Nousee tunteet pinnalle, kun tämän palstan löysin. Mutta samalla huomaan kuinka paljonmeitä on. Olen vasta 22 ja minulla on pieni poika. Asun pojan kanssa kahdestaan ja opiskelen. Rankkaa on, mutta vasta oli paljon rankempaa.
Rakastuimme, kun olin 16 vuotias. Muutimme yhteen, kun oli 16 vuotias. Olin kuin kukka hänen kämmenellä, kaikki oli hyvin, hetken. Mieheni halusi lapsia, paljon lapsia. Tulin raskaaksi, kun olin 17 vuotias. Silloin hän alkoi rakastaa niin, että sattui. En minä siitä voinut sanoa. Hän ei vain ollut yhtään sellainen mies joka olisi voinut ketään satuttaa, hän oli kiltti.
Hieman ennen pojan syntymää löysin neulat, minä typerä tyttö. En koskaan ollut huomannut mitään. Hän oli narkomaani. En minä sellaisesta häpeästä uskaltanut sanoa kenellekkään. Minä olin vanki asunnossamme. Poika syntyi, en muista pojan vauva ajasta kuin hataria muistikuvia. Itkut, sirut ja rikkinäisen kodin. Mutta hän yritti, hän meni hoitoon. Sanoin kaikille, hänen olevan töissä. En minä kehdannut. Mutta ei hän voinut siellä kauaa olla, minun takiani. Ei minuun voinut luottaa.
Kun katson valokuvia pojan ensimmäiseltä vuodelta, mietin kuka tuo tyttö on hän ei naura, hän on kalpea, muistan vain häpeän,tuskan ja arvottoman olon.
Niin se jatkui... Heräsin siime sysksynä sairaalasta, kalloni oli murtunut useasta kohtaa ja poikani oli lastenkodissa. Silloin uskalsin puhua. Tunsin, että olin alkoi helpottaa. Olin väärässä, kaikki paheni... Lapseni isä oli jo silloin sairastunut skitsofreniaan, hänen päivänsä meni miettiessä miten hän meidät pelastaa. Hänen ja pojan pelastus oli minun kuolema. Välillä hän itki sylissäni, itki ja tärisi. Pyysy anteeksi, uudelleen ja uudelleen. Ja minä annoin...
Asuimme erillään ja alkoi taistelu pojan tapaamisista. Minulla ei ollut valtaa kieltää häntä tapaamasta poikaa. En ollut koskaan nostanut syytettä pahoinpitelyistä, kirjattuna oli vain mustelmat, ruhjeet, haavat jne. Hän kertoi lopettaneensa huumeet jo hoitojakson aikana. Näin ei ollut, mutten voinut sitä todistaa. Poika tapasi isäänsä. Olin voimaton.
Poliisi soittaa. Pieni lapsi löydetty kaupougilta, minun lapseni. Ei tiedä mitä hän koki. Shokissa´, me kaikki. Isä mielisairaalassa. Mutta kuinka kauan? Hänen mielestään kaikki on hyvin... 4kk hän pääsi pois.
4kk ei yhteydenottoja. Kaikki hyvin nyt, mutta minne me voimme mennä? Tulee se päivä, että hän on taas tuolla.
..........
...........
Rakastuimme, kun olin 16 vuotias. Muutimme yhteen, kun oli 16 vuotias. Olin kuin kukka hänen kämmenellä, kaikki oli hyvin, hetken. Mieheni halusi lapsia, paljon lapsia. Tulin raskaaksi, kun olin 17 vuotias. Silloin hän alkoi rakastaa niin, että sattui. En minä siitä voinut sanoa. Hän ei vain ollut yhtään sellainen mies joka olisi voinut ketään satuttaa, hän oli kiltti.
Hieman ennen pojan syntymää löysin neulat, minä typerä tyttö. En koskaan ollut huomannut mitään. Hän oli narkomaani. En minä sellaisesta häpeästä uskaltanut sanoa kenellekkään. Minä olin vanki asunnossamme. Poika syntyi, en muista pojan vauva ajasta kuin hataria muistikuvia. Itkut, sirut ja rikkinäisen kodin. Mutta hän yritti, hän meni hoitoon. Sanoin kaikille, hänen olevan töissä. En minä kehdannut. Mutta ei hän voinut siellä kauaa olla, minun takiani. Ei minuun voinut luottaa.
Kun katson valokuvia pojan ensimmäiseltä vuodelta, mietin kuka tuo tyttö on hän ei naura, hän on kalpea, muistan vain häpeän,tuskan ja arvottoman olon.
Niin se jatkui... Heräsin siime sysksynä sairaalasta, kalloni oli murtunut useasta kohtaa ja poikani oli lastenkodissa. Silloin uskalsin puhua. Tunsin, että olin alkoi helpottaa. Olin väärässä, kaikki paheni... Lapseni isä oli jo silloin sairastunut skitsofreniaan, hänen päivänsä meni miettiessä miten hän meidät pelastaa. Hänen ja pojan pelastus oli minun kuolema. Välillä hän itki sylissäni, itki ja tärisi. Pyysy anteeksi, uudelleen ja uudelleen. Ja minä annoin...
Asuimme erillään ja alkoi taistelu pojan tapaamisista. Minulla ei ollut valtaa kieltää häntä tapaamasta poikaa. En ollut koskaan nostanut syytettä pahoinpitelyistä, kirjattuna oli vain mustelmat, ruhjeet, haavat jne. Hän kertoi lopettaneensa huumeet jo hoitojakson aikana. Näin ei ollut, mutten voinut sitä todistaa. Poika tapasi isäänsä. Olin voimaton.
Poliisi soittaa. Pieni lapsi löydetty kaupougilta, minun lapseni. Ei tiedä mitä hän koki. Shokissa´, me kaikki. Isä mielisairaalassa. Mutta kuinka kauan? Hänen mielestään kaikki on hyvin... 4kk hän pääsi pois.
4kk ei yhteydenottoja. Kaikki hyvin nyt, mutta minne me voimme mennä? Tulee se päivä, että hän on taas tuolla.
..........
...........
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.