Ätmeissä vihaan eritysiesti sokeutta omalle hyvinvoinnille ja empatian puutetta. Monet ätmit ovat miehiä, joilla on kaikki muut asiat elämässä kunnossa ja sitten oikein vellovat siinä kärsimyksessään että ei ole naista sen sijaan että eläisivät ja nauttisivat kaikesta mitä voivat ja pyrkisivät siihen että muillakin ympärillä on hauskaa. Ätmit voisivat myös matkustaa, käydä elokuvissa, nauttia elämästä, mikä on muille, esim. sairaille ja vammaisille hyvin paljon vaikeampaa.
Ätmit ovat fyysisesti terveitä. Voivat harrastaa liikuntaa, nauttia elämän perusasioista. Arki ei ole pelkkää taistelua niin kuin fyysisen vamman kanssa.
Ätmeillä on rahaa. Harva ätmi on niin köyhä, että joutuisivat miettimään onko rahaa ruokaan, uuteen talvitakkiin ja lääkärikuluihin. Ätmeillä on niin helppoa arjessa, että voi päivästä toiseen junnata sen ympärillä saako pillua.
Okei, monilla ätmeillä on mielenterveysongelmia jotka vaikeuttavat arkea ja ihmissuhteita. Se on ihan oikea ongelma ja muiden ongelmien syy.
Myös empatiakyvyssä on suuria puutteita. Ätmeille tekisi hyvää mennä vaikka henkilökohtaiseksi avustajaksi tai muuhun huonommin menevien vapaaehtoistyöhön, niin näkisivät vähän toisenlaistakin elämää. Nousisi arvostus omaa elämää kohtaan ja löytyisi sydämen sivistystä kohdata muitankin ihmisiä. Ei elämä pyörisi pillun ja pornon ympärilä.
Ätmit ovat fyysisesti terveitä. Voivat harrastaa liikuntaa, nauttia elämän perusasioista. Arki ei ole pelkkää taistelua niin kuin fyysisen vamman kanssa.
Ätmeillä on rahaa. Harva ätmi on niin köyhä, että joutuisivat miettimään onko rahaa ruokaan, uuteen talvitakkiin ja lääkärikuluihin. Ätmeillä on niin helppoa arjessa, että voi päivästä toiseen junnata sen ympärillä saako pillua.
Okei, monilla ätmeillä on mielenterveysongelmia jotka vaikeuttavat arkea ja ihmissuhteita. Se on ihan oikea ongelma ja muiden ongelmien syy.
Myös empatiakyvyssä on suuria puutteita. Ätmeille tekisi hyvää mennä vaikka henkilökohtaiseksi avustajaksi tai muuhun huonommin menevien vapaaehtoistyöhön, niin näkisivät vähän toisenlaistakin elämää. Nousisi arvostus omaa elämää kohtaan ja löytyisi sydämen sivistystä kohdata muitankin ihmisiä. Ei elämä pyörisi pillun ja pornon ympärilä.
Vastaukset 40
Vanhimmat
Olet nainen. Et voi ikinä ymmärtää, miltä naisen puute miesten mielestä tuntuu. Näyttääkö esimerkiksi tuon artikkelin mies joltain hummaajalta, joka ei keksi mitään tekemistä: http://www.hs.fi/kotimaa/a1406521118626
Silti hän sanoo: "Parisuhteella on uskomattoman iso vaikutus mielenterveyteen"
Vammaisilla ja naisilla on aina turvaverkko. Sinä olet molempia, joten sinulla on tuplaturva. Yksinäisten miesten pitää aina itse huolehtia kaikki asiat. Luulen myös, että aliarvioit sitä, kuinka paljon masennusta ja köyhyyttä ätmeillä on. Masennus voi olla hyvinkin paljon enemmän elämää vaikeuttava asia kuin fyysinen vamma.
Masentuneet ihmiset eivät nauti yksin elokuvissa käynnistä tai yksinäisistä ulkomaan matkoista, kaikki on yhdentekevää. Vammainen mutta ei-masentunut voi sen sijaan säästää vaikka eläkkeistään tai mitä tukia saakaan, ja käydä kerran vuodessa ulkomailla tukiverkkonsa kera ja nauttia siitä suunnattomasti.
Se masennus on joka tapauksessa hoidettava ennen kuin voisi edes alkaa parisuhteeseen. Eli turha syyllistää naisia omasta sairaudestaan sen enempää kuin omasta saamattomuudestaankaan.
Pillun saanti yleensä poistaa miehen masennuksen. Naiset voivat siis halutessaan parantaa masentuneet miehet, ja masentunut mies on naisten äärimmäisen itsekkyyden uhri.
Laitatko käypähoito-linkin tai linkin johonkin tutkimukseen, joka todistaa että pillunsaanti parantaa masennuksen. Palataan sen jälkeen asiaan.
kuin aikoinaan lääkärit runkkasivat vanhoista kurpista hysterian pois, pillunsaanti poista mieheltä masennuksen.
Lue tuon jutun kommenteista naimisissa olevien miesten ajatuksia: http://www.averagemarrieddad.com/?p=1883
Rohkenen epäillä että se olisi seksi pelkkänä mekaanisena suorituksena (= "saamisena") joka masennuksen poistaisi. Muutenhan miehet olisivat täysin tunnekylmiä, jos masentumisen ja elämänhalun kadottamisen pohjimmainen syy olisi se ettei pääse hakemaan omaa mielihyvää nimenomaan toisen ihmisen kehon kautta (kun sen saman mielihyvän voi hankkia ominkin käsin).
Kyllä se todennäköisesti enemmänkin on se hyväksynnän ja "normaaliuden" tunne joka seksin saamisen kautta saattaa tulla, joka noissa tapauksissa on auttanut. Ei seksi suorituksen valossa.
Tietenkin. Aina kun mies puhuu pillunpuutteesta, hän tarkoittaa oikeasti sitä, että tuntee olevansa seksuaalisesti arvoton naisten silmissä. Jos nainen ei anna seksiä avioliitossa, mies ymmärtää sen niin, ettei hän ole enää naiselle mies, vaan ainoastaan kaveri.
Naisella taas on erilaiset mekanismit varmaan tässä jutussa. Jos nainen on päässyt naimisiin ja mies huolehtii ja tuo turvaa, niin silloin nainen saa kokea olevansa nainen suhteessa. Naisen tulee tehdä oma osansa ja osoittaa, että hän pitää miestä oikeasti miehenä, eikä vaan kämppiksenä.
Veikkaanpa että seksittömyys vie miehellä mielialan samoihin sfääreihin kuin naisella se, että mies aktiivisesti mitätöi naista, ei osta koskaan mitään lahjoja, ei lähde mihinkään yhdessä, ei halua sitoutua jne., eli ei tunnusta naista naiseksi.
Sehän tarkoittaa silloin myös sitä, että seksiä saamattomat sinkkumiehet ovat koko ajan henkisesti samantyyppisessä alennustilassa. Ikisinkkumiehet ovat oikeastaan loputtoman hiljaisen henkisen väkivallan uhreja. Siitä tämän palstan vihamielinen sävy.
Ainahan sitä voi veikata.
Jos "mies aktiivisesti mitätöi naista, ei osta koskaan mitään lahjoja, ei lähde mihinkään yhdessä, ei halua sitoutua jne., eli ei tunnusta naista naiseksi" nainen lähtee suhteesta ja etsii parempaa seuraa. Ottaa itse vastuun hyvinvoinnistaan eikä rupea marttyyrinä kiukuttelemaan miehelle.
Ätmien ruikutuksessa ärsyttää, että ätmit yrittävät "anna, anna, byää" -vonkauksellaan muuttaa kahden aikuisen välisen suhteen vanhemman ja lapsen suhdetta vastaavaksi. Vanhemman tehtävänä on tyydyttää sylilapsen tarpeet, mutta akuisten välisessä suhteessa kumpikin on pohjimmiltaan itse vastuussa hyvinvoinnistaan, kumpikin antaa ja kumpikin saa.
Kun muistamme Maslowin tarvehierarkian, lienee selvää ettei kerättävä materia voi korvata normaalisti milloinkaan puuttuvia ystäviä, tunteita, kosketusta, iloa, energiaa, hyvää oloa, onnistumista- sekä myös hyvien ja huonojen asioiden kokemista. Jos kokee toistuvaa ignoorausta ja hyljeksintää, se ei ole ihmiselle hyväksi. Surullista kuin se pieni poika hiekkalaatikolla ilman muita kavereita.
Jo yksi ystävyys-suhde on miehelle parempi lääke kuin mitkään terapiat tai pillerit. Vaikka eläisi kädestä suuhun selviytyen, se on parempi kun vierellä on joku joka rakastaa kuin yksin miettiä ostaisiko Tiger of Sweden vai Lacoste- kauluspaidan töihin. Sama se, "piireihin" ei pääse.
Tuskalla ei ole kilohintaa jos se tulee riittämättömyyden tunteista. Juuri niitä usea at-mies kokee siellä yökerhoissa, siellä tanssi lattialla, siellä taksijonoissa, siellä snakkarilla. Joillain miehillä onkin uusi tuttavuus, pidetään hauskaa, on känni, on iloa. Sydämen paloa, ihmiset onnistuvat.
Jos Tasojärjestelmää ei olisi ei olisi "ätmejäkään". Ihmisarvoa halventava termi. Jokaisen toivoisi kelpaavan sellaisena kun on, kehittyä miten pystyy, moni on haavoittunut ja moni ei halua sellaiseen ihmiseen enää tutustuakkaan.
Se yksi hymy ja yksi moi naiselta voisi pelastaa paljon. Tai ainakin minimoida vahingot. Suuren yleisön demonisointi vain pahentaa at-miesten asemaa jo ennestäänkin vaikeassa olossa. Uskallatko sinä olla riskin arvoinen?
Pitää hahmottaa syy-seuraus ketju ennenkuin voi laukoa at-mies sitä, mene hoitoon ja muutu sellaiseksi ytmiksi joka kerää naiset yökerhosta. Ei se auta jos pitäisi muuttua joksikin muuksi kuin on aina ollut. Se on hinta joka tulee eteen. Olet siinä oikeassa että jos pystyy löytämään elämän ilon siitä mitä jo on, on hyvin pitkällä hyvässä suunnassa. En puolusta näitä negatiivissa harhoissaan eläviä hörhöjä jotka eivät ansaitse kumppania.
Ihmiset eivät ota vastuuta toisista enään kuin arvostellaan, eletään kuulokkeet päässä so-messa, "helpolla" pääseekin kun valkkaa ympärilleen laadukasta seuraa.
Tässä on aiheeseen liittyvä hyvä kappale joka saa ainakin minun silmäkulman kostumaan tässä asiayhteydessä:
http://www.youtube.com/watch?v=eW__Up2sBVQ
Kauheeaa analysointia. Eikä talousjärjestelmällä ole tämän asian kanssa mitään tekemistä. Yksinäisyyteen ja vaillejäämiseen vaikuttavat niin monet muutkin asiat kuin taloudelliset syyt. Köyhänäkin voi olla rikkaampi ja onnellisempi kuin taloudellisesti rikkaana.Olen aloittajan kanssa täysin samaa mieltä. Oman elämän arvostus ja sydämen sivistyksestä se lähtee, ei naisten/miesten ja seksin perässä jahtaamisessa.
Terveys jo sinällään on suurempi pääoma kuin mikään rikkaus tai parisuhde maan päällä. Sen varassa roikkuu koko elämämisemme ja sen laatu.
"Tuskalla ei ole kilohintaa jos se tulee riittämättömyyden tunteista. Juuri niitä usea at-mies kokee siellä yökerhoissa, siellä tanssi lattialla, siellä taksijonoissa, siellä snakkarilla. Joillain miehillä onkin uusi tuttavuus, pidetään hauskaa, on känni, on iloa. Sydämen paloa, ihmiset onnistuvat."
Tämä oli hienosti kirjoitettu ja niin totta. Aina voidaan järkeillä kuinka hyvä yksinäisenkin miehen on terveenä elää keskuslämmityksen ja sosiaaliturvan hellässä huomassa, mutta vaikka asiaa kuinka järkeilisi niin kyllä se riittämättömyyden ja yksinjäämisen tuska on ihan todellinen. Vaikka keho ja pankkitili voisivat hyvin, niin sielu voi olla niin toivottomassa tilassa tämän asian takia, että muu menettää merkityksensä.
Järjellä ei kuulemma voi ihastua, sanovat ainakin naiset. Aika vaikea järjellä on myöskään yksinäisyyttä ja kelpaamattomuutta muuttaa miksikään muuksi.
No, mitenkäs luulet aloittajan tapauksessa? Jos ihminen onkin vailla sitä tervettä kehoa, onko riittämättömyyden ja yksinjäämisen tuska yhtä todellista kuin terveen ihmisen?
Veikkaisin, että saattaa olla pikkasen konkreettisempaa tuskaa. Varsinkin silloin, kun se oman kehon rajallisuus käy oikein hermojen päälle.
Vammaisilla on vielä sekin taakka, että kehon rajoitteet harvemmin helpottavat elämän kuluessa. (Onneksi on uusia hoitoja tulossa moneen vaivaan, mutta silti).
Ehkäpä terve ihminen huomaa terveen kehon tuottaman ilon ja ihanuuden vasta sitten, kun tulee ongelmia ja sen menettää. Pätee kyllä keikkiin itsestäänselvinä otettuihin hyviin asioihin elämässä.
En minulla ole omakohtaista kokemusta aloittajan tuskasta, mutta ei tulisi mieleenkään väheksyä sitä. Yleensäkin kipeiden asioiden vertailu ja väheksyminen on vähintään arveluttavaa puuhaa. Jos on hyvinvoivan näköinen nuori mies, jonka elämänhalu on mennyt, niin se on ihan yhtä vakava tilanne kuin jonkun toisen elämänhalun menettäminen.
Totta kai talousjärjestelmällä on tekemistä tämän asian kanssa. Talousjärjestelmä on myös yhteiskuntapoliittinen asia, ja yhteiskuntapolitiikka vaikuttaa suuresti yksilön olosuhteisiin.
Teorioissa yhteiskunnan muuttumisen vaikutusesta sinkkumiehen elämään on ehdottomasti perää, joskin ätmin ongelmat ovat varmasti vielä tätä moniselitteisempiä.
Mutta tuntuu terveiltä ihmisiltä joskus katoavan se elämänhalu, tai ainakin elämänilo, vaikkei mitään isompia ongelmia olisikaan.
Joten olen kyllä sitä mieltä, että pieni tarkastelu oman itsensäsurkuttelun määrään on silloin tällöin hyväksi ihmisen psyykelle.
Mutta näin ei saisi sanoa, koska aina pitää muka ymmärtää ja myötäillä, varsinkin pinnallisia tunteita.
Tuli mieleeni luontodokumentti, jossa vammautunut leijonanpentu raahautui lauman mukana melko pitkään, yritti jopa kiivetä, vaikka takajalat olivat vammautuneet. Elämänhalu..ja elämän uskomaton voima on ihmeellinen. Ainakin eläimillä, jotka eivät käytä aikaansa oman itsensä surkutteluun. Saman voi nähdä lapsissa: heissä on se voima, puhutaan että lapset toipuvat hämmästyttävän hyvin. Tätä ei tietääkseni ole tutkittu, mutta omien havaintojeni perusteella väittäisin, että mieli(siis se, ettei vello itsesäälissä) on se tukeva elämän voima.
Se leijonanpentu kuoli. Mutta yritti loppuunsa asti.
Ei saa kertoa noin surullisia juttuja. Ihmisten ongelmat vielä jotenkin kestää, mutta eläimet on liikaa...
Minä olen ainakin kokenut vaihtoehdot: Sen että itsesäälistä irtautuminen onnistuu järkevästi ajattelemalla ja myös sen että elämänhalu vain katoaa. Ei siinä jälkimmäisessä vaihtoehdossa oikein pysty järkeilemään mitään - se pitäisi tehdä etukäteen ja siten välttää ongelmat. Elämänhalun kadottaminen tarkoittaa tavallaan kaiken kadottamista. Ei silloin pysty olemaan järkevä kun se vaatisi edes pientä motivaatiota ja juuri se on hukassa.
"Within Temptation (feat. Xzibit)"
Ei vittu mitä paskaa!
Yksi asia mitä kannattaa ymmärtää, vaikka se onkin niin kliseinen sanonta: "Raha ei tuo onnea."
Mutta tuota ei hoeta ihan turhan takia. On totta että jos on rahaa niin että ei tarvitse miettiä onko varaa ostaa ruokaa, uusi takkia tai jotain muuta, niin elämä on helpompaa kuin ilman sitä. Sehän on selvää.
Mutta ihmiset elävät tunteesta. Köyhempikin voi olla onnellinen jos tuntee että joku rakastaa ja tuo turvaa niin että vaikeistakin ajoista aina selviää eikä tarvitse olla yksi.
Sen sijaan rikaskin voi vain yksin laskeskella rahojaan ja ymmärtää että vaihtaisi puoli omaisuuttaan siihen jos tietäisi että sillä saisi onnellisen elämän.
On silti totta että niin Suomessa kuin monessa muussakin länsimaassa ei aina muisteta sitä kuinka helppoa elämä keskiverto kansalaisella on. Mutta toisaalta voiko koko maailman murheita ottaa omille harteilleen. Parempi kun ei ota. Se ei omaa elämää helpota, vaan tekee vain siitä entistä ahdistavamman. On helpompaa sulkea silmänsä niiltä asioilta kun velloa epätoivossa siitä kuinka maailma on huono paikka, mutta silti ei pysty sitä juuri muuttamaan.
Silti... Matkustaminen, elokuvissa käyminen ja elämästä nauttiminen yksin ei ole kovin hauskaa. Toki, kavereiden kanssa niissä voi myös käydä, mutta sekin on vain tilapäistä apua siihen yksinäisyyteen. Siksihän siitä parisuhteesta vauhkotaan, kun se olisi se ainoa apu, joka oikeasti pitäisi sen yksinäisyyden loitolla päivästä toiseen.
Eikä kannata ajatella etteikö ätmillä voisi olla kykyä empatiaan. Monella voi olla enemmänkin kuin arvaakaan. Monesti juuri ne hiljaisimmat ovat niitä, jotka tuntevat voimakkaasti asioita, ja juuri se itse asiassa rajoittaa esim. sitä puheliaisuutta ja tekee ujoksi. Koska se pieninkin negatiivinen signaali toisen suunnalta tuntuu niin voimakkaasti. Siispä ujo ja epävarma voi oikeasti olla hyvinkin empaattinen, mutta toimii kuten toimii - juurikin suojellakseen itseään niiltä epämukavilta ja ahdistavilta tunteilta.
Rahalla saa mahdollisuuksia kehittää itseään. Jos yksin meneminen ei ole kivaa, voi hankkia ystäviä. Jos ei ole sosiaalisia taitoja siihen, voi mennä kurssille - mikä on yllätys yllätys helpompaa kun on rahaa siitä kurssista maksaa ja terveyttä kurssipaikalle helposti matkustaa.
Kun sairaana joutuu välillä tekemään helvetisti duunia sen eteen että pystyy tekemään jonkun tavallisen asian mikä terveile on itsestäänselvyys - ottaa päähän lukea valitusta siitä ettei kaikki (pillu!) tulekaan naaman eteen automaattisesti.
Jos on empatiakykyä, niin sittenhän sosiaalisten taitojen oppimisessa ollaan jo monta askelta empatiakyvyttömiä pidemmällä.
"Jos ei ole sosiaalisia taitoja siihen, voi mennä kurssille"
Ihan kiinnostava ajatus mitä piti itsekin tässä pohtia, mutta seuraava kysymys onkin että paljonkon sellainen kurssi oikeasti ihmisen pohjimmaista persoonaa muuttaa - tuskin paljoa. Kun kyse on myös paljolti persoonasta / luonteesta, eikä vain opetelluista taidoista.
Jos kursseilla voisi oikeasti oppia olemaan toisenlainen ihminen, niin sittenhän nuo pelimieskurssitkin olisivat kultaakin arvokkaampaa tavaraa. Mutta ainakin kun täälläkin seuraa keskustelua, niin kovin on ristiriitaiset mielipiteet onko niistä hyötyä ollenkaan tai ehkä hieman.
Pelimieskurssit ovat pitkälti samaa tavaraa kuin ne sosiaalisten ihmissuhdetaitojen kurssit (kun kurkkaa tuonne jonnekin sosiaalisen taitojen kurssin naispuolisen vetäjän blogiin, niin ihan suoraan se siellä itsekin toteaa että suuri osa niistä pelimies materiaalien jutuista on ihan järkeenkäypää). Totta kai enemmän keskittyen tiettyyn asiaan. Ja ehkä enemmän yrittäen yli-yksinkertaistaa asioita niihin myyviin "magic-bulletteihin".
Ehkä kaikesta skeptisyydestäni huolimatta käyn vielä jollain tuollaisella kurssilla. Sittenpähän en voi sanoa että olisi siitä kiinni etten vaan osaisi sosiaalisia taitoja. Jos ei silläkään mikään muutu (kuten luulen käyvän), niin sittenhän se on enemmän ulkonäöstä ja luonteesta kiinni.
Ja joo. Ymmärrän toki että voi ärsyttää kuunnella muiden valituksia jos tietää että itse on vieläkin vaikeammassa tilanteessa. Sitähän se taitaa olla täällä tämä "ätmienkin" valitus naisille yleisesti. :) Koetaan että naiset ei ymmärrä miten vaikeaa se on keskivertomiehen (tai sen alle olevan) yrittää päästä edes juttelemaan naisille.
Myönnän että itsellenikin tuntui täysin järjettömältä se kun tällä palstalla juuri äskettäin omien sanojensa mukaan kaunis nainen valitti omia ongelmiaan suhteen löytämisessä (eli ongelmat keskittyivät mm. stereotypioihin ja siihen että kun deitti ei ollutkaan kiinnostunut sen takia kun kaikki muutkin miehet yrittivät tulla naista iskemään.) Ymmärrettävästi kun joku jaksaa tuollaisesta ongelmasta valittaa joka olisi ns. "positiivinen ongelma" jos sellaiseen tilanteeseen joskus pääsisi, niin eihän siinä kauhean tosissaan sitä valitusta jaksa ottaa...
Ymmärrän että et ehkä sinäkään jaksa kovin tosissaan meidän "ätmien" valituksia ottaa. Kuulostaa varmaan samanlaiselta järjettömältä valitukselta.
Kai kaikki on vaan suhteellista. Yhden mielestä ne ylitsepääsemättömät ongelmat on taas toisen mielestä täysin naurettavaa nappikauppaa kun itsellä on vielä paljon pahempi tilanne.
Ei kai tuohon voi mitään sanoa mikä tilannetta muuttaisi. Jokainen joutuu vain niiden omien ongelmiensa parissa painimaan.
Minä yritän olla vihaamatta niitä ongelmistaan valittavia kauniita naisia, vaikka niiden ongelmat vaikuttavat minusta naurettavilta. Toivottavasti sinäkin ymmärrät olla vihaamatta ätmejä vaikka meidän ongelmat eivät ehkä ole mitään siihen verrattuna mitä sinä koet. Jokainen meistä nyt vaan elää siinä omassa kuplassaan ja valittaa omista asioistaan.
No tuohan pätee moniin muihinkin kuin vain atm:iin, että pitäisi oppia elämään niin kauan kuin vielä voi. Mutta usein on helpompi jättää tekemättä, pähkäillä tai ruikuttaa kuin tehdä jotain.
Eniten ätmeissä ärsyttää se, että vain harva täälläkään pystyy asialliseen keskusteluun. Yleensä ätmin pääargumentti, perustelu ja lopputulema on aina se, että nainen on kiimavittuinen huora, jakorasia, spermaviemäri ja mitäköhän näitä nyt oli. Tarviiko ihmetellä että mikä teissä ärsyttää?
Nainen on kiimavittunsa viemä elukka.
Olen toisaalta samaa mieltä. Monella ätmillä on paljonkin aiheita tyytyväisyyteen - ei tietenkään kaikilla - mutta ei sen minusta tarvitse vähentää sen tuskan ilmaisua, mikä syntyy kun yksin joutuu olla. En voi puolustaa ruikutuksen vaientamista. Eri juttu tietysti, että usein se menee pikkulapsen kiukutteluksi, ja mielellään levitetään paha olo kaikkialle ympäristöön, niin kuin palstalla usein tehdään, sen sijaan että yritettäisiin nauttia elämästä naisen puutteesta huolimatta.
Asiallinen aloitus. Tästä päästäisiinkin suoraan kirjoitukseeni itsesäälistä, ja sen vahingollisuudesta yksilölle.
Ätmien valitus ärsyttää, koska se useimmiten on itsesääliin uppoutuneen jästipään uikutusta. Umpikuja.
Olipa itsekästä AP:lta pitää itseään jonain uhrina, menisi katsomaan afrikkaan nälkää näkeviä kodittomia vammaisia, jotka kerjäävät pysyäkseen hengissä. Kuvittelee että itsellänsä huonosti asiat, kun kuitenkin syntynyt hyväosaiseksi vammaiseksi Suomeen, eikä minnekkään kehitysmaahan.
Jos aloittaja avaisi keskustelua 24/7 siitä, kuinka vammaisilla on vaikeaa elämässä. Ei ole rahaa, ihmiset eivät ymmärrä ja terveet ihmiset ovat syyllisiä vaikeuksiinsa ja kuinka yhteiskunnan pitäisi taata hänelle seksiä nuoren ja hoikan miehen kanssa tai ainakin paikka panorenkaassa,
päivästä toiseen
valittamista
samasta asiasta
samoilla argumenteilla
avaus toisen perään
höystettynä terveiden ihmisten solvaamisella
alettaisiin olla lähempänä ätmien jatkuvaa ininää
ja ätmien olisi ehkä helpompi ymmärtää
kuinka vähän sympatiiaa heidän tyylinsä herättää
"Myös empatiakyvyssä on suuria puutteita. Ätmeille tekisi hyvää mennä vaikka henkilökohtaiseksi avustajaksi tai muuhun huonommin menevien vapaaehtoistyöhön, niin näkisivät vähän toisenlaistakin elämää. Nousisi arvostus omaa elämää kohtaan ja löytyisi sydämen sivistystä kohdata muitankin ihmisiä. Ei elämä pyörisi pillun ja pornon ympärilä."
Itse teen tuollaista työtä (tosin siihen pääsemistä piti odottaa todella pitkään osittain sukupuoleni takia) ja olen opiskellut myös hoitoalaa. Ymmärrän sinänsä pointtisi, mutta olet tuossa kuitenkin väärässä johtopäätöstesi suhteen; naisvaltainen työ- tai koulupaikka voi huonontaa miehen asemaa entisestään, koska hänet assosioidaan neitimäisiin miehiin, joilla ei ole rahkeita 'miesten' töihin. Sen lisäksi kaikki mahdollinen työ tuo vain lisästressiä sen jo ennestään vaarantuneen mielenterveyden päälle ja niitä yksinäisyydestä johtuvia ongelmia ei voi korjata mitenkään muuten kuin yksinäisyyden lopettamalla. Supermiehekkäälle miehelle ns.naisten työt ym.sellainen voi olla erittäin hyväkin kikka, koska se tuo mieheen kontrasteja ja tekee hänet vähemmän pelottavaksi, mutta muille miehille se vain naisellistaa jo entisestään keskivertoa olemusta.
Ja seksi on muutakin kuin yhdyntää. Hyväksyntää ja hellyyttä voi ja pitääkin osoittaa muutenkin kuin yhdynnän kautta.
Naisissa vihaan erityisesti sokeutta omalle hyvinvoinnille ja empatian puutetta. Empatian puute tarkoittaa, että ei olla valmiita antamaan pillua puutteenalaisille. Joten tehkääpä speguvitut nyt parannus, pillut tasapuolisesti jakoon kaikille. Mitä sitä käytettyä tavaraa enää pihtaamaan, pilalla se jo on! Vaikka käytettyä naista ei puolisokseen haluakaan, niin aina sitä kerran voi vetäistä. Yhdet ätmimällit pillussa kaikkien jännien mällien seassa ei tunnu enää missään, vai mitä mällipillut lutkat?
#(i)#
;
;
Niin ja juu... Olisi tietysti kiinnostavaa tietää että minkä tyyppinen vamma tms. aloittajan tapauksessa on kyseessä?
Vaikea suhtautua kovin ymmärtävästi jonkun ongelmiin, jos ei nimenomaan ymmärrä. Eli jos ei tiedä mistä kyse.
Ja tietysti on valitettavaa että mikä ikinä se vamma onkaan, niin jotkut psykopaattiset trollit iskevät varmasti siihen kiinni. Joten en nyt ole ihan varma kannattaako tähän kysymykseeni oikeasti vastata jollei halua mahdollisesti pahoittaa mieltään.
Samaa mieltä. Itse olen ollut yksikseni aika paljon, poikuus oli tallella pitkään ja eka kunnon parisuhde olikin valhetta ja kesti siksi vain hetken. Mielenterveysongelmiakin on, mutta en ruikuta kun en saa ketään. Hyväksyin sen, että voi olla, etten koskaan vaan oikeasti pääse rakastavaan parisuhteeseen. Nykyisin elän itselleni. Jos olisin rahakkaammassa työssä, niin olisi hauska säästää rahaa ja lähteä käymään ulkomailla. Ajatus yksin lähtemisestä tuntuu hyvältä. Voin mennä minne haluan ja tehdä mitä haluan. Samanlaista se on arkisinkin tietty, että voin seurata omia mielitekojani ihan vapaasti.
Silloin tällöin näen perhettä ja muutamaa kaveria.
Yhä myös suunnittelen jatkavani jotain opintoja, jos vain onnistun jonnekin pääsemään. Sitä ennen teen töitä ja olen kiitollinen siitä, että on katto pään päällä ja jääkaapissa muutakin kuin valo.
Monenlaisia suunnitelmia olen tehnyt tulevaisuudelle, mutta mikään niistä ei koske nettideittailua tai yksinäisyydessä märehtimistä. Olen erakko, ja tyytyväinen.
Olisin tosin onnellisempi jos saisin selätettyä tämän masennuksen, jonka kanssa olen joutunut pari vuotta kamppailemaan. Tämä jyrsii omaa hyvinvointia turhankin paljon.
Joka tapauksessa suosittelisin samaa, että yksinäiset ja rakkaudenkaipuiset etsisivät sisältöä elämäänsä muualta. Ei sitä tartte luovuttaa, mutta kuten Einsteinkin fiksusti sanoi, "“They say the definition of insanity is repeating the same action, and expecting a different result". Pakonomainen seuranhaku ja yksinäisyyttään valittaminen eivät johda yhtään mihinkään. Kunhan elämästään tekee itselleen mielekkään, sitä saattaa vaikka tavata jonkun tai vähintäänkin ei elämän loppuessa itke sitä, että elämä meni ihan hukkaan.
Oletko kokeillut sellaista, että oikein päättämällä päätät (tarttunut palstalta :)) luopua päiväksi masennuksestasi?
Tarkoitan tällä sitä, että heti kun heräät, torjut ajatuksiesi kehän, ja keskityt vaikka hampaidenharjaukseen (tai mitä nyt ensimmäisenä teetkin). Joka ainoan kerran, kun mieleesi tulee sana "masennus", teet jotain muuta tai keskität huomiosi johonkin muuhun.
Väitän, että sama teho on liikunnan positiivisilla vaikutuksilla masennuksen hoidossa.
Väitän röyhkeästi mutu-tuntumalla myös niin, että "masennus" on samankaltainen asia kuin nikotiiniriippuvuus. Kun se opitaan (olen masentunut, ei tietä ulos, vakava tila) siitä voi oppia myös ulos.
Olen ehkä radikaali ja anarkisti, mutta silti väitän, että _jatkuva_jankkaaminen omasta vähemmän huikeasta mielentilasta on suurimmalle osalle ihmisistä ulkoa tullutta paskaa. Luultavasti alle prosentilla masentuneisuus on aitoa elämänhalun katoamista.
Tietäisin myös, millä sitä halua palauteltaisiin, mutta en uskalla sanoa.
Neuvosi menee aiheen vierestä, mutta tartun silti syöttiin: Yksi sivistyneisyyden merkki pitäisi olla se, ettei puhuta asioista, joista ei tiedetä. Ei siis pahalla, muttei koskaan pitäisi mennä neuvoja jakelemaan, jos ei ole omakohtaista kokemusta jostakin. Et kai menisi kirurgin saliinkaan neuvomaan miten kirurgin tulisi työnsä tehdä? Jos olisit omakohtaisesti kokenut vaikkapa avioeron tai aivokasvaimen, mielelläni kuulisin mitä neuvoja sinulla olisi antaa sellaisessa tilanteessa. Mutta selvästi et tiedä mitä neuvot masennuksen hoitoon littyen.
Masennus on sairaus. Se on todettu ihan aivokuvista, joissa aivoissa on näkynyt selkeitä muutoksia verrattuna psyykkisesti terveen ihmisen aivoihin. Asiantuntevin henkilö kertomaan asiasta olisi mielenterveyspuolen ammattilainen.Masennuksessa ei auta tahdonvoima. Se olisi maailman upein asia, jos voisi kaikki psyykkiset (tai fyysiset) sairaudet päihittää vain tahdonvoimalla! Se olisi hieman sama kuin jos joku läheisesi kuolisi, ja sinä yrittäisit vakuutella itsellesi ettei ole mitään syytä olla surullinen vaan sinun pitäisi olla iloinen. Masennuksessa ei auta se, että yrität vakuutella itsellesi ettet ole masentunut ja että ajatuksesi eivät pidä paikkaansa vaan kaikki on harhaa ja mielikuvitusta.
Tätä tuntemusta on yksinkertaisesti mahdotonta selittää sellaiselle, joka ei ole koskaan ollut masentunut. Tarkempi tietohan löytyisi netistä, mutta koska tykkäät neuvoa ilman tietoa, niin selvästikään et edes lukisi sitä tietoa mitä löytyy ihan asiallisilta mielenterveydenhoitoon liittyviltä sivustoilta.
Jos vertaan olotilaa siihen, kun olo on normaali: ajatukset ovat selkeitä. Ei pyöri mitään pakkomielteisiä ajatuksia uudelleen ja uudelleen, ympäri ja ympäri, vaan pään sisällä kaikki on peilityyntä ja rauhallista. Ajatukset liikkuvat selkeillä radoilla ja sinne minne haluat. Surullisina hetkinäkin ihminen luontaisesti näkee ne hopeiset pilvenreunat joka tilanteessa, eli aina mieli etsii ne positiiviset asiat ja huomauttaa itse itselleen niistä. Tulevaisuuden suunnitelmat tuntuvat mukavilta, ja on mukava ajatella mitä edessäpäin on. Kavereita ja perhettä on mukava nähdä ja pitää hauskaa. Elämässä on ylä- ja alamäkiä.
Masennus on pahimmillaan sitä, että ajatukset sinkoilevat minne sattuu, niissä ei ole mitään järkeä. Kaikki ahdistaa, vaikkei olisi edes mitään syytä ahdistua. Siinä ei hirveästi auta vakuutella itselleen, ettei ole mitään hätää, kun pää on hätätilassa. Kaikki menettää merkityksensä. Syöminen tuntuu turhalta, et jaksaisi edes laittaa ruokaa, et haluaisi edes nousta sängystä ylös, kaikki pitää suorittaa väkisellä koska. Tulevaisuuden suunnitelmat ovat vain sanoja paperilla, eikä niillä ole mitään merkitystä. Tuntuu siltä kuin olisit jakautunut kahtia. Sinussa on se loppuunkulunut osa, joka tietää olevansa sairas, ja sellainen tuntemus, "ääni", joka haluaa että kuolet, joka yrittää vakuutella sinut siitä, että kuolemalla vapaudut ja ettei sinua odota mikään hyvä asia. Ja se, ettet saa iloa enää muutenkaan mistään, ei elämä tunnu enää miltään. Ei ole iloa, ei surua, ei mitään. Olet vain tyhjä. Kaikki on epärealistista, unenomaista. Pää juoksee maratoonia pimeyden halki ja sydän hakkaa kurkussa, ja joku jahtaa sinua, mutta tiedät että se kaikki on aivojen vaikutusta, muttet kykene tekemään sille mitään. Et kykene enää edes itkemään. Olo on kuin aaveella tai ontolla kuorella. Tuntuu julmalta, että päivästä ja viikosta ja kuukaudesta ja vuodesta toiseen olet siinä olotilassa, etkä pääse pakenemaan sitä minnekään. Olet ansassa. Ja pikkuhiljaa vajoat entistä syvemmälle, ja pelkäät menettäväsi järkesi pian tai menettäväsi viimeisenkin tahdonvoiman riippeen, jolloin et enää nouse sängystä ylös, et syö etkä juo, ja odotat vain kuolemaa tai joudutat kuolemaasi ottamalla elämäsi itse. Selkeyden ääni kuiskaa, että olet sairas, ettet pysty ajattelemaan selkeästi, mutta sairauden ääni on vahvempi ja se liikuttaa sinua kuin nukkea.
Ja itse nikotiiniriippuvaisena voin sanoa, että se nikotiiniriippuvuus on vähän sama kuin kahviriippuvuus tai sokeririippuvuus. Se on mieliteko, johon mieluiten lankeaa, koska siitä tulee hyvä mieli. Mutta tahdonvoimalla voi yrittää itseään estellä. Onhan se sellainen mieliteko johon pystyy itse vaikuttamaan.
Oleellisinta on hakea apua. Sitä se pieni ääni sanoo, ettei kaikki ole hyvin, ja että pitää hakea apua. Mutta keskusteluapu ja lääkitys eivät aina auta, eivät siis ainakaan välittömästi. Ja välillä pitää vaihtaa lääkitystä tai nostaa sitä, jotta pysyy pinnalla ja elämässä kiinni. Siihen ei auta lenkkeilyt, ei saunat, ei suomi24-neuvonantajat eikä kukaan muu kuin sinä itse. Terapiaan ja lääkettä naamaan, ja sitten vaan niillä paremmilla viikoilla ja kuukausilla yrität sinnitellä elämässä eteenpäin. Liikunta, vitamiinit, meditoinnit yms. keinot ovat vain pieni pala valtavassa kokonaisuudessa. Kaikkensa sitä tekeekin, jos vain on edes yksikin syy pysyä elossa
Sano ihmeessä millä sitä palauteltaisiin
Masentuneella on erilaiset aivokuvat kuin ei-masentuneella ei tarkoita sitä, että masennukselle ei voisi itse tehdä mitään. Aivot muokkautuvat koko ajan sen mukaan mitä teet ja ajattelet. Esimerkiksi meditointia pitkään harrastaneiden aivokuvissa näkyy selkeitä muutoksia. Samoin pitkään viulunsoittoa harjoitelleiden aivoissa näkyy omanlaiset erityispiirteensä.
Hohhoijaa, en jaksaisi väitellä teitä "voit itse tehdä asialle jotain/parantaa itse itsesi" tyyppejä vastaan. Vielä ihan väärä palsta tälle aiheelle...
Tiedän kyllä että meditointi auttaa ja luovuuskin auttaa omalta osaltaan, muttei mikään niistä ole mikään ihmeparannus. Luovuudella voi purkaa pahaa oloaan ja meditoimalla rauhoittaa itseään ja selkeyttää ajatuksia. Ja missään vaiheessa en tietääkseni väittänyt, ettei masennukselle voi mitään tehdä, mutta se että minä päätän nyt tällä sekunnilla parantua, lähden lenkille ja kaikki onkin yhtäkkiä ok, on täyttä pa:ta. Kuten kaikki oikeasti masennuksesta kärsineet tietävät. Pitää olla ensisijaisesti hoitosuhde ja -suunnitelma, lääkitys ja ammattilaisapua, sitkeyttä enemmän kuin tarpeeksi, ja ajan kanssa sopivalla hoidolla tämän saa selätettyä. Luovalle ihmisille luovuus on selkärangassa, ei sitä tarvitse erikseen ottaa hoitosuhteeseen. Ja meditointi on yhtä kuin hyvä ruokavalio ja unirytmi. Alkeellisia palasia perusasioiden kuntoon saamisessa, ei mitään ihmeparannuskeinoja.
Mikään noista meditoinneista, lenkkeilyistä, "viulun soitoista" ei paranna minua tänään, huomenna, ensi viikolla, kuukauden tai useamman päästä. Pahimmillaan tämä on pitkä prosessi, ja itselläni tämä näyttäisi olevan myös koko loppuelämän ajan yllä heiluva uhka, että vaikka paranisin tästä vielä pitkän hoitojakson jälkeen, niin tämä saattaa tulla vielä uudelleen takaisin. Ei olisi ensimmäinen kerta.
Kyllästyttää selitellä tätä samaa asiaa ihmisille jotka eivät tajua mistä puhun, mutta tykkäävät irrottaa jonkun lauseen kokonaisuudesta ja tarttua siihen. Pitäisiköhän itsekin mennä jonnekin kemopotilaiden palstoille väittämään tietäväni paremmin miten syövästä parannutaan ja miten pitäisi elää, ettei saa syöpää ja jotta siitä parantuisi. Menisin väittämään että voikukkia syömällä paranee ja se on vain tahdon asia. Ihan yhtä typerää lähteä neuvomaan ketä tahansa ihmistä missä tahansa aiheessa, jos ei ole omakohtaista kokemusta. Ja silloinkin jokaisella on oma yksilöllinen kokemus, joka ei ole verrattavissa muiden kokemuksiin. Alkuperäinen kommentti sisälsi ihan eri asiaa, mutta kun piti tulla tänne näitä "trolleja" syötteineen jauhamaan täyttä pa:ta, en voinut jättää asiaa siihen siitä huolimatta, että tajuan nyt entistä paremmin sen, etteivät nuo ihmiset opi eivätkä usko sanon mitä tahansa.
Vaikka en kuulukaan palstan ruikuttajakaartiin kommentoin silti. Esität kovin yksipuolisen kuvan siitä mitä ätämit ovat. Palstalle mahtuu sekä köyhiä että rikkaita, läskejä että sporttisia ätämejä. Ätämeitä ei lopulta yhdistä kuin se, että naiset eivät ole heistä kiinnostuneita. Osalla syynä saattaa olla ihan negatiivinen elämänasennekin, mutta suurelle osalle tuo on seuraus ongelmasta eikä sen syy. En silti väitä että negatiivinen asenne on jotakin mitä kohti pitäisi pyrkiä, mutta kun riittävän kauan epäonnistuu jossain niin sen positiivisen asenteen ylläpitäminen alkaa käydä liian haastavaksi.
On ikävää että sinulla on elämää rajoittava fyysinen vamma, mutta tuo ei ole mikään oikeutus toisten ongelmien mitätöimiseen. Henkiset vammat voivat olla aivan yhtä vaikeita sietää kuin fyysiset. Itselläni ei ole henkisten ongelmieni vuoksi rahaa eikä ystäviä joten en voi todellakaan nauttia kaikista niistä asioista mitä tuossa listaat. En silti syytä ongelmistani naisia tai väitä että kaikilla naisilla menee paremmin kuin mulla. Yksi asia naisilla on kuitenkin tässä maassa poikkeustapauksia laskematta helpompaa kuin miehillä: seksiseuran saaminen. Ja koska kyseessa on yksi ihmisen perustarpeista niin väitän että kyseisen asian korjaantuminen nostaisi edes hitusen monen ätämin elämänlaatua. Eikä kyse ole pelkästä seksistä vaan siitä, että tuntisi itsensä edes jollain tapaa halutuksi.
Ja turha syyttää ainakaan mua empatiakyvyn puutteesta. Omista huonoista voimavaroista huolimatta teen vapaaehtoistyötä ja yritän auttaa huono-osaisia sukulaisiani selvitymään omasta arjestaan. Välillä tuntuu, että elän elämääni vain muiden vuoksi.