Rakas Isabel!

Oi Isabel! Anna puristi lujasti kädessään vaaleanpunaista hajuvedellä pirskoitettua kirjettä. Hänen sydämensä tykytti ja posket hehkuivat. Anna avasi kirjeen yhä uudestaan, luki sen, sulki sen jälleen ja katsoi toisessa kädessään pitelemäänsä kuvaa, jossa hoikan nuoren naisen tummat pitkät kiharat hiukset hulmusivat merenrannan suolaisessa tuulessa. Anna suukotteli pientä raollaan olevaa suuta ja ilkikurisia silmiä ja haroi sormillaan kuvan pintaa ja alkoi sitten nyyhkyttää. Oi Isabel!

-Mutta hyvä lapsi, sinähän olet vasta seitsemäntoista! Äidin ääni oli huolehtiva ja loukkaantunut. Hän ei voinut ymmärtää Annan halua jättäytyä yhteisen perheloman ulkopuolelle ja matkustaa sen sijaan Espanjaan. Sitä paitsi Isabel, joka oli opettanut Annaa kesälukiossa vuosi sitten, oli itsekin vasta kahden kymmenen neljän. Äidistä tuntui, ettei niin nuori tyttö – vaikka paikallinen olikin – voinut kantaa täyttä vastuuta kokemattomasta tytönhupakosta. Ei, Anna ei voisi lähteä, ei vielä tänä vuonna! Tehkööt täysi-ikäisenä mitä haluaa. Äidin rintaa puristi, kun hän ajatteli menettävänsä ensi vuonna lopullisesti valtansa tyttäreensä, joka oli hänelle korvaamattoman rakas ja jolla oli edessään onnellinen tulevaisuus kunniallisen kristityn lääkärin vaimona.
-Mitä Juhakin sanoo? Äiti yritti.
Anna purskahti palavaan itkuun.
-Ei ole mitään Juhaa!
Äiti nosti kauhistuneena kädet kasvoilleen.
-Mitä ihmettä sinä tarkoitat? Anna, vastaa heti mitä sinä tarkoitat!
-Ei me olla enää yhdessä.
Annan itku syveni lohduttomaksi nyyhkinnäksi ja hän juoksi huoneeseensa paukauttaen mielenosoituksellisesti oven kiinni perässään.

Anna antoi äidin pysyä luulossaan, jotta saisi tahtonsa läpi. Itsekin murtunut äiti luuli tyttärensä surevan Juhansa menetystä, vaikka Anna oli lopettanut suhteen itse. Tutustuttuaan Isabeliin Anna oli ymmärtänyt, ettei voisi koskaan rakastaa miestä samalla tavalla kuin Isabelia. Hän ei ollut ymmärtänyt rakkauttaan heti, vaan vasta joidenkin kuukausien päästä Isabelin lähdön jälkeen, ja silloin oli jo liian myöhäistä – tai niin Anna luuli. Mutta nyt hän oli saanut kirjeen, jossa Isabel tunnusti varovasti tunteensa ja pyysi Annaa ottamaan yhteyttä, jos tämä haluaisi vielä jutella tai nähdä – ”ihan vain ystävänä”, oli Isabel päättänyt kirjeensä. Anna naurahti. Hän halusi nähdä, mutta ei vain ystävänä. Anna halusi kietoa kätensä hoikan espanjattaren ympärille, painaa kasvonsa hänen tummille kutreilleen ja aistia naisen pehmeän tuoksun.

Kun Koneen pyörät koskettivat sauhuten Barcelonan kuumaa kiitorataa, Annan vatsanpohjassa möyri, mutta hänen mielensä oli luottavainen. Anna kurkisteli koneen pienestä ikkunasta yrittäen nähdä rakastettunsa ja ryntäsi epäkohteliaasti ensimmäisenä koneen ovelle. Passintarkastuksen jälkeen anna haroi katseellaan suurta hallia, ja löysi hetken päästä Isabelin. Heidän katseensa kohtasivat ja kummankin kasvoille levisi hymy. Isabelin pienet valkoiset hampaat loistivat kuin piikivet hänen tanssahdellessaan riehaantuneena kohti Annaa hulmahtelevassa mekossaan. Vaaleansiniset tennarit pyörähtelivät lattialla ja paksut hiukset heilahtelivat puolelta toiselle. Anna alkoi juosta! Hän ojensi kätensä ja kohtasi Isabelin, mutta Samassa heidän välilleen putosi ujouden paksu verho, ja he tyytyivät antamaan toisilleen ainoastaan kainostelevat kevyet poskisuudelmat, vaikka heidän silmissään paloi rakkaus ja halu.

-Minun pieni pohjolan neitoni, Isabel kuiskasi pehmeästi juoksuttaen sormiaan Annan vaaleissa hiuksissa. Anna nojasi päätään Isabelin olkapäähän ja hengitti rauhallisesti. Oli hyvä olla. Ikkunasta näkyi meri, ja lämmin tuuli aaltoili sisään parvekkeen avonaisesta ovesta. Rantakadun valojana katosi kauas hämäryyteen ja vilkas puheensorina kantautui sisään. Anna kurotti viinilasin pöydältä ja joi pitkän kulauksen, vaikka ei pitänyt juoman voimakkaasti mausta. Hän joi, koska ajatteli Isabelin toivovan sitä ja tiesi, että se rohkaisisi. Lentomatkan villi riemu ja toivo ja sen jälkeinen levollisuus olivat muuttuneet arastelevaksi, joskin myös rauhalliseksi, uteliaisuudeksi. Ensimmäisen kerran Anna ajatteli itsensä ja Isabelin ikäeroa ja tajusi kouriintuntuvasti naisen erilaisuuden mieheen verrattuna. Juhan kanssa oli ollut helppoa, koska kaikki oli ikään kuin ennalta määrättyä ja seurakunnan opettamaa. Nyt Anna tajusi erilaisuutensa eikä tiennyt, mitä pitäisi tehdä. Isabel aavisti Annan ajatukset.
-Olin itse jo yli kahden kymmenen, kun suutelin ensimmäisen kerran naista. Se pelotti ja hämmensi.
Anna vilkaisi Isabelin silmiä, joihin oli ilmestynyt utuinen katse.
-Hänen nimensä on Veronica ja hän on kotoisin Ruotsista.
Anna tirskahti tahtomattaan.
-Ensimmäinen pieni pohjolan neito, Anna sanoi ilkikurisesti hymyillen. Hän ei ollut nauttinut aikaisemmin alkoholia ja nopeasti juodut kaksi lasillista alkoivat villitä hänen mieltään. Isabel hymyili takaisin.
-Se oli niin outoa, niin pehmeää ja syvää. Isabelin ääni huojui kuin tuuli. Anna ummisti silmänsä ja kuvitteli. Isabelin huulten pehmeät kaaret olivat vain muutamien senttien päässä, mutta Anna ei uskaltanut tehdä aloitetta. Hän kuvitteli, kuinka Isabel verhoaisi käsillään hänen kapeat poskensa ja suutelisi ensin hellästi ja sitten kiihkeämmin. Anna ajatteli, kuinka Isabel tarttuisi hänen käteensä ja johdattaisi hänet pitsisten lakanoiden väliin ja ottaisi hänet ja opettaisi häntä.
-Mutta rakastellut en ole naisen kanssa, Isabel töksäytti.
Anna säpsähti hereille suloisesta horroksestaan eikä kyennyt peittämään hämmentyneisyyttään. Isabel katsoi ymmärtäen Annan ruskeisiin silmiin ja hymyili rauhoittavasti.
-Ennen ei ole tuntunut siltä.
Ennen, ajatteli Anna. Mutta entä nyt? Kuin ajatukseen vastaten Isabel tarttui Annan käteen ja veti tämän pystyyn. Anna antoi liikkeen jatkua ja heilahti Isabelia vasten, joka kietoi Annan syliinsä ja painoi huulensa teinitytön niskan vaalealle helmimäiselle iholle. Anna tunsi kevyen painalluksen ja pujotti sormensa Isabelin runsaaseen tukkaan. Opettajattaren pehmeät huulet kulkivat hiljaa näykkien Annan niskasta kaulalle samalla kun tämä veti keinahdellen Annaa kohti kylpyhuonetta. Kun he olivat päässeet ovelle, Isabel painoi kätensä Annan ohimoille, nosti tämän pään pystyyn ja kuljetti huulensa poskia pitkin nenälle ja kaulalle ja antoi kiharoidensa hyväillä Annan hentoa kaulaa. Anna vastasi Isabelin haluun ja painoi huulensa opettajattaren suulle. Hän oli suudellut Juhaa ainoastaan kerran ja siitäkin oli seurannut ankarat omantunnon tuskat, mutta nyt Anna tiesi tekevänsä oikein. Hän piti huuliaan tiiviisti Isabelin huulilla kuin pikkutyttö ja laski sitten Isabelin kiemurtelevan kielen hampaidensa väliin. He näykkivät, vetäytyivät, katsoivat toisiaan silmiin, näykkivät lisää, hihittivät ja antautuivat jälleen kielten kiihkeään tanssiin. Anna tunsi sisälleen syttyneen hiljaisen kihelmöinnin kasvavan, mutta se ei tuntunut samalta kuin illalla sängyssä, eikä siihen liittynyt lainkaan syyllisyyttä, vaan se oli kokonaista, ehjää ja ehdotonta. Isabel nykäisi Annan kylpyhuoneeseen ja Anna tunsi nenässään kylpyöljyn mausteisen tuoksun ja näki suuren ammeen pinnalla hohtavan paksun valkoisen vaahtokerroksen.
-Voi tahdotko sinä Anna? Isabel kysyi melkein huohottaen ja asetti lupaa kysymättä kämmenensä Annan pienille pakaroille. Anna painoi lantiotaan eteenpäin, suuteli ja imi Isabelin korvan pientä lehdykkää ja muodosti hitaasti sanansa suoraan Isabelin korvaan.
-Voi Isabel…K

**Hmm, mitäköhän sitten tapahtuu? Näin miehenä on hiukan vaikea kuvitella, mutta ehkä jatkoa seuraa…**