onko ihmisiä/pariskuntia jotka elää ns. vapaassa suhteessa?elikkä en tarkoita sitä et voi naida ketä haluaa mut sitä,ettei asu yhdessä ja silti seurustelee ja on vakavissaan?
miten teil on onnistunu tälläinen suhde?
kommentteja puolesta ja vastaan.
kiitos!
miten teil on onnistunu tälläinen suhde?
kommentteja puolesta ja vastaan.
kiitos!
Vastaukset 10
Vanhimmat
Tiedän parin joka asuu yhdessä viidettätoista vuotta ja molemmat juoksevat omissa menoissaan joka viikonloppu ja naivat muiden kanssa minkä ehtivät. Ei mitään järkeä.
Ei toiminut ainakaan minulla ja ex-tyttökaverillani. Vapaa suhde alkoi hänen ehdotuksestaan emmin alkusi mutta suostuin kuitenkin.
Ongelma 1, Heti alkuun kävi selväksi että tyttökaverilla tärppäsi paljon useammin ja helpommin kuin minulla -> minä olin mustis.
Ongelma 2, Lopulta kävi ilmi että tyttökaveri kyläili myös exällään. Oli salannut tämän minulta ja lopulta päättivät exän kanssa yrittää uudelleen. Tällöin minä sain siis tietää. Epäilen vielä tänä päivänäkin että syy miksi tyttökaverini ehdotti vapaata suhdetta oli että hän haikaili jatkuvasti exää ja tällä tavalla sai luvan kanssa käydä lämmittelemässä heidän suhdettaan. Muut miehet olivat kai enemmän tai vähemmän hupia ja silmän lumetta...
Eikös "vapaa suhde" tarkoita juuri sitä, että kumpikin saa tehdä tahollaan mitä tykkää eli saa olla muidenkin kanssa? Ilmeisesti et kuitenkaan tarkoittanut tuota?
Tottakai sellainen suhde on mahdollinen, että seurustellaan, mutta ei asuta yhdessä. Näinhän ne parisuhteet yleensä alkavat. Tietysti on hyvä muuttaa yhteen siinä vaiheessa, kun/jos haluaa hankkia lapsia. Mutta jotkut lapsettomat pariskunnat ovat todenneet itselleen parhaaksi vaihtoehdoksi sen, että kummallakin on oma asunto. Eli ei ole mikään pakko muuttaa yhteen, jos tuntuu siltä, että itselle on parempi seurustella ilman, että asutaan yhteisessä kodissa.
Meillä tämä ns. vapaa suhde toimi tosi hyvin 4 vuotta.
Kummallakin oma asunto jne...
Nähtiin usein ja pidettiin yhteyttä päivittäin.
Kumpikaan ei pettänyt toistaan.
Syy tälläiseen suhteeseen oli minun pelko sitoutumiseen, syystä, että olin eronnut. Edellinen liitto oli väkivaltainen ja minua kontrolloitiin koko ajan. Ahdistava.
Eli tätä taustaa vasten aloitimme seurustelun.
Olimme onnellisia näin.
Mutta, sitten päätimme hankkia perheenlisäystä. Lapset ovat aivan ihania ja erittäin rakkaita minulle. Ihania.
Mutta jotenkin siinä kun lapset oli ihan pieniä, mies "ajautui/rantautui" minun asuntooni.
En kestä sitä. Olen kauhean ahdistunut. En kestä sitä, että joku on vieressä koko ajan. Ei hän tosiaankaan tehnyt sitä tahallaan, enkä minä varmaankaan siinä väsymyksessä sanonut tarpeeksi jyrkkään EI, joten täällä hän on.
On enään päivien kysymys, milloin tilanne leviää käsiin.
Minunhan se vika on, mutta en kykene muuttaa itseäni. Ahdistaa niin, etten pydty edes nukkumaan samassa huoneessa. Olemme tästä jutelleet, mutta hän on sitä mieltä, ettei paluuta antisen laiseen suhteeseen ole. Pattitilanne.
Joten kannattaa hyvin tarkkaan miettiä syyt tähän vapaaseen suhteeseen ja tehdä pelisäännöt selviksi, ja niitä tulee noudattaa joka tilanteessa.
Tälläinen suhde oli se mun juttu, eli tosi hyvä minulle. Harmi kun se meni pilalle.
No siinä vaiheessa kun päätetään hankkia lapsia pitäisi sen oman navan ajattelu lakata ja miettiä mikä on lapsille parasta. Hankkikaa isompi asunto tai jotain muuta, mutta eiköhän ole nyt lapsille parasta, että lapsilla on molemmat vanhemmat ja perhe. Jos sinua ahdistaa niin se on sinun ongelmasi joka sinun pitää selvittää - käy vaikka terapeutilla. Jos lähdet sitten itsekkäänä rikkomaan perhetta tuon sinun ahdistusongelman vuoksi niin käy sääli miestäsi ja lapsiasi. Puhu miehesi kanssa ja kyllä te jonkun keinoin keksitte. Enää tuossa vaiheessa kun on lapsia niin ei ole enää syytä kitistä, että ahdistaa kun on muita ympärillä. Revi itsellesi omaa aikaa yms ja yritä sopeutua siihen tilanteeseen, että olette nyt PERHE. Ei enää sinä, eikä edes sinä ja sinun lapset vaan sinä, miehesi ja lapset kaikki yhdessä. Käykää vaikka jollain terapeutin luona juttelemassa.
Luin kirjoituksesi ja se on aika ahdasmielistä ajattelua!
ei se ole välttämättä ongelma jos ei halua kokoajan olla samassa huoneessa toisen kanssa.Ihmiset ovat hyvinkin erinlaisia.Ei tuo terapeutti ole mikään ihmelääke joka asiaan.Eikä se ole mitään itsekästä lähtä rikkomaan perhettä,nykyään prheitä on monenlaisia,pääasia on etä lapsi tuntee itsensä rakastetutksi ja välitetyksi,muutenkin nykypäivän maailma on kova ja kylmä,ei se lapsen pito siellä pumpuli maailmassa ketään hyödytä,sillä sitten lapsille kasvaa erillasia ongelmia!
ei perhe ole mikään itseisarvo,jonka taakse pitäisi kätkeä kaikki ahdistus ja tuska,jos ihminen ei vaan voi olla kokoajan lähellä niin siten ei voi olla!!silloin pitää etsiä ratkaisu siihen että miten mies ja lapsi voivat olla muualla.Ei se lapsi kuole sihen ettei se näe äitiään kokoajan,muutenkin nyylapset ovat jo 1,5 vuoden iässä päivähoidossa 10-12h päivässä 5vkr/per viikko!!
yleensäkkään "ongelmiin"ei ole aina yhtä helppoa ratkaisua,vaan se on tärkeintä että äiti jaksaa kasvattaa lapsiaan ja saa siihen tukea muualta perheeltä parhalla mahdollisella tavalla!
itse olan tällä hetkellä samanlaisessa suhteessa,paitsi poikkeuksena on,että olemme puhuneet etä emmme hanki jälkikasvua,sillä kumpikin on luonteeltaan jo sellainen ettei lasten kasvattaminen ja sen mukana tuomat asiat sovi elämäntyyliin ja ajatusmaailmaamme.
kun laset ovat viimeistään kouluiässä niin puhu miehellesi että tarvitset omaa tilaa jotta voit täysillä keskittyä elämääsi,sillä sinun elämäsi se on,eikä lapset siinä voi jarruttaa.
onnea sinulle ja voimia jaksamiseen :)
Kun ne lapset on just sitä, mitä haluan. Rakastan niitä yli kaiken ja hoidan heitä kotona vielä pitkään. Taloudellisesti se on minulle mahdollista. En ahdistu heidän läsnäolosta, vaan miehen läsnäolo ahdistaa.
En ole enään vapaa. En voi lastenkaan kanssa lentää niinkuin ennen. Lapset eivät ole este, vaan mies.
Hänen mielestä saan tietysti tehdä mitä haluan, mutta ei se toimi niin kun tietää, että toinen oottaa kotona.
Aina täytyy ilmoitella ja ajatella toista...
Ja sieltä tulee kuitenkin se, minäkin olen täällä.
Silloin kun molemmilla oli omat asunnot, riitti kun sanoin, tulen kahden päivän päästä.
Silloin menin sinne mielelläni. Oli ihana nähdä oma rakas "pitkästä" aikaa.
Ja se kaksi päivää, sain vaikka sylkeä kattoon, jos huvitti. Kukaan ei vahtinut.
Siinä se pointti. Minun ei silloin tarvinnut ajatelle kuin itseäni. ( itsekäs paska)
Mutta olen halunnut aina tehdä kaikki 100% hyvin.
Jos yritän joka päivä tehdä parisuhteessa kaiken 100% hyvin. näännyn. Ja nyt olen nääntynyt. Sisäisesti kuollut. Ja TÄMÄ vaikuttaa myös lapsiin. Koska tämä vaikuttaa parisuhteeseen, ja sitä kautta perheeseen.
Minä haluan henkisesti olla villi ja vapaa, ilman kahleita, lentää kuin lintu taivaalla, ulvoa kuuta ja pyöriä maassa, halata puita ja imeä luonnosta elinvoimaa itselleni.
En halua, että sydämeni ympärillä on kahleita, rautaa, joka tukehduttaa minut hiljaa, joka näivettää minut kuoliaaksi. Tappaa minut sisäisesti. Ruumiini täällä enään elää. Sisäisesti olen vain äiti ja helvetin huono kumppani. Haluaisin olla hyvä kumppani, mutta en voi, kun ei ole vapautta...
En saa sitä vettä, joka ravitsisi minua.
Se vesi on vain vapaus!!
Vapaus ei tarkoita seksiä.
Vapaus tarkoittaa omaa henkistä vapautta.
Ahdistus vain pahenee, kun siitä kirjoittaa.
Eli tämäkään ei auta.
Lisäystä edelliseen.
Ei mikään voi olla oikeasti parempaa, kun seksi sen kumppanin kanssa, joka antaa suhteen olla vapaata.
Saat lentää elämässäsi vapaasti, mutta aina voit palata kuitenkin sen, tutun ja turvallisen, rakkaan kainaloon ja antaa koko ruumiisi hänen käsiinsä.
Myös itse jaksaa nähdä todella paljon vaivaa, kun näkee harvemmin.
Kaipaan niin pirusti, että kipeää tekee, taas sitä erotiikkaa ja hellyyttä, mitä meillä ennen oli.
Enään ei ole kuin vain suorite, jolla yritetään poistaa paineita.
En ole vapaa, joten en voi avata itseäni täydellisesti.
En ole vapaa, en voi ottaa vastaan toista täydellisesti.
Ahdistus on aina välissä.
Haluaisin tilanteen jollakin tavalla ratkaista, mutta mies ei ole valmis.
Luulen, että hän pelkää minun pettävän, koska olen etäinen nyt, mutta en minä pettäis, enkä ole pettänyt, kun rakastan häntä.
Erosin muutama vuosi sitten vaikeasta avioliitosta ja päätin että ei enää koskaan. Toivuttuani tapailin naisia ja jokainen heistä halusi kiinteämpää suhdetta ja hetken päästä asumaan yhteen. Minulle tämä ei sopinut ja suhteet kariutui toinen toisen jälkeen. Sitten ihastuin naiseen jolle ehdottamani järjestely sopi hyvin, kumpikin elää ja asuu omaa elämäänsä kuitenkin ollaan yhdessä ja ollaan uskollisia.
Alku on mennyt ihan hyvin, kumpikin tyytyväisiä ja ajattelin että tämä vasta on miehen elämää parhaimmillaan. En tiedä onko tämä sitä rakastumista vai mitä, mutta en enää haluaisi itse tällä tavalla, matkalaukkuelämää aina toisen luona käydessä. En enää viihdy omassa kodissani vaan haluaisin olla naiseni luona jonka koen enemmän kodikseni koska hän on siellä. Haluaisin tuntea yhden paikan yhteiseksi paikaksemme, paikaksi jossa on kummankin tavarat ja ilmapiiri. Haluan että meillä on yhteinen arki siihen kuuluvine askareineen. Naiseni tuntuu kyllä viihtyvän nykysysteemissä enkä pysty sanojani syömään, sillä olinhan se minä joka tavallaan aluksi tätä vaadin. Mielipiteeni siis, ehkä tarkoittamasi vapaa suhde menee hetken aikaa, mutta oikean ihmisen kanssa sitä haluaa enemmän.