Parisuhteemme on kestänyt puolisentoista vuotta. Se on ollut myrskyisää ja ailahtelevaa, epätoivoista ja toimimatonta. Olemme hyvinerilaisista lähtökohdista ja hyvin erilaisia perusluonteeltamme. Toinen on hiljainen ja sulkeutuva tyyppi, minä taas puhelias ja analyyttinen, keskusteluja janoava. Eloisuutemme on päinvastaista, kunnianhimo ja määrätietoisuus, tominnallisuus, tavoitteellisuus elämässä.
Emme ole kumpikaan helpolla säästyneet elämässä ja tottahan se jättää jälkensä. Tunteet toista kohtaan ovat olleet se kiinnipitävä voima. Kuitenkin eroa on ehditty tekemään jo useita kertoja ja puolisolleni sillä uhkaaminen ja/tai sen pelkääminen ja toteuttaminen on hyvin arkista, nopea ja äkkipikainen ratkaisu. Sitten kuitenkin aina on jollain tavoin palattu korjaamaan tilannetta. Yritetty. Haettu apua.
Nyt ollaan kuitenkin tässä. Oma usko ja toivo ovat hiipuneet. Rakkauskin ehkä tekee kuolemaa. Itse ensimmäistä kertaa sanoin ääneen sen, että onko tämä sitä mitä kumpikaan meistä haluaa ja ansaitsee. Ja se tulkittiin heti haluksi erota. Eroon päädyttiin - yhden illan tekstiviestittelyn perusteella. Seuraavana päivänä tavaroiden haku. Ja sitten alkoi taas sovittelu. Kahdessa päivässä tälläinen mullistus elämässä.
Lähdin kirjoittamaan tätä siksi, että saisin jotain tukea ajatustyöhöni. Toki jo kirjoittaminen auttaa jäsentämään ajatuksia. Kuinka saattaisi antaa järjen voittaa ja pystyisi näkemään tilanteen kestämättömyyden?! Mitä teen, mitä sanon? Tuleeko epätoivon partaalla roikkuvista ja vaikean vaikean alun läpikäyneistä suhteista ikinä mitään? Onko toivoa?
Emme ole kumpikaan helpolla säästyneet elämässä ja tottahan se jättää jälkensä. Tunteet toista kohtaan ovat olleet se kiinnipitävä voima. Kuitenkin eroa on ehditty tekemään jo useita kertoja ja puolisolleni sillä uhkaaminen ja/tai sen pelkääminen ja toteuttaminen on hyvin arkista, nopea ja äkkipikainen ratkaisu. Sitten kuitenkin aina on jollain tavoin palattu korjaamaan tilannetta. Yritetty. Haettu apua.
Nyt ollaan kuitenkin tässä. Oma usko ja toivo ovat hiipuneet. Rakkauskin ehkä tekee kuolemaa. Itse ensimmäistä kertaa sanoin ääneen sen, että onko tämä sitä mitä kumpikaan meistä haluaa ja ansaitsee. Ja se tulkittiin heti haluksi erota. Eroon päädyttiin - yhden illan tekstiviestittelyn perusteella. Seuraavana päivänä tavaroiden haku. Ja sitten alkoi taas sovittelu. Kahdessa päivässä tälläinen mullistus elämässä.
Lähdin kirjoittamaan tätä siksi, että saisin jotain tukea ajatustyöhöni. Toki jo kirjoittaminen auttaa jäsentämään ajatuksia. Kuinka saattaisi antaa järjen voittaa ja pystyisi näkemään tilanteen kestämättömyyden?! Mitä teen, mitä sanon? Tuleeko epätoivon partaalla roikkuvista ja vaikean vaikean alun läpikäyneistä suhteista ikinä mitään? Onko toivoa?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Toivoa on. Rakkaus säilyy, se vain muuttaa kohdettaan. Nuoria olette vielä ja elämä edessä.
Ei ole mitään toivoa. Jos kerran on erottu niin se on aina siellä taustalla. Itselläkin ero prosessi menossa. Mies vaan ei tajua että on loppu.
Miksi olette alun alkaen alkaneet seurustella?
Pystytkö näkemään teidät onnellisina yhdessä vuoden, viiden, kymmenen jne vuoden kuluttua?
Kaikki teissä on erilaista, luonteenne, taustanne, tapanne toimia... Mikä on se "punainen lanka", mikä teidät yhdisti?
Kun katson oman parisuhteeni kehityskaarta taaksepäin, puolentoista vuoden jälkeen teimme päätöksen muuttaa saman katon alle ja parin vuoden kohdalla se toteutui, kun löysimme unelmiemme kämpän. Olimme siis mielettömän onnellisia ja jos jostain oltiin eri mieltä, asiat puhuttiin halki ja ne sovittiin, niin tehdään nytkin, seitsemän vuoden jälkeen.
Kovin kuulostaa tuskien taipaleelta teidän suhteenne... Pelko yksinjäämisestäkö vaivaa vai miksi edes yritättte? Oletteko nuoria niin, ettei teillä ole kokemusta seurustelusta / parisuhteesta kenenkään muun kanssa?
Kumpikaan teistä ei ole vielä piiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiitkävn aikaan kypsiä suhteeseen joka tarkoittaa avio- tai avoliittoa.
Teette vain toisilleenne hallaa jatkuvalla repimisella ja raiskaamisella toista tunnepohjalla. Tuo on niin epäkypsää kuin olla voi. Haavoitatte toisianne nyt ja sen tuottamat vioittumat saattavat kantaa kauas tulevaisuuteen. Tuo ei ole lainkaan tervettä elämää!
Antakaa toisillenne tilaisuus kasvaa ja kehittyä aivan rauhassa muutamat vuodet. Sitten vasta (kenties, ehkä) olette tarpeeksi kehittyneet hakemaan itsellenne aviopuolison joka on ( nyt puhun molempien puolesta) samalla henkisellä tasolla, jota voit tukea ja jolta saat tukea, joka ymmärtää juuri sinut ja nauttii samoista harrastuksista jne. tuon kaiken ymmärtämine ja oppiminen vaatii aikaa.
Te kumpikaan ette tajua tuota vielä. Parhaimpana todisteena : erotaan - ei erota-erotaan - ei erota TEKSTAREILLA!!!!!!!!!!!!!!!
Aivan turhaan vaihtaisit tarinaa, asian ydin tuli selvääkin selvimmin esille jo kirjoittamassasi tekstissä.