Tapasin miehen noin kolme kuukautta sitten. Todellisen sielunveljen, voisi sanoa, että löysin vihdoin sen toisen puoliskoni. Olen eronnut edellisestä avioliitosta ja en ollut tavatessamme mitenkään haku päällä, hän vain ilmestyi kuin tyhjästä ja vei sydämeni.
Kolme kuukautta hänen kanssaan tapailin ja se aika riitti nitomaan sydämeni häneen kiinni. Emme nähneet läheskään päivittäin, en tiedä oliko hänellä muita naisia tms. olihan hän poikamies, nelikymppinen, hurmaava kuin mikä. Huullaannuksesta omalla kohdallani en silti puhu. Rakastuin ihmiseen, en tunteeseen. Näin hänessä itseni.
Kun olimme tunteneet kuukauden ja hänkin oli sanonut minusta samoja asioita, hän sanoi lähtevänsä puoleksi vuodeksi "etsimään itseään" Aasiaan. Oli kuulemma suunnitellut sitä jo kauan. Sanoi ettei haluaisi jättää minua ja suhdettamme, mutta koki asiansa silti tärkeäksi. Nyt hän lähti ja kaikki jäi auki. Sanoi vielä lähtiessään minun olevan tärkeä ja haluaa jatkaa samasta mihin jäimme kun tulee, jos asiat ovat ennallaan.
Niin, miten uskoa, miten jaksaa odottaa jotain epävarmaa. Itsestäni olen varma, mutta jotenkin se, että hän pystyi lähtemään tuntuu hylkäämiseltä ja on tietynlainen viesti minulle.
Ihanat kolme kuukautta ja nyt puoli vuotta muistellen. haalistuuko kaikki kahta pidemmässä ajassa? Onko kokemuksia? Miten mies pystyi lähtemään.....
Olenkohan täysi toope kun haluan odottaa?
Kolme kuukautta hänen kanssaan tapailin ja se aika riitti nitomaan sydämeni häneen kiinni. Emme nähneet läheskään päivittäin, en tiedä oliko hänellä muita naisia tms. olihan hän poikamies, nelikymppinen, hurmaava kuin mikä. Huullaannuksesta omalla kohdallani en silti puhu. Rakastuin ihmiseen, en tunteeseen. Näin hänessä itseni.
Kun olimme tunteneet kuukauden ja hänkin oli sanonut minusta samoja asioita, hän sanoi lähtevänsä puoleksi vuodeksi "etsimään itseään" Aasiaan. Oli kuulemma suunnitellut sitä jo kauan. Sanoi ettei haluaisi jättää minua ja suhdettamme, mutta koki asiansa silti tärkeäksi. Nyt hän lähti ja kaikki jäi auki. Sanoi vielä lähtiessään minun olevan tärkeä ja haluaa jatkaa samasta mihin jäimme kun tulee, jos asiat ovat ennallaan.
Niin, miten uskoa, miten jaksaa odottaa jotain epävarmaa. Itsestäni olen varma, mutta jotenkin se, että hän pystyi lähtemään tuntuu hylkäämiseltä ja on tietynlainen viesti minulle.
Ihanat kolme kuukautta ja nyt puoli vuotta muistellen. haalistuuko kaikki kahta pidemmässä ajassa? Onko kokemuksia? Miten mies pystyi lähtemään.....
Olenkohan täysi toope kun haluan odottaa?
Vastaukset 14
Vanhimmat
'Jos rakastat jotakuta, anna hänen mennä.
Jos hän tulee takaisin, hän on ikuisesti sinun.
Jos hän ei palaa, hän ei koskaan sinun ollutkaan.'
En muista tarkalleen miten tuo sanonta meni, mutta kuitenkin idea selviää... ;)
Rakkaushan ei sido. Jos hän olis matkaa suunnitellut jo ennen sinua olisi ollut väärin estää häntä lähtemästä, tai hyväksyä se jos hän olisi jäänyt.
Ole rehellinen itsellesi. Jos hän on mielestäsi odottamisen arvoinen niin en näe odottamisessa mitään outoa. Sehän on vain 6 kuukautta.
Joko voitat tai häviät, mutta voittaessasi voitat todella paljon. Hävitessäsi menetät vain hieman aikaa.
Juuri tuollaisia sanoja tarvitsin. Joku vaan takoo takaraivossani, joku ikävä tunne. Taisin ottaa henkilökohtaisesti hänen lähtemisensä. En olisi itse varmaan pystynyt lähtemään.
Nainen ja mies taitaa tässä suhteessa olla erilasia. Nainen haluaa kaiken heti ja nyt.
Olisi kiva kuulla miehien mielipiteitä näistä miehisistä "irtiotoista" ja seikkailuretkistä. Voiko lähteä vaikka rakastaa? Naiset myös!
neuvoisin odottamaan. Kyllä hän on päättänyt lähteä jo ennen tutustumistasi sinuun, joten hän tuntisi pettäneensä itsensä, mikäli ei olisi lähtenyt, todennäköisesti katuisi lähtemättömyyttään, jos olisi jäänyt sinun tähden, vaikka sinä merkitsisikin hänelle paljon.
Pelkästään sekin saattaisi kaataa suhteen, vaikka edellytyksiä muuten olisi olemassa.
Hänen sanansa punnitaan hänen palattuaan.
Parisuhteiden luomisessa on aina riskit epäonnistumiseen olemassa, mutta riski kannattaa aina ottaa, jos mahdollisuuksia onnistumiseen on olemassa, kuten sinulla näyttäisi olevan, aika hyviä sellaisia vielä.
Naiset ja miehet ovat erilaisia. Voitko kuvitella, että pienten lasten äiti lähtisi Kosovoon rauhaa turvaamaan, mutta ajattele paljonko siellä on isiä, jotka varmasti rakastavat lapsiaan ja vaimojaan. Odottele nyt, mutta muista elää odotusaikakin, tee itsellesi hyvä olo, rustaa joulua, käy lenkeillä, baareissa ja nauti ystävistäsi, voihan olla, että sieltä palaa ihana mies tai sitten ei. 6kk on lyhyt aika, kunhan et "uhraa" itseäsi sinä aikana.
Itselläni on jotakuinkin samanlainen tilanne, miesystävä lähti töihin toiseen maahan, kauas. En pääse häntä tapaamaan, koska minulla on pienet lapset ja oma työni täällä.
Lähdöstä on nyt kaksi viikkoa ja olen vieläkin hajalla kaipauksesta. Itsekkin otin lähdön hetkittäin loukkauksena meidän suhdettamme ja minua itseäni kohtaan.
Minua kiinnostaisi ihan käytännön vinkit siihen, miten tunti tunnilta kestää tämän elämän, kauanko jaksaa odottaa ja kauan kestää tämä kun sielu on riekaleina. Kun ei tahdo jaksaa, apea mieli.
Sama tunne kuin puolikkaalla, kun odottaa epävarmaa. Maailmassa voi tapahtua vaikka mitä...taistelua aikaa vastaan.
Itkettää.
Oma rakkaani asuu toisessa maassa ja meillä on menossa pisin aika (3kk) tähän astisessa suhteessamme, ettemme näe toisiamme. Lähes aina puhelun jälkeen purskahdan itkuun ikävästä, ja hän on muutenkin koko ajan ajatuksissani.
Parhaiten kestän ikävää tekemällä ja harrastamalla mahdollisimman paljon, tapaamalla kavereitani ja keskittymällä muihin asioihin. Näin minulla on myös aina paljon kerrottavaa puhelimessa kun juttelemme.
Pahinta puolestaan on se, että istun tämän keskustelupalstan ääressä lukemassa kohtalotovereitteni kirjoituksia ja surullisia tarinoita, miten rankkaa ikävää on kestää. Onhan se rankkaa, mutta kyllä sen kestää. Tai jossei kestä niin voi erota, niin karulta kuin se kuulostaakin. Hyvää kannattaa odottaakin.
Tsemppiä kuitenkin kaikille ja pitäkää vaikka pikkujoulut ystävillenne, niin saatte ajatukset muihin asioihin!
Tulipahan mieleeni juttua lukiessani, onko tämä tämmöinen suhde kaukosuhde?
Ennemminkin suhde on katkolla.
Pelkkä odottaminen on tosi vaikeaa, siinä menee pää ja pasmat ihan sekaisin tosi nopeasti. Täytä se odottaminen elämällä. Näe tuttujasi, harrasta, tee töitä, opiskele, käy höpöhöpödeiteillä, teatterissa tms.
Koska ei se odottaminen mitään, vaan sen miehen kotiinpaluu. Jos pistät oman elämäsi syrjään odottamisen ajaksi, saatat hyvinkin katkeroitua kun mies kertoo ällistyttävistä seikkailuistaan matkallaan. Ja tämähän ei mitenkään voi olla hyväksi suhteellenne. Ja jos mies ei palaa, tulee sinulle paha olo siitä, että pistit oman elämäsi katkolle turhaan ja se on tosi masentavaa.
Vaikka tuntuisikin vaikealta, täytä elämäsi elämällä, ei odottamalla seuraavan puolen vuoden ajan. Jos mies tulee takaisin, hän on varmasti tyytyväinen kuullessaan sinun seikkailuistasi kotomaassa sinä aikana kun hän oli poissa, eikä joudu friikkaamaan siitä, että hän on poissaollessaankin sinun elämäsi ainoa sisältö. JOs hän ei tule takaisin, pystyt luottamaan siihen, että tulet edelleenkin toimeen yksinäsi.
Eikö ole kuitenkin kaikkein positiivisinta, että löysit ihmisen, joka tuntuu ihan oikealta? Jos löytyy yksi sellainen, niin on ihan mahdollista, että jostain löytyy toinenkin (itse olen ainakin löytänyt useamman). Voimaa sinulle ja seikkailumieltä!
...joskus vaan elämä tuntuu niin epäreilulta. Miksi kohtalo heittää jotain ihanaa eteen vain ottaakseen sen pian pois?
Tuntuu julmalta jos kaiken tarkoitus on vain karaistaminen tai loppuelämää kalvava keskenjäänyt rakkaussuhde. Koskapa suhteemme jäi niinsanotusti parhaaseen vaiheeseen. Tärkeä tienristeys, vakavoituminen ja kiintyminen, oli juuri tapahtunut.
Voi tätä elämää.
Kuule, täytyy vaan osata luottaa siihen, että elämä menee niinkuin se on tarkoitettu, sivupoluista huolimatta. Joskus se oma murehtiminen ei auta.
Kärsivällisyyttä ja positiivista asennetta kaikille, jotka kamppailevat ikävän, epätoivon ja epävarmuuden synkässä metsässä.
On helpompi luottaa suhteen jatkumiseen jos seurustelu on kestänyt kauan. teillä on tosi lyhyt historia takana, joskin ehkä intensiivinen.
Voikohan tuollaiselta suhteelta vielä vaatia mitään jatkoa....????
...vaatimisesta ollutkaan käsittääkseni kyse vaan toivosta. :) Toivo on kaunis asia. Ja 6 kk. on lyhyt aika.
Joskus tapaa ihmisen tavallaan väärään aikaan ja väärässä paikassa, mutta uskon, että jos asia on aito se kestää. Mä tapasin naisen, joka oli lähdössä vuodeksi ulkomaille duuniin, rakastuttiin ja suunniteltiin epävarmaa tulevaa.
Hän lähti myös, koska suunnitelmat olivat hänellä olemassa jo ennen tapaamistamme. Vuosi meni, jouduttiin vähän niinkun tutustumaan uudelleen. Mutta tunne oli ollut niin vahva, ettei kumpikaan ollut unohtanut. Hän myöhemmin sanoi, että olisi loppu-ikänsä harmitellut jos ei olisi kokenut kokemustaan ulkomailla. Sanoi, että uskalsi lähteä, koska tunnisti minussa sen oikean. Olisimme kohdanneet kuitenkin myöhemmin. Näin hän uskoi.
Lohduttaisiko tämä sinua? Kyllä me molemmat siinä vuodessa muututtiin, mutta niinhän ihminen aina, yhdessäkin.
Niin, kuudesta kuukaudesta on nyt 1/6 osaa kulunut. Olen vielä elossa :)
Uskonpuute vaivaa vähän väliä, mutta aina kun saan häneltä jotain viestiä jaksan taas pari päivää.
Kyllä tämä on silti niin p..seestä että tekisi mieli lyödä hanskat naulaan.
Joskus sitä ihmettelee kohtalon oikkuja, miksi se kohtalo tai mikä lie järjestää tällaisia tulikokeita.
Kuinkas teillä muilla kärvistelijöillä menee, siis kaukosuhteisilla?