Meillä on uutta yritystä takana vuoden verran. Olemme vähän päälle 3-kymppisiä. Takana 12 yhteistä vuotta. Meillä on kaksi kouluikäistä lasta. Yli 10 v oltiin yhdessä, kun minun aloitteestani muutettiin erillemme.
Vietin silloin aika vilkasta seuraelämää, sitä, joka olisi pitänyt elää parikymppisenä. Nautin todella tuosta ajasta (nyt en sitä enää kuitenkaan kaipaa, blaah..). Tunnistin itsessäni ihan selvästi ns.3-kympinkriisin, tai en heti, mutta vähän aikaa pörrättyäni.
Mies ei olisi missään nimessä halunnut erota. Hän kuitenkin asumuseron (8kk) aikana deittaili ahkerasti, vaikka oli surun murtama. Laitoin eron vireille. Minä tavallaan seurustelin muutaman kuukauden, mutta revin itseni irti siitä suhteesta, kun lapset ikävöivät kovasti isäänsä(tapasivat kyllä säännöllisesti). Palasin mieheni luo ja olin pari kuukautta tosi onnellinen, kun elämä taas balanssissa. Miehellä meni kauemmin, ennenkuin "vapautui" ja uskalsi iloita taas.
Eron aikainen "ystäväni" ei kuitenkaan jättänyt rauhaan, ja ei mennyt kauakaan, kun aloimme taas tapailla. Mieheni oli aluksi tosi etäinen ja kylmäkin minua kohtaan. En pystynyt antamaan itseäni täysillä mieheni ja minun liittoon, kun tuo ystävä "kummmitteli" taustalla. Alkoi piinaava kaksoiselämä, jota kesti muutaman kk:n, ja taas etäännyin tietysti miehestäni. Pyristelin irti tästä sivusuhteesta, kunnes taas lankesin, useankin kerran. Uskottelin itselleni, että tämä toinen on minulle se oikea. Oloni oli niin v.mäinen, että meni yöunet ja ruokahalut,ja hakeuduin psykologille.
Lopulta mieheni sai selville, että tapailin edelleen tätä miestä. Hän lupasi antaa minulle vielä mahdollisuuden, jos keskittyisin meidän liittomme paikkaamiseen. Sisimmässäni tiesin kuitenkin, että tämä sivusuhde on vaan pakenemista.
Oivalsin keskusteluissa useita asioita elämästä ja ihmissuhteista. Miehenikin kävi keskustelemassa. Tajusimme molemmat, että monet parit luovuttavat todellakin liian helposti.
Lopulta "luovuin" tästä toisesta miehestä, ja vaihdoin numeroni, ettei minuun saa yhteyttä niin helposti. Alkoi ihan oikeasti uusi vaihe elämässämme.
Nyt tätä "rehellistä" yritystä on kestänyt kolmisen kuukautta, ja olo on tosi huojentunut ja rauhallinen. Ja mikä tärkeintä, lapset ovat onnensa kukkuloilla! Ajoittain tulee vaikeita päiviä, kun tämä ex kummittelee mielessä (ja on kortilla lähestynyt pari kertaa), mutta pontevasti työnnän hänet mielestäni. Tiedän, että vielä koittaa päivä, jolloin en enää haikaile.
Meillä menee muuten ihan hyvin, mutta seksi ei minua kauheasti kiinnosta. Eron aikana olin siinä TOSI aktiivinen ja nautin kovasti, ja todella halusin. Eikä kyse ole siitä, että mieheni olisi jotenkin huono sängyssä. Päin vastoin; eron aikana hän kehittyi huimasti taidoissaan, enkä pane pahakseni. Mutta todellakin, tämä on kyllä ongelma minulle. Ikävöin haluamisen tunteita. Tiedän, että näin pitkissä suhteissa tämä on yleistä, ja se lohduttaa. Kun kuitenkin muuten menee pääasiassa hyvin. Mieheni mieliksi yleensä suostun, mutta aloitteita en juurikaan tee. Mieheni on melkeinpä yli-aktiivinen seksin suhteen. Ja se välillä saa minut perääntymään.
Toisinaan mielessäni on ajatus, ettei tämä voi millään enää toimia, kun se on kerran rikottu ja että olen tässä liitossa muutaman vuoden, kunnes lapset ovat isompia..Toisinaan taas ajattelen, että p-kele, me selvitään tästä! Me ei erota, vaikka tulisi mitä. Sen verran olen tässä kuitenkin oppinut ja kasvanut, etten enää tuomitse muiden tekemisiä ja elämää. Elämä ei TODELLAKAAN ole mustavalkoista.
Mites muilla? Onko liittonne korjaantunut, ja onko se jopa parantunut entisestään uuden yrityksen myötä?? Tai miten lapsenne ovat selvinneet, jos olette kuitenkin uuden yrityksenkin jälkeen päätyneet eroon?
Kiitos, kun/jos jaksoitte lukea ja vastata!! :)
Vietin silloin aika vilkasta seuraelämää, sitä, joka olisi pitänyt elää parikymppisenä. Nautin todella tuosta ajasta (nyt en sitä enää kuitenkaan kaipaa, blaah..). Tunnistin itsessäni ihan selvästi ns.3-kympinkriisin, tai en heti, mutta vähän aikaa pörrättyäni.
Mies ei olisi missään nimessä halunnut erota. Hän kuitenkin asumuseron (8kk) aikana deittaili ahkerasti, vaikka oli surun murtama. Laitoin eron vireille. Minä tavallaan seurustelin muutaman kuukauden, mutta revin itseni irti siitä suhteesta, kun lapset ikävöivät kovasti isäänsä(tapasivat kyllä säännöllisesti). Palasin mieheni luo ja olin pari kuukautta tosi onnellinen, kun elämä taas balanssissa. Miehellä meni kauemmin, ennenkuin "vapautui" ja uskalsi iloita taas.
Eron aikainen "ystäväni" ei kuitenkaan jättänyt rauhaan, ja ei mennyt kauakaan, kun aloimme taas tapailla. Mieheni oli aluksi tosi etäinen ja kylmäkin minua kohtaan. En pystynyt antamaan itseäni täysillä mieheni ja minun liittoon, kun tuo ystävä "kummmitteli" taustalla. Alkoi piinaava kaksoiselämä, jota kesti muutaman kk:n, ja taas etäännyin tietysti miehestäni. Pyristelin irti tästä sivusuhteesta, kunnes taas lankesin, useankin kerran. Uskottelin itselleni, että tämä toinen on minulle se oikea. Oloni oli niin v.mäinen, että meni yöunet ja ruokahalut,ja hakeuduin psykologille.
Lopulta mieheni sai selville, että tapailin edelleen tätä miestä. Hän lupasi antaa minulle vielä mahdollisuuden, jos keskittyisin meidän liittomme paikkaamiseen. Sisimmässäni tiesin kuitenkin, että tämä sivusuhde on vaan pakenemista.
Oivalsin keskusteluissa useita asioita elämästä ja ihmissuhteista. Miehenikin kävi keskustelemassa. Tajusimme molemmat, että monet parit luovuttavat todellakin liian helposti.
Lopulta "luovuin" tästä toisesta miehestä, ja vaihdoin numeroni, ettei minuun saa yhteyttä niin helposti. Alkoi ihan oikeasti uusi vaihe elämässämme.
Nyt tätä "rehellistä" yritystä on kestänyt kolmisen kuukautta, ja olo on tosi huojentunut ja rauhallinen. Ja mikä tärkeintä, lapset ovat onnensa kukkuloilla! Ajoittain tulee vaikeita päiviä, kun tämä ex kummittelee mielessä (ja on kortilla lähestynyt pari kertaa), mutta pontevasti työnnän hänet mielestäni. Tiedän, että vielä koittaa päivä, jolloin en enää haikaile.
Meillä menee muuten ihan hyvin, mutta seksi ei minua kauheasti kiinnosta. Eron aikana olin siinä TOSI aktiivinen ja nautin kovasti, ja todella halusin. Eikä kyse ole siitä, että mieheni olisi jotenkin huono sängyssä. Päin vastoin; eron aikana hän kehittyi huimasti taidoissaan, enkä pane pahakseni. Mutta todellakin, tämä on kyllä ongelma minulle. Ikävöin haluamisen tunteita. Tiedän, että näin pitkissä suhteissa tämä on yleistä, ja se lohduttaa. Kun kuitenkin muuten menee pääasiassa hyvin. Mieheni mieliksi yleensä suostun, mutta aloitteita en juurikaan tee. Mieheni on melkeinpä yli-aktiivinen seksin suhteen. Ja se välillä saa minut perääntymään.
Toisinaan mielessäni on ajatus, ettei tämä voi millään enää toimia, kun se on kerran rikottu ja että olen tässä liitossa muutaman vuoden, kunnes lapset ovat isompia..Toisinaan taas ajattelen, että p-kele, me selvitään tästä! Me ei erota, vaikka tulisi mitä. Sen verran olen tässä kuitenkin oppinut ja kasvanut, etten enää tuomitse muiden tekemisiä ja elämää. Elämä ei TODELLAKAAN ole mustavalkoista.
Mites muilla? Onko liittonne korjaantunut, ja onko se jopa parantunut entisestään uuden yrityksen myötä?? Tai miten lapsenne ovat selvinneet, jos olette kuitenkin uuden yrityksenkin jälkeen päätyneet eroon?
Kiitos, kun/jos jaksoitte lukea ja vastata!! :)
Vastaukset 4
Vanhimmat
Minulla ei ole lapsia, joten en osaa asiaa aivan samalta kantilta lähestyä. Olen muutaman vuoden miestäni nuorempi. No meille tuli ero toisen naisen takia (hän oli muuten 30-vuotias kahden lapsen äiti, joka sai voimaa jättää miehensä minun mieheni takia).Asia ei kuitenkaan edennyt sen pidemmälle koskaan, eli elelimme molemmat tahoillamme sinkkuelämää.
Silti tapailimme ainakin kerran viikossa, vaikka molemmilla oli omatkin kuviot. Lopulta se alkoi johtaa seksiin ja se oli upeaa!
Niinpä vain kävi, että odotin ja odotin, avasin suuni, että ei enää näin. Nyt haluan takaisin suhteeseen tai sitten en mitään.Niinpä mies pyysi takaisin ja muutimme myös yhteen.
Täytyy sanoa, että kyllähän se pelotti aivan jumalattomasti, mutta kaikki on ainakin tähän mennessä mennyt hyvin. Seksuaalisesti ollaan yhtä aktiivisia kuin ennenkin, mutta riitoja on vähemmän.:)
Että haluan luoda sinuun toivoa ja sanoa, olen samaa mieltä. Ihmiset antavat periksi liian helposti.Kyllä se voi onnistuakin!
On sanonta, että rikkoutuneen maljakon voi liimata kasaan, mutta koskaan se ei ole enää samanlainen kuin ennen..
Mielestäni jos asumuseron aikana on muita seksisuhteita, on menty sen rajan yli, mistä ei paluuta enää ole. Varsinkin, jos toinen tuo entiseen yhteiseen kotiin uuden kumppanin peuhaamaan, ehkä jopa irtainkin on vielä yhteistä, eikä ositusta ole tehty.
Ihmisten pitäisi rauhoittua,mennä itseensä.JOs kerran on avioliitton sitoutunut, kannattaa miettiä mitä se todella tarkoittaa, SITOUTUA sana.
Kyllä miehetkin tietysti leikkivät tunteilla ja seikkailevat, tavallista juttua kait.. Yleensä naiset ryntäävät suoraan täysillä uuteen suhteeseen, ja peli on raakaa. Se kumpi liiton rikkoi, elää asian kanssa elamämänsä loppuun asti.
JOs eletään ilman lapsia, asiaa ei kannata edes pohtia. Jos on lapsi, tai kuten itselläni 3 lasta, pitäsi avioeron mahdollisuus olla pois suljettu automaattisesti.Tämä sillä edellytyksellä, että väkivalta ja alkoholi ei kuulu kuvioon.
Maljakko ei enää välttämättä ole sama, mutta siitä voikin tulla entistä eheämpi. Jokainen tarina on kuitenkin omansa. Mutta jotta uusintakierros onnistuisi, molempien osapuolten pitää tehdä helkatisti töitä.
Anteeksi nyt vaan, mutta pisti silmään, että miksi ei kannata miettiä asiaa jos ei ole lapsia?Voihan niitä olla eräänä päivänä minullakin.
..että jokaiselle on ottaja, mutta lapsille on olemassa vain ainutkertaiset vanhemmat.