Alusta asti

toistaseksi on toiminu suhtellisen hyvin jo 3kk. kyllä niistä varmaa osasta voi tulla syvempiäkin suhteita:)

Mulla itselläni kävi vähän mutkikkaasti sillä lähdin itse pois tältä paikkakunnalta. Hain keväällä opiskelemaan kauas kauas toiselle paikkakunnalle, vaikka meillä oli sillon jo jotakin säpinää. Käsitin jotenkin sen puheista että se halus olla VAIN j ainoastaan kaveri ja ku ite olin ihan kusessa nii en jaksanut...Hain toiselle paikkakunnalle lähes 400kilometrin päähän ja sit me alettiinkin seurustelemaan. Taki mieli jäädä takasin tänne tutulle paikkalle mutten sitten kuitenkaan. Juttelin tällä samaisella palstalla tästä ongelmasta ja päädyin siihen on parasta lähteä pois. Jos ei kestä eroa nii ei kestäis muutenkaan. Rankkaa tää on ollut. En ole pahemmin juhlinut tms. ku on ollut niin hirveä ikävä. Pari kuukautta kerettiin yhdessä olemaan ennenkuin lähdin pois. Me asuttiin muutenkin eri paikkakunnilla eikä nähty kovin usein. Matkaa olli silloin kuitenkin vain 40km. Muutan puolen vuoden päästä lähemmäs ettei tulisi niin kova ikävä. En kuitenkaan takaisin samalla paikkakunnalle, sillä en koskaan siellä opiskella tahtonut. Pelkään et alan ikävissäni ahistamaan tätä toista nurkkaan. Piakkoin ollaan oltu yhdessä puoli vuotta. En ole aikaisemmin seurustellut ja siksi tämä tuntuukin näin hienolta. Joskus on epävarma olo kun ei tiedä kenen kanssa se toinen on ja näin. Ystävinä ex-tyttöystäviä yms. En uskalla luottaa tän jutun kestoon mutta kattoo nytten. Jos ei sitten kestäkkään niin ainakin olin kaukaa järkevä ja lähdin pois. Tätä välimatka on niin pitkä ettei voida kovin usein nähdä, mutta silloin kun nähään ni se onkin nannaa. Välillä menee kyllä hermot ku ollaan sovittu jotain ja toinen menee perumaan viime hetkellä. Se on TODELLA ÄRSYTTÄVÄÄ!!!. Ongelmia tuottaa myös ku nuo menot menee joskus ristiin ettei nähä moneen viikkoon. Se on ahistavaa ajatella et nähään seuraavan kerran vasta viiden viikon päästä. Sitä ei meinää milään jaksaa. Ja ku toiselle tulee jotain muuta menoa ni alkaa ajattelemaan et mitä sillä oikein on ku ei voi mua nähdä ku ei olla moneen viikkoon nähty!!!Alkaa kuvittelemaan mörköjä et sillä on joku toinen jne. elikkäs mustasukkaisuutta. Tätä en ole kuitenkaan kullalleni sanonut...Eikä me pahemmin tekstitelläkkään. Joskus tule semmonen ryysis-tekstaus mut joskus saattaa olla montakin päivää ettei tule viestiä. Mua ahistaa se ku tuntuu et joku on muuttunu. Mä tahtosin tekstailla ja soitella paljon enemmän mut ei niin ei. Tuntuu jotenkin et ahistan sitä jotenkin jos lähetän ihan turhanpäiväisiä viestejä vain et näkisin siltä jotain. Yritän olla mahdollisimman avoin ja näin et toinen tietää millainen oikeasti olen. Tää kaukosuhde on tämmöstä raastavaa ikävää. Se on ihan kamalan tuntusta mut kyllä siihenkin tavallaan tottuu...Kunnes nähdään jälleen :) Sitä alkaa jo silloin kun siis nähdään kattomaan kelloa et enää kaks tuntia ja sit joudun lähtemään pois. Se on surullista kun ei millään tahtoisi lähteä. Tapaamisen jälkeen lähden junaan ja lähden pois ja kaikki alkaa jälleen alusta. Alku on pahinta mitä tiedän. Tulee halattua yöllä tyynyä tai pehmolelua ja katottua valokuvia. Välillä epäilen ettei se ole tosissaan mun suhteen. Tää on epävarmaa. Toiseen pitää luottaa eikä pidä itekkään mennä pettämään. Toivoisin vain että joskus tulis visti ihan yllättäen...Tsemppiä sulle kuitenkin!:) Kyllä se on mullakin kestänyt nii miks ei sullakin :)

..rakastaa niin kyllä onnistuu...asuttiin 80 km:n päässä toisistamme kolme vuotta. Vaikka välimatka ei ole pitkä, ei nähty kuin kerran viikossa. Opiskelijana ei oikein rahaa ollut, eikä kyllä ole vieläkään...
Nyt ollaan asuttu yhdessä yli puoli vuotta..nyt tuntuu että todellakin se arki on tullut. Oli oikeastaan ihan mukavaa elää viikot erillään koska viikonloput oli oikein ihania =) nyt vaan "normaaleja"...
Ensi vuonna muutan 230 km:n päähän. en tiedä miten suhde kestää...

Se riippuu tietty ihan itsestään ja mun mielestä sellaseen ei kannata lähteä jos ei ole tosissaan... Luottamus myös tärkeetä.

Tähän mennessä on puolenvuoden seurustelukokemus kaukosuhteessa joka alkoi toukokuussa.

Lähti alunperin liikkeelle kun vastasin tämän tytön ilmoitukseen eräällä seuranhakupalstalla ("tositarkoituksella" olin liikkeellä). Huhtikuun aikana otin häneen ensimmäisen kerran yhteyttä ja sain olla se onnekas muiden vastaajien joukosta joka pääsi kirjoittelemaan hänen kanssaan vähän enemmän. Vajaa kuukausi kirjoiteltii päivittäin hyvinkin pitkiä maileja ja useasti parikin kertaa vielä päivän aikana.

Jo kirjoittelun aikana alkoi kummastakin tuntumaan, että toinen vaikuttaa erittäin mukavalta ja omantyyppiseltä ihmiseltä johon haluaa paremminkin tutustua. Niinpä sitten sovimme ensimmäisen tapaamisen toukokuun puolelle. Koska välimatkaa kotipaikkakuntien välillä on 300 km niin tämä tyttö ehdotti tulevansa luokseni junalla pariksi päivää. Sinänsä aika rohkea veto häneltä kun ei käytännössä tunnettu. Tähän mennessä olemme kahden viikon välein tavanneet ensitapaamisesta lähtien, tapaamisaikojen vaihdellessa 2-3 päivästä aina viikkoon :)

Kuitenkin tapaaminen meni vallan hyvin ja kummatkin halusivat uudestaan nähdä ja nyt on puolivuotta oltu sitten kaukosuhteessa.

Pahimpia paikkoja tai aikoja ovat olleet (ja ovat edelleen...) eroajat ja hetket jolloin todellakin kaipaisi toisen läsnäoloa ihan fyysisesti. Puhelimet ja sähköpostit ym. pikaviestimet kyllä auttavat ensihätään mutta ei se korvaa oikeaa ihmistä :) Luottamusta kaukosuhteessa tarvitaan juurikin välimatkan takia, koska päivittäin ei välttämättä pysty näkemään toista. Eikä ilman halua yrittää välimatkasta huolimatta kannata lähteä kaukosuhteeseen, sillä molempien pitää olla asennoitunut vähän erilailla suhteeseen kuin sellaiseen missä kummatkin puoliskot asuvat samalla paikkakunnalla.

Omasta puolestani tämä puolivuotta on ollut ongelmatonta, koska kummatkin ovat alusta asti olleet oikealla asenteella tietäen, että kaukosuhde vaatii vähän enemmän kummaltakin sekä ettei joka päivä voi toisen luokse päästä...

Se riippuu niin paljon henkilöstä, että miten kaukosuhde toimii. Itselläni kaukosuhde menossa, yli puoli vuotta oltu yhdessä, ja joka viikonloppu nähdään, joskus useammin, joskus harvemmin, olosuhteista riippuen (lomat, opiskelut, työt...).

Kyllä meille tuo viikottainen näkeminen riittää, vaikka tottakai tekisi mieli nähdä useammin. Kuitenkin, jos suhde jatkuu hyvänä, niin yhteenmuutto voi olla lähellä. Silloin kerkeää näkemään toista ihan tarpeeksi useasti.

Mitään varsinaisen pahoja paikkoja ei ole ollut, välillä ikävä, mutta siihen tottuu. Kun sitä luottaa toiseen, ja tietää että seuraava tapaaminen on parin päivän päästä, niin ei ole hätää. Ja sekin auttaa jos on muuta tekemistä, ettei kokoajan vaan makoile sohvalla ja ikävöi...

Onneksi on puhelimet ja netit... ne auttavat ja paljon! Vaikka ei nähdäkkään kuin viikonloppuisin, niin ne päivät, jolloin ei olla oltu minkään näköisessä yhteydessä toisiimme, voidaan varmaan laskea yhden käden sormilla.

Kannattaa tosiaan suunnitella että kuinka usein aiotte tavata... joillekkin se kerran viikossakaan ei riitä, jotkut pärjäävät jos näkevät toisensa kerran kuussa...

Ihan leikkimielellä aloin keskustelupalstalla heittää herjaa mukavan ja järkevän nuoren naisen kanssa ja muutamassa päivässä huomattiin että meillä on aika yhteensopivat luonteet ja ajatusmaailmat. Lopulta 2kk jäljeen uskaltauduttiin tapaamaan ja ihme kyllä hän oli luonnossa yhtä mukava kuin maileissa. En ole joutunut katumaan. :-)

Minun tapaus on ehkä vielä vähän hankalampi... kun se ainoa oikea löytyi parintuhannen kilometrin päästä.

Kaikki alkoi netistä, eräänlaisesta yhteisöstä, siis ei mikään deittiplasta tms, vain joukko ihmisiä joilla oli yhteinen kiinnostuksen kohde. Kumpikaan ei ollut hakemassa ketään, ainakaan tällä tavalla. Ja se, että yleensäkään törmäsimme toisiimme oli silkka sattumien summa.

Ensimmäisestä chatista asti tunne oli kuin halolla päähän, että tässä ihmisessä oli jotain erityistä. Tutustuttiin siinä paremmin... kerrat alkoivat muuttua jo eräänlaiseksi riippuvuudeksi. Silti kaikki tuntui aivan liian mahdottomalta, etäisyys, ikäeroakin...

Puolisen vuotta meni näin "jarrutellen", kunnes minä tulin pisteeseen, jolloin piti tehdä jotain... Joten viimein päästin kaikki ulos mitä oli sisälle patoutunut tänä aikana... Sovittiin sitten että edetään rauhallisesti, tavataan ja katsotaan mitä tapahtuu. Ensitapaaminen venähti kesälomille, eli vuoden päähän siitä ensikosketuksesta...

Hyppy tuntemattomaan oli ajella yli tuhannen kilometrin päähän ja viettää kaksi viikkoa tuntemattoman (ainakin perinteisin määritelmin) ihmisen kanssa nenäkkäin. En todellakaan ole luonteeltani mikään "rohkea seikkailija", enkä olisi uskonut tekeväni mitään tällaista. Mutta hyvinhän siinä kävi, sieltä paljastui juuri se ihminen jonka vuoksi olin kyseisen matkan tehnyt, ja vielä paljon enemmän. Ihminen jonka olemassaoloon en itsekään ollut tahtonut uskoa.

Nyt yhteensä kaksi kertaa ollaan vietetty pari viikkoa yhdessä viimeisen noin kolmen kuukauden aikana, aivan uskomattoman hienoja päiviä. Seuraava kerta häämöttää taas, vähän pitempi tällä kertaa.

Vaikeinta aikaa ja masennuksen hetkiä tuli elettyä molemmilla kerroilla kun piti palata tänne, mutta silti tunnen saavani kokonaisuudessaan paljon enemmän mitä menetän näinä hetkinä. Tämä normaali ykinäinen arki menettelee, paljon pahempaa se oli ennen suhdetta. Tieto siitä että olen löytänyt jotain korvaamatonta auttaa kummasti jaksamaan.

Tämän suhteen perustana netti on kaiken a ja o, sitä kun tulee käytettyä niin puhelimena, kuin muuhunkin viestintään. Harvassa ovat päivät jolloin ei olla yhteydessä... yleensä joka päivä, useampi tunti vierähtää.

Ei kaduta tippaakaan että tähän tuli ryhdyttyä. Enemmän kaduttaisi jos en olisi edes yrittänyt tehdä asian eteen mitään. Tottakai kaikki riippuu siitä ihmisestä, ja itsestä mitä on valmis antamaan ja kestämään.

Ehkä tämä ei ole se kaikista tavallisin tarina moneltakaan osin, mutta ainakin meidän kohdalla tämä toimii. Varmasti vaikeitakin aikoja tulee, mutta vielä ei mitään siihen suuntaan viittaavaa ole näköpiirissä. Kohtapuolin juhlitaan puolitoistavuotista taivalta yhdessä.

Löysin mun elämäni miehen netistä n. puolitoista vuotta sitten. Asuttiin 500 km päässä toisistamme, ja nähtiin ensimmäisen kerran n. kuukauden jutustelun jälkeen. Siitä lähtien se oli menoa;). Asuttiin eri paikkakunnilla n. 7 kk ennen kuin sain tarpeekseni ja muutin samaan kaupunkiin, samalla mentiin kihloihin. Pahinta aikaa oli ehdottomasta poikaystäväni 6kk kestäntyt armeija aika, joka seurasi heti minun muutettua samaan kaupunkiin. Olin tottunut siihen, että puhuimme montakin tuntia päivässä puhelimessa ja juttelimme messengerissä yms. Olin yksin vieraalla paikkakunnalla ilman kavereita, ystäviä, tuttuja, sukulaisia. Ainoa asia, mikä piti pystyssä, oli ne viikonloput, jolloin näin mussuni. Nyt ollaan asuttu 5 kk yhdessä armeijan loppumisen jälkeen, ja hyvin menee. Tammikuussa ollaan menossa naimisiin :).