Olen seurustellut yhden miehen kanssa nyt 3 vuotta. Viimeisimmán vuoden ajan hán on ollut hyvin masentunut. Miehellá on uniháirióitá, syyllisyyspuuskia ja vahva halu vaipua yksináisyyteen. Hán ársyyntyy helposti jopa kellontikityksestá. Hán on menettányt halunsa seksiin eiká siedá láheisyyttá. Mielestáni hán tarvitsisi ammattiapua. Muutaman kuukauden ajan hán kokeili mielialaláákkeitá ja huomasi niistá olevan apua. Hán kuitenkin mielummin halusi "eláá omana itsenáán ilman myrkkyjá". Depressio on tehnyt hánestá tunteettoman. Hán sanoi itsekin, ettá ei pysty enáá rakastamaan minua, kun ei jaksa válitáá itsestáákáán. Mielestáni seurustelumme on kuitenkin plussan puolella; meillá on paljon hyviá yhteisiá hetkiá. Miná haluaisin miehen, joka voisi todella sanoa rakastavansa minua. Haaveilen myós yhteisasumisesta ja lapsista, mihin tásta miehestá ei ehká ole koskaan. Miná rakastan tátá miestá, mutta aina en jaksa uskoa yhteiseen tulevaisuuteen. Enká oikein tiedá, miten hánta voisin auttaa.
masentuneen kanssa
rita
111398
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Ehkäpä hän on huomannut kuinka julkisissa viestimissä valehdellaan monesta asiasta. Ehkä hän on huomannut ettei voi vaikuttaa elämäänsä vaan se tuntuu olevan "ylhäältä päin" ohjattua. Ehkä hän on löytänyt totuuden ja halua pitää siitä mieluummin kiinni kuin elää valheessa.
Sinä yrität taivuttaa häntä takaisin valheen maailmaan...
sitä vastoin toisen kuunteleminen on.
Some might say they dont belive in heaven,go and tell it to a man who lives in hell.
Elät itsekin vaikeassa tilanteessa, jos sellaisessa on kumppanisikin. Minusta kuulostaa tärkeältä, ettet millään lailla syyllistä itseäsi!
Olen kanssasi samaa mieltä siitä, että ammattiapua kumppanisi tarvitsee. Masentuneena, ja vielä miehenä(ei ole tarkoitus aliarvioida!) avun hakemiseen voi tuntua olevan korkea kynnys.
Lääkkeet ovat hyvä vaihtoehto myös, mutta ymmärrän hänen kantansa "myrkyttömään parantumiseen". Silloin suuri apu olisi ehdottomasti terapia. Siihen voisi hakeutua ihan työpaikkalääkärin tai terv.keskus lääkärin kautta. Myös suora yhteys esim. yksityiseen psykiatriin voisi auttaa.
Ja muista myös itse olla "hoidossa" mukana, omaisena myös sinä tarvitset apua ja tukea. Te molemmat tarvitsette verkoston johon tukeutua, yhdessä ja erikseen.
Voit myös itse olla yhteydessä johonkin hoitavaan tahoon, mutta ehdottoman tärkeää olisi, että pystyisit miehesi kanssa juttelemaan!! Hakekaa apua yhdessä!!
Voimia!!
...kun ensimmäistä kertaa sairastuin masennukseen minulla meni samalla tavalla pasmat sekaisin, en tiennyt yhtään missä mennään ja miksi on niin paha olla. Kun en tuntenut minkäänlaista iloa, onnesta nyt puhumattakaan, silloisen tyttöystävän (nyk. vaimoni) seurassa en voinut päätellä muuta kuin että tunteeni häntä kohtaan olivat loppuneet. Tämän sanoin monta kertaa hänelle ja seuraukset olivat aikamoiset.
Koeta kestää, sanoi mies mitä tahansa kun on ilman lääkkeitä. Pidä vaikka etäisyyttä, mutta älä hylkää. Yritä äkkiä saada se lääkkeille taas, edes niiden avulla ei ole helppoa saati ilman.
Voitko kertoa tarkemmin miten pääsit masennukseta yli? Miten vaimosi menetteli? Tilanteesi kuullostaa samanlaiselta kun mitä minun avomieheni on puhunut ja tuntenut noin puoli vuotta. Nyt asumme hetken ainakin eri osotteissa, koska hänellä on paha olla ja hän haluaa "itsensä kuntoon". Olen varma, että jos hän suostuu menemään terapiaan voimme jälleen olla yhdessä kuten rakkautemme alkuaikoina. Olen hiukan pulassa kun en tiedä mitä voisin hänen eteen tehdä.
...se meni ohi ajalla, lääkkeillä ja terapialla, melkein vuoden kesti se vaihe niillä tuntemuksilla. Ehkä olisi kestänyt vieläkin pidempään, mutta tuli uusia murheita sotaväen muodossa, siellä vasta huomasi ikävöivänsä.
Minulla on tuo silloin tällöin uusinut, mutta tuon ensimmäisen tunneshokin jälkeen olen tiennyt missä mennään ja osannut suhtautua järkevämmin. Nykyäänkään en masentuneena tunne "mitään", mutta en tunne siitä syyllisyyttä ja voin ihan hyvin asua perheeni kanssa siitä huolimatta. Kyllä se menee ohi ja sen jälkeen sitä pystyy tuntemaan rakkautta ihan samalla tavalla kuin ennenkin. Eka kerralla se pudotus, ei rakkaudesta, vaan rakastumisesta luokkaan "ei mitään" oli ihan liikaa. Nyt, parikymmentä vuotta myöhemmin, ollaan sen verran vakiintuneita että tuo rakastumisen kärki jo on ikäänkuin tasaantunut rakkauteen, kumppanuuteen, toistensa sietämiseen pahimmillaan.
Silloin eka kerralla meille kävi niin että kun tarpeeksi pontevasti työnsin vaimoa pois, hänpä hyppäsi petiin toisen kanssa ja sitten vielä kertoi minulle :O. Ei helpottanut tilannetta, voin vakuuttaa, mutta sai minut viemään hänet mukaan lääkärilleni seuraavalle tapaamiselle saamaan vähän tietoa tilanteestani.
...tuo edellinen nimetön olin minä.
Kiitos tarkennuksesta. Itselläni (ex-)avomies on jo 53 vuotias. Koskaan ei ollut asumussuhteessa muiden kuin nyt minun kanssa. Hän ei myönnä olevansa ahdistunut ja masentunut. Kesällä sain hänet 2 kertaa eri psykologille joista viimeinen suositteli hänelle terapiaa. Ei mennyt. Nyt hän kokee olevansa terve vaikka ei selvästikään sitä ole. Hän on asunut nyt kolmisen viikkoa muualla ja ei halua jatkaa enää kanssani. Hän on täysin tunteeton. Olen hieman pettynyt kun en saanut tilaisuutta yrittää terveen miehen kanssa ja olisin toivonut häne sukulaistensa ja ystäviensä kertovan hänen ongelmistaan.
...ikävältä tilanteelta, otan osaa. Jos mies on omasta mielestään terve ja olet kuitenkin saanut hänet jo kaksi kertaa psykologille, niin mielestäni ei ole kovin paljon muuta mitä voit tehdä kuin odottaa ja katsoa, minkä voin kuvitella olevan aika epäkiitollinen tehtävä.
Mutta jos, kuten sanoit, olet vain hiukan pettynyt en usko sen olevan vaivan arvoista.
..olen jäänyt yksin aina kun olen kertonut masennuksestani.
Jos jaksan höpöttää ja esittää pirteää kaikki on hyvin... muuten saan olla yksin tuskaisen oloni kanssa.
Ymmärrän että toiselle se on rankkaa, mutta tiedättekö miltä tuntuu kun on paha olla... seinät kaatuu päälle... ja se viiminenkin ystävä lähtee pois... maailma musertuu... ei ketään voi pakottaa jäämään, mutta... minäkin tarvisin vain jonkun... josta pitää kii... jotain elävää, että tietäisi itsekkin olevansa olemassa... nyt ei ole mitään... ihan tyhjän päällä.