Olen nyt tapaillut kolmisen kuukautta erästä todella mukavaa jäbää. Olemme kiintyneet toisiimme syvästi ja tapailemme tiiviisti, eli lähes päivittäin. Suhteemme on erittäin hyvällä pohjalla, sillä olemme todellisia sielunveljiä. Ongelmana onkin, että jäbä haluaa palavasti seurustella ja olla "virallisesti yhdessä", mutta minä en tiedä haluanko. Hän ei herätä minussa hermoilua, epävarmuutta, sydämen tykytystä jne., eli kaikkea sitä ihanuutta (ja kurjuutta), mitä ihastuminen tekee. Kaipaan häntä, mutta en halua häntä luokseni suudellakseni häntä, vaan vain puhuakseni hänen kanssaan. Mitä siis tehdä? Odotammeko vain ja katsomme kasvaako tunteeni häntä kohtaan? Tilanne tappaa minut ja hänet, sillä vähiten maailmassa haluaisin satuttaa häntä! Niin kovia kun hän on tähänkin mennessä joutunut kokemaan..
ollakko vai eikö olla?
hemuli
1414
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Olette varmaan aika nuoria, joten koettaisin vältellä paniikkia.
On ihan ymmärrettävää, etteivät pilvet katoa taivaalta, aurinko sädehdi ja pikkulinnut ripottele kukkasia Disneyn tyyliin, kun näet hänet, vaikka olisitkin häneen ihastumassa/rakastumassa.
Minusta hurjia hullaantumisen tunteita oli nuorena helppo tuntea sellaisia ihmisiä kohtaan joita ei oikeasti olisi ikinä "saanut", joten sitä saattoi turvallisesti olla niin pilvissä kin ikinä. Sitten kun tapasin ihmisen (johon ihastuin aluksi vähän tuohon tyyliin), joka olikin yllättäen kiinnostunut minusta, tunteeni heittivät häränpyllyä. Olin tietysti alussa onnessani siitä, että ihastumiseeni vastattiin. Otin homman kuitenkin niin vakavissani, että "vakavammat" ajatukset valtasivat pian mieleni. Aloin pohtia yhteensopivuuttamme ja tulevaisuutta... Kerran tapasin hänet ja pelästyin, koska minusta ei tuntunutkaan miltään.
Katsoin häntä kuin vieras ihminen ja mietin että mihin katosivat ne hullantumisen tunteet?
Ihastuminen oli hävinnyt mutta lämmin kiintymys oli astumassa tilalle. Annoin itselleni aikaa, en tehnyt mitään hätiköityä enkä varsinkaan puhunut ajatuksistani mitään (hän ei olisi kuitenkaan voinut asiaa auttaa, olisipa vain musertunut). Ja mielestäni häntä rakastan vieläkin, 5 vuotta myöhemmin. Olen ihan iloinen siitä, että en ole ylitunteellista laatua, tunteeni eivät vaihtele kuin tuuliviiri eivätkä ole saattaneet minua pulaan. Enkä toisaalta myöskään ole menettänyt mitään.