellistä".
Mua nyt niin v.....aa!!!! Koska TIEDÄN että meistä olisi tullut jotain ainutlaatuista, mutta kaiken pilasi se, että hän "joutui" lähtemään karkuun....
Loppujen lopuksi koko juttu vaan satutti, että jos hän vielä joskus jotain haluaa kanssani niin tiedoksi vaan hänelle, että olen nyt muuttunut todella vaikeasti tavoiteltavaksi!
Sitten viesti kaikille muille "tunnevammaisille"!
Älkää jaksako enää satuttaa muita!!!!!!
Miettikää mitä oikeasti elämältä haluatte toimikaa sitten sen kukaan. Jos päätätte ettet te ole valmiita yhdessä elämiseen niin älkää silloin hakeko ketään mistään! Antakaa mieluummin muiden olla rauhassa!
Jos taas olet sitä mieltä, että nyt haluat jonkun vierellesi niin, etsi silloin joku ja pelaa peliä täysillä. Tutustu ja ole vaan! Mitään kummempia ajattelematta. Eihän kukaan nyt seuraavana päivänä ole sua alttarille raahaamassa!
Mieti ja toimi juuri sen mukaan! Mielestäni välimuotoja ei ole edes olemassa! Riskejä kannattaa ottaa niin silloin ehkä saakin jotain mistä ei olisi ikinä voinut haaveillakaan...
jos toinen sanoo,ett sun seura ahdistaa,ethän sä voi muuta johtopäätöstä tehdä kuin että ette vaan sovi toisillenne.Jos sun seurassa ei voi olla toinen oma itsensä heti alusta alkaen,minusta se on niin selvä merkki lopettaa haihattelu.Vai haluatko toisen,joka teeskentelee ja yrittää olla muuta kuin mitä onkaan?
Parempi se on suoraan kiertelemättä ilmoittaa toiselle,ettei anna mitään turhia toiveita jatkon suhteen.
Mulle on sanottu noin->kiitän seurasta ja se siitä,olen ite sanonut noin toiselle,ja fiksu ymmärtää jättää asian siihen,eikä jää roikkumaan ja ruikuttamaan perään.
Se,että toinen viihtyy ja haluaa olla seurassas,pitäisi perustua ihan vapaaehtoisuuteen,tulla luonnostaan luokses,sitä oon hakenut suhteissani,ilman,että tuntee itsensä olevan tyrkyllä,tai että on saanut toisen seuraansa "kiristämällä",jos tiedät mitä tarkoitan?
No,saattaa olla,että olen poikkeus naiseksi,kun ajattelen näin,mutta näillä "kriteereillä" oon nyt vihdoinkin tutustunut mieheen,jonka viestit,puhelut ja tapaamiset eivät ahdista,ja mikä parasta,tunne on molemminpuolinen :)
Ja tätä on kestänyt jo yli vuoden,pieni etäisyys tekee hyvää,silloin saa rauhassa laskeutua maan pinnalle ja rehellisesti tutkia ja kuulostella itseänsä,että eihän vaan töki ja ahdista.
Koska jos et ole rehellinen ekana itselle,kuinka voit olla sitä silloin toisellekkaan?
Sit sellanen juttu,muutama peruskysymys ihan suhteen alkumetreillä ois hyvä esittää ja kuunnella toisen vastaus,ja sit vertailla vähän omia vastauksia,niistäkin voi jo jotain päätellä.Ite oon kysässy alkajaiseksi ett mitenkä meinasit viettää loppuelämän?
Jos sen vastapuolen vastaus vähänkään muistuttaa omaa vastausta(varsinkin kun et ole sitä vielä hänelle paljastanut),siitä mun mielestä olis hyvä jatkaa.
Tää nyt vaan mun tapa aatella asia,mut tehkää te miten ite haluatte,niin minäkin :)